Jahas, muutama tunti on saatu taas istua keinovalossa, joten päivitetääs kuulumisia. Rude alias Nippa on kasvanut älyttömästi, kovin montaa senttiä ei tarvita enää Motin säkäkorkeuteen ja ylihän tullaan menemään. Lisäksi se on maailman vahvin pentu, kaataa kurjakoiran yhdellä tassulla (joskin kyseinen uhri heivaa sen takajaloillaan menemään mihin suuntaan kulloinkin tahtoo).

Motti otti alkukuusta lähikontaktia tarhaa kiertäviin ulkovaloihin, tuloksena poikkinainen johto, turvonneet ikenet ja kulmureiden vieressä kummallakin puolella kuonoa mustat pisteet. Onneksi jännite oli pieni, joten seurauksena oli hetkellinen kirpaisu ja pieni mökötys. Illalla Motti oli oma itsensä, leikki kakaran kanssa, söi ja kiskoi naruleluaan normaaliin tapaan, huomasin suuvammat vasta illalla hampaidentarkistusrutiinien lomassa. Soitin aamulla eläinlääkäriin, kuulemma jatkotoimenpiteisiin ei ole tarvetta kun ei sen isompaa iskua saanut ja oli normaali itsensä, Saimme kuitenkin kehotuksen seurailla päivän pari miten menee. Edelleenkään en tajua kuinka se on päässyt johtoon hampaineen ylipäätään tarttumaan, niitä kun ei koirien ulottuville ole jätetty. Näemmä kaksi metriä ei vielä ole kurjakoiraa karkoittava korkeus. Holskulta tuo olisi jotenkin... odotettavissa, Motti puolestaan ei ole kikkaillut mitään missään vaiheessa, ei sitä kiinnosta sähköjohdot (ai ei...) tai muut tihutyöt. Onni onnettomuudessa, ettei pahemmin käynyt, possukka tulee olemaan entistä tiukemmin haukankatseen alla jatkossa.

Kelien puolesta olisi vielä ihan hakuaikaa, autoasiat jarruttavat ja onhan tuossa taustalla ajatus muista harjoitteista talven varalle. Jatketaan metsässä rymyämistä kevään koittaessa. Ruudin kanssa pitäisi aloitella pentutottista pikkuhiljaa, sivulletuloa harjoiteltiinkin muutamia kertoja ja takamus heilahti ihan oikealla radalla nopsaan tahtiin minne pitikin. Kontakti on jo hieno, istumassa pysytään ruokaa odotellessa siihen saakka kun saadaan lupa mennä syömään. Hyvä startti!

PS! Onko muilla Blogger hävittänyt omine aikoineen seurattavien blogien listan?

Pikainen päivitys laimeasti positiivisena hetkenä. Menossa kolmas vuorokausi ilman sähköä, alkaa kiristää hermoa. Maanantai meni vielä ihan hengaillessa, tiistai-iltana alkoi **tuttamaan mm. koiranpennun pissat lattialla (niihin luonnollisesti astuu kun ei näe), lämpimän veden puuttuminen ja totaalinen pimeys, tätä iltaa en edes tahdo mielikuvitella.

Palataan asiaan, jahka ollaan päästy takaisin sivistyksen piiriin. Mur.

 Jahas, se tuli sitten talvi. Juuei ole yhtään iloinen asia. Ainoa mukava puoli on se, että koirilla on hauskaa hangessa riekkuessa, varsinkin Ruden iloista sinkoilua on hauska seurata - siitä on ihan käsittämätöntä, että ulkona voi olla jotain noin mieletöntä valkoista juttua, jossa voi loikkia mielin määrin.

Parina päivänä on tehty pieniä kontaktiharjoituksia: nami nyrkkiin ja odotetaan että käden nakertaminen, tassulla läpsiminen ja kitinä loppuvat ja pentu ottaa katsekontaktin... ja kas, käsi aukesi. Napero ymmärsi jutun juonen parilla toistolla, nyt alkaa olemaan jo ihan haka joten voidaan alkaa vaikeuttamaan hieman. Pylly pysyy maassa hienosti myös ruokakuppia annettaessa, sitä ennen luonnollisesti tehdään muutamat holskuloikat ja piruetit.

Kunnaneläinlääkärimme on muuten aika ihana tyyppi. Useinhan asemat ovat auki arkena kolmeen tai neljään, jos et pääse paikalle niin se on ihan oma voivoi. Soitimme eilen aikaa Ruudin rokotuksille, ell ehdotti, että hän voi vaikka lauantaiaamuna soittaa mihin aikaan on paikalla, kyllä siinä jossain välissä yksi koiranpentu voidaan rokottaa. Niin myös kävi. Eipä tarvitse arpoa missä rokotusasiat hoidetaan jatkossakin.

Kuten kuvasta näkyy, Motti ja Nippa-Iita pääsivät tänään leikkimään keskenään. Kokeilivat jo aamulla, kun nyrkkeilivät portin molemmin puolin, ja kun meno oli pennun huomioivaa, otettiin uusinta illasta. Motti leikkii Ruudin kanssa erittäin nätisti; pentu saa selättää, loikkia päälle, venyttää poskipusseja... ruokakupillekin pääsi kerran, mutta toisella kerralla tulikin jo huomautus. Ruuti on sen verran ahne leidi, että kupit saavat jatkossa olla muutenkin korkeammalla - huono uutinen Motille, joka mieluusti käy napsimassa suupalan silloin, toisen tällöin. Näyttäisi vähän siltä, että näillä tulee olemaan hauskaa keskenään kunhan Rude hieman kasvaa - hauskaa on jo nyt, kauhulla odottelen kakaran kasvamista. Jospa ensi kesänä saisi vihdoin sen aidan tontin ympärille, niin saavat mennä toteuttamaan itseään ulkoilmaan...

Loput kuvat kaverusten painista löytyvät kuva-albumista.

Kun talvi ei näyttänyt vielä tulevan, päätin käväistä pikaisesti koirien kanssa Kajaanissa. Menopäivä olikin kauniin aurinkoinen ja metsään oli mukava puikahtaa tallustelemaan ja mäntymetsien ikävää poistamaan. Kummallekin koiralle alkaa mökin nurkat olemaan tuttuja, poluilla kipitetään kuin vanhat tekijät (no, Raita nyt toki onkin ko. polkuja tallaillut sen 11 vuotta) ja reittiehdotuksia tulee milloin mihinkin ilmansuuntaan.

Tältä näytti joulukuinen lauantai, maa oli sula ja kuiva, aurinko paistoi upeasti ja lämpötila oli plussan puolella. Illalla alkoi pakkanen kiristymään ja aamulla maa olikin jo valkoinen. Motti pääsi aamusta juoksentelemaan parin greyhonkkelin kanssa, näytti siltä ettei se ole oikein varma pitääkö niitä mielistellä vai voiko leikkiä kunnolla. Toistaiseksi se pitäytyy näemmä ensimmäisessä vaihtoehdossa - lähinnä Tristanin painostuksesta. Raita käytti tilaisuuden hyväkseen ja tutki pihaa muiden häiritsemättä.

Lauantaina opeteltiin Mottiksen kanssa esine-etsinnän alkeita, ihan vaan "vahingossa" kaikenlaista maastoon tiputellen. Kaikki kadotetut lapaset ja rahapussit (joka muuten on taas vaihteeksi kateissa, ei kannattaisi härnätä kohtaloa) ym. palautuivat vauhdilla ja iloisesti, käteen saakka. Karahan kehittyi tässä varsinaiseksi ammattilaiseksi, siltä ei lopulta voinut pudottaa mitään salaa vaan lapasen lipsahtaessa lenkillä kädestä käännähti oitis ja palautti sen käteen "aina sua kans saa vahtia!"-ilmeen kera ennen kuin se ehti koskea maahan. Hukkiksen kanssahan tuli pienestä saakka harrastettua tuota esineiden etsimistä, pudotin hanskan tai remmin, matka jatkui x metrin verran ja lähetin sen hakemaan jäänyttä esinettä. Kara toi myös ruokakupit pyynnöstä käteen, ehkä hienoisen kolinan ja heittelyn jälkeen, mutta toipa kuitenkin.

 Etelän vetelät oli sitten hakutreeneissä juu... ensimmäisellä hakualueella oli ylitettävä kapea oja, sälli kulutti sen äimistelyyn energiaa hieman liikaa, seikkaili sotketun alueen ulkopuolella ja kävipä polskimassakin siinä sivussa. Se piti loppujen lopuksi saattaa ko. ojan toiselle puolelle, että älyää etsiä piilolla olevan maalimiehen. Toisella kaistaleella hengaili alkuun reilusti sivussa, katseli enemmän kuin käytti nenäänsä. Kolmas, yllättävää kyllä, meni helposti ja nopeasti vaikka koira alkoi olemaan aika ryydis. Kaikki ukot kuitenkin löydettiin, onneksi kolmas alue meni sekä koiran motivaation että maalimiehen löytymisen osalta nappiin, siihen oli ihan hyvä lopettaa.

Raita suostui leikkimään Ruudin kanssa ensimmäistä kertaa tänään! Aikaisemmin vastaan on tullut ärsyyntynyttä marmatusta, kun sintti tahtoisi vähän nujuttaa, mutta tänään nähtiin ulkona juoksuleikkejä ja pientä painiakin. Kakara on ilmiselvää jalkapalloilijoiden sukua, filmasi kaatumisia oikein mallikkaasti perinteiseen futistyyliin. Mottia ei ipana hirveästi kiinnostanut, puuhaili omiaan. Juoksupyrähdyksiin olisi mieluusti lähtenyt jyräämään mukaan, mutta arpa ei valitettavasti vielä tänäänkään voittanut.

Lauantaina puolestaan testailtiin palloa, jonka sisällä oli raksuja. Ruudin mielestä pallot ovat ihan ykköskeksintö, joten ilahtuneena pyöritteli sitä olohuoneen lattialla - mutta mitä ihmettä; sieltähän tuli sisältä jotain! Neiti siivosi pudonneet herkut parempiin suihin ja jatkoi leikkimistä, vielä ei oikein sytyttänyt että mikä ajatus koko palloilussa olikaan... No, harjoitukset jatkuvat...

Ruutia kyttäili pari päivää sitten aamuhämärissä pöllö, siihen loppui sintin irrallaan ulkoilut hämärän aikaan siihen saakka kunnes on isompi kuin yksi suupala. Yllättävän rohkeasti se tuohon talon viereen tuli, T oli pennun kanssa pihassa, seisoi itse portailla ja Ruuti oli puiden luona aamupissallaan. Siihen se oli liihotellut viereiseen puuhun matalammalla oleville oksille, onneksi ulkoiluttaja älysi lähteä liikkeelle itse jolloin kyttäilijä oli ottanut siivet "alleen". Lehtopöllöjä tässä on ainakin, huuhkajakaan ei olisi mahdottomuus maasto huomioonottaen. Tervetulleita ovatkin, kun pitävät tuhoeläimet kurissa - kunhan pysyvät erossa tästä tietystä pienestä tuhoeläimestä!

Ipana on kasvanut huimasti, jalkoja tulee koko ajan jostain lisää ja muoto muuttuu koko ajan. Paino on tällä hetkellä 5,4 kiloa. Kaikesta suuhun osuvasta pitää taistella tunteella ja voin kertoa, että ote on tiukka. Ja kivulias. Raita on saanut nyt valita puolensa aika vapaasti, jostain kumman syystä se on ennemmin Motin juntattavana kuin ipanan naskalien ulottuvilla...

Eilen Motti vietti tassuineen vapaapäivää hausta, joten palloiltiin sitten pakkaspäivän kunniaksi pihalla sen sijaan. Ajoväylälle tien suuntaan valmistui pätkä aitaa, on turvallisempaa opetella Ruudin kanssa vapaana ulkoilua kun vaihtoehtona ei ole tien suuntaan puikahtaminen. Ruuti kävi myös ulkoilemassa Motin kanssa (Motti kytkettynä), odotetusti Mottiksen ei-niin-hienovarainen lähestymistyyli pelotti pikkuista, joten toistaiseksi jatkamme porttielämää sisätiloissa ja totuttelua isoon yrmyyn ulkoilun merkeissä. Veikkaanpa, että jahka kakara tuosta kasvaa, nuo kaksi tulevat olemaan varsinainen tuhokaksikko...

Ruuti on alkanut oivaltamaan, mikä sen korvien käyttötarkoitus on, kuljeskeli pitkin tonttia matkassa hienosti kuulolla. Sen korvat alkavat olemaan aika lailla pystyssä, höröllä ollessaan näyttävät usein yhdeltä suurelta korvalta. Jospa yksi suuri korva kuulee paremmin kuin kaksi pientä? ;)

Käpy osoittautui huipuksi leluksi, mukava pitää suussa, lentää hyvin ja painopiste oli ilmeisen nerokas. Sen kanssa vierähtikin tovi jos toinenkin mukavasti.

 Tämän päivän tarhassaolon päätteeksi Raita joutui pesulle, olin sitä kuuraamassa alakerrassa kun T oli toisesta huoneesta kuullut television menevän olohuoneessa päälle ja oletti ilman muuta minun olevan siellä. Kuinka ollakaan, eteisen ovi kävi hetken päästä (minun ja Raidan tullessa saunalta pois), jolloin pienoinen kysymysmerkki oli alkanut hakeutumaan pään päälle... minä puolestani totesin olohuoneen olevan tyhjä ja oletin hänen laittaneen telkkarin päälle myöhempää käyttöä varten. Kumpikaan ei tunnusta kaukosäätimeen kajonneensa, pentu ei osaa kiivetä vielä sohvalle jossa ko. vempain oli, joten... meillä asunee kummitus tai pörriäinen, joka vedättää kaksijalkaisia 6-0?

Päivän kysymys: missä kohti holskujen perimässä mahtaa sijaita jokin pomppiva eläin?

Meillä on tuollainen iso, ruma ja painava puuportti olohuoneen ja eteisen välillä, salpa on myös sen verran iso että kestää... hmm... käyttöä. Se tehtiin lk holsku Saran aikaan, kun oli saatava sellainen väkerrys, joka pitää Sarpukan varmasti omalla puolellaan ettei Raidalle käy köpelösti. Se kesti noin 24-kiloisen pommin rynkytykset ja potkimiset mainiosti, hyvä portti siis. Ja halpa, tehtiin nääs itse.

Nyt meillä on pentu. Se on ollut täällä viikon, painaa muutaman hassun kilon ja on noin 30 senttimetriä korkea. Portti on sen nojailun seurauksena sen verran vääntynyt, että salpa hannaa vastaan. Superpentu? Ruuti todellakin on kuivaa...

Käytiin eilen näyttelyissä, Ruuti sai tuliaisena pienen pehmokoiran ja minä violetin lohikäärme-vinkulelun kokoelmia täydentämään. Tiedä sitten, alkaako loharihulluus mennä jo liiallisuuksiin (ei, mm. nahkaan on jo lisäsuunnitelmia), mutta eihän sitä nyt sinne laariin voinut jättää!

Arvon tässä tämän päivän hakutreenejä... Motin jalkavekki on kyllä pysynyt nyt vuotamattomana (tosin ollaan tepasteltukin nyt pääasiassa nurtsilla ja muuten pehmoisilla alustoilla, että se pysyisikin sellaisena), mutta palkeenkieli on edelleen ja ulkona varoo sitä aavistuksen heti kun alusta on karkeampaa. Harmittaa kyllä hemmetisti, taitaa olla viimeisiä viikonloppuja kun metsään pääsisi, mutta kyllä tuon terveys silti edelle menee vaikka en usko herraa itseään kiinnostavan pätkääkään moiset vekit kun valjaat saa päälle.

Prklö. Motin takatassussa on haava, saa nähdä onnistuuko hakumetsään meno sunnuntaina. Toissapäivänä se oli johonkin todennäköisesti metsässä astunut, tihkutteli verta jonkin verran illan mittaan, mutta oli eilisaamuun mennessä lopettanut. Tutkin tarhan läpikotaisin, mutten löytänyt mitään mihin voisi itsensä hajottaa. Illalla se tihkutti aavistuksen sisällä spurttailun jälkeen ja palkeenkieli oli paremmin näkyvissäkin, ei kuitenkaan arista ja tyrehtyy hetkessä. No, ollaan nyt sitten pari iltaa tuijoteltu Motin kanssa makkarissa Lostia ja neulottu lapasia, heppu malttaa olla hiippailematta kun sen seurana lojuu pienemmässä tilassa.

Ruuti venyy valtavaa vauhtia, mittasuhteet tuntuvat muuttuvan päivittäin eikä se ole enää muutenkaan samanlainen vauva kuin viikko sitten tullessaan. Aamulla töihin lähtiessä kiukuttelee matkustamossaan ensimmäiset kuusi kilometriä, kitinä loppuu liki aina samassa risteyksessä. Työpäivien ajan kuulemma puuhailee lähinnä omiaan, ei juurikaan ole kiinnostunut toimistoon tulevista vieraista. Illalla ladataan akkuja hetki ja taas mennään! Erittäin reipas napero!

Knääpiölle löytyi nujukaveri: valkoinen orava, joka on pelastettu Motin kirurgisilta operaatioilta viime keväänä (sen ruskea kaveri menehtyi em. toiminnan seurauksena). Siitä onkin riittänyt hupia pitkäksi aikaa, tämäniltainen keksintö on ollut Ruudin mielestä ihan parasta: juostaan orava suussa kuin päätön holsku, tapporavistellaan koko ajan vauhdissa ja päästetään orava irti, jolloin se singahtaa milloin mihinkin.

Niin ja hei dyyds. Nuo haasteet. Muuten ihan kiva, mutta mä en kerta kaikkiaan TUNNE niin montaa bloggaajaa kuin ne vaativat (varsinkaan kun kaikki ne vähätkin ehtivät sen haasteen laittaa). Rauhoittukaa. :D

Motilla oli taas huiman hauska päivä, ensin käytiin hakutreeneissä, sen jälkeen pääsi vielä Katlan kanssa juoksemaan. Haku meni ihan nappiin, sällillä on jo ihan erilainen vire töiden tekoon viime viikon tauosta huolimatta. Ilmavainulla mennään hienosti eikä maalimiehen luota ole minnekään kiire, ei tuosta hepusta voi olla kuin huiman ylpeä. Tällä kertaa valittiin hieman edellisiä peitteisempää maastoa, ainakin Motista huomasi sen väsymisenä ihan eri tavalla kuin helpommissa maastoissa - tällä kertaa ei riittänyt vetoa enää tottiksiin yhtään. Ensi viikolla (ei tule vielä talvi, eihän?) tarkoitus olisi lähettää kaikki kolme maalimiestä kerralla piiloille, nyt ollaan tehty niin, että kaksi menee piiloille ja kolmas lähtee heidän löytymisensä jälkeen. Nyt Motilla oli selvästi veto päällä suoraan kolmannellekin, joten mitäpä tuota jarruttamaan. Vaihdetaan suunnitelmia, jos viikon päästä siltä tuntuu.

Ruuti kävi tänään autoilemassa myös, kyläpaikassa oli heti leikitetty talon väki väsyksiin. Raita oli varmaan asiasta ihan kiitollinen, napero ei jaksa nujuttaa niin paljoa enää illasta. Hyvin Ruuti kyllä häipymiskehotukset uskoo, ei sen puoleen. Tämän pennun kanssa ei muuten voikaan toteuttaa hyväksi havaittua "pidä pentua irti mahdollisimman paljon, niin se oppii pysymään porukassa mukana". Ruudin kun päästää vapaaksi, niin se häipyy häntä iloisesti heiluen horisonttiin ääntä nopeammin, ei tule olemaan irtoamisen kanssa ongelmia isompana, ei... toinen hakukoira? ;)

Riiviön ensimmäinen yö meni melko rauhallisesti. Alkuun piti itkeskellä pieni tovi, sitten tulikin uni. Allekirjoittaneen unirytmi meni näköjään taas pentumodeen, joten olin silmät kirkkaana hereillä jo ennen puoli kuutta. Siispä pentu kainaloon ja Raita seuraneidiksi ulos. Ipana otti heti omakseen kissankuljetuskopan, jonne laitoimme sille pedin, taitaapa maanantain ensimmäinen työmatka taittua siellä melko mukavasti ja on sitten työpaikallakin tukena ja turvana. Motti taitaa jäädä nyt alussa kotiin Raidan kaveriksi, kuulemma aikomus on kuitenkin ottaa sekä Ruuti että Motti jatkossa töihin mukaan.

Mottiin on tutustuttu edelleen portin läpi. Kiinnostaisi niin hirmuisesti, että puuportille piti tuossa päivällä hieman kiukutellakin. Kalterit ja karmit saivat kyytiä, kun neiti yritti murtautua toiselle puolelle.

Ruuti saapuu sirkukseen

Tänään saapui porukan jatkoksi 8-viikkoa vanha pitkäkarvainen holskutyttö, joka sai nimekseen Ruuti. Kotimatka meni enimmäkseen ääneen vollottaessa, loppumatkasta tosin lähinnä imeskeli allekirjoittaneen korvaa ja nyyhkäisi väliin pienen nikotuksen. Ruuti kävi moikkaamassa tarhassa olevat Raidan ja Motin verkon toiselta puolelta, murisi niille varmuuden vuoksi ja kävi isännän syliin pötkölleen. Raita on tunnetusti hyvää pataa kaiken elollisen kanssa, joten oli odotettavissakin että se nuuskuttelee pentua häntä heiluen kaikessa rauhassa, Motti sen sijaan oli pieni kysymysmerkki. Olen siitä kyllä todella ylpeä, alkukiihkoilun jälkeen totesi, että "aha, se on pentu" ja haisteli niinikään hipihiljaa ja rentona uutta tulokasta.

Sisällä marssi reippaana likkana talon läpi, lirutti pissat keittiöön ja jatkoi rauhassa tutkimistaan, ei tätä leidiä ainakaan ujoksi voi sanoa. Kun napero oli tutkinut nurkkia jonkin aikaa, laitettiin portit kiinni ja hain toiset sisälle, voi sitä nuuskutuksen määrää! Ipanaa hieman huoletti, pysyvätkö jännittävät rekut portin toisella puolella, onneksi oli turvallinen tyyppi vieressä jonka takaa voi kurkkia.

Pentu bongasi heti isojen plikkojen luun olohuoneen lattialta ja viis veisasi omankokoisista pikkuisista luistaan: ei kai sitä nyt suuressa maailmassa näpertelemään aleta!

Nyt näyttää aika rauhalliselta, nassikka vetää unta kuuppaan ja portin toisella puolellakin on hiljaista. Raitaa tuntuu hieman kiukuttavan se, että se joutuu sietämään Mottia samassa tilassa kun oma peti on tällä toisella puolella. Tuumailin, että huomenna jätän lenkille lähtiessä Raidan tutustumaan pentuun, Motin kanssa katsotaan lähempää kontaktia sitten kun se malttaa olla nenäkosketuksessa Ruutiin intoilematta liikaa. Kokoeroa on kuitenkin vielä paljon ja riekkumaan ehtii kyllä. Terveiset Aurora-äiteelle ja sisaruksille!

Ensimmäinen kuurakuva! Johan näitä on odotettukin, lunta tosin en kaipaa pätkääkään. Lumeton talvi passaisi oikein mainiosti, viime talvena saatiin kyllä lumitöistä nauttia riittämiin.

Viime viikonloppuna käytiin Kainuussa karsimassa risuaitatarpeita, harmittaa kun matkaa on näin paljon - tekisi mieli ajella tuonne useamminkin. Koirat olivat onnesta soikeina mahtavien ulkoilumaastojen äärellä, myös lintujen Oulujärveltä kiikuttamat kalanjämät kelpasivat niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Käytiinpä morjenstamassa myös Canea, joka venytteli hajuraon päässä herkkujen puuttuessa alahuultaan loukkaantuneena. Seuraavana päivänä korjasimme toki törkeän erehdyksen. ;)

*hmph*

Oli tarkoitus tehdä Motille esineruutuharjoituksia, mutta lyhyt valoisa aika takasi sen, että koirat saivat toteuttaa itseään koko viikonlopun männikössä vapaasti kaksijalkaisten heilutellessa vesuria. Varsinkin Raita käytti tämän ajan tehokkaasti hajustaen itseään ihanilla mädäntyneen hauen aromeilla. Jostain syystä saivat viettää mökille palattuammekin aikaa ulkona reilulla kädellä... Tunteroisen aamulenkki autottomilla poluilla on kyllä ihan ehdottoman luksusta!

Loppuun pieni kuva-arvoitus. Mitä ihmettä mahtaa olla tekeillä...?

 
Taas yksi hakutreeni takana. Tyytyväinen emäntä ja väsynyt koira = kaiketi myös onnistunut treeni. Helpotettiin hieman tällä kertaa, kaksi maalimiestä lähti metsään meidän odotellessa keskilinjan toisessa päässä. Rohkaisin Mottia perään aina kun osoitti yhtään mielenkiintoa siihen suuntaan, mihin "karkulaiset" menivät. Sille oli ihan selvät sävelet minne mennään ensin, etsi lähetyksen jälkeen hienosti risteillen ja varmana, ei ongelmia. Toinen maalimies löytyi niinikään helposti, kolmannen olisi hyvin voinut pistää paikalleen jököttämään jo valmiiksi, kolmospiilolle oli kaikilla koirilla suotuisan tuulen ansiosta kova hinku. Reipas ukko, ei voi muuta sanoa. Ei muuten harjoiteltu hyvistä aikomuksista huolimatta viikolla muuta kuin kepukan heittoa ja massurapsutuksia.

Naten kotiväelle tiedoksi, että oikeassa olitte lajin suhteen. ;)

Eikä siinä vielä kaikki. Missä on kamera silloin, kun sille olisi käyttöä? Treenien lomassa saatiin pallutella kuusiviikkoisia holskukakaroitakin, ei voi paljon tomerampaa joukkoa löytyä. Ipanoilla oli menotöppöset matkassa: parkkiksella nujuttiin enemmän ja vähemmän vakavissaan, revittiin hihoja, pureskeltiin käsiä - ja saatiin kritiikitöntä ihastelua kaikesta jäynäilystä monelta suunnalta. Hieman kyllä harmittaa, että ensi viikon treenit jäävät väliin, täytyy varmaan reissussa tehdä vaikka esineruutua niin ollaan edes hengessä mukana.

Mamman pieni pullero täytti perjantaina 11 vuotta, onnea Raita! Uskomatonta, miten nopeasti aika menee, ei voi millään olla yli kymmentä vuotta siitä kun pieni töppöjalka puolivuotiaana kotiin Sotkamosta haettiin. Muori on edelleen varsin vetreässä kunnossa, korvat ovat nykyisin huomattavan osan ajasta koristeena, mutta kuulon heikkenemisen lisäksi huomioon on otettava eräs cardien perusominaisuus: epäolennaista taustahälyä suodatetaan tarpeen mukaan, jotta huomion voi keskittää Oikeasti Tärkeisiin Asioihin...

Motilla oli toiset hakutreenit, joiden startti taisi olla liian vaikea. Tällä kertaa matka oli pidempi ja maalimiehet valmiiksi paikallaan, sällillä ei ollut tasan hajuakaan mitä siltä odotetaan ja ensimmäisen maalimiehen se löysi ihan puhtaasti tuurilla samoillessaan. Toinen maalimies kutsuttiin yrityksen jälkeen takaisin ja helpotettiin reilusti, kolmas meni jo hieman paremmin. Täytyy alkaa etsiskelemään "ukkoa" viikollakin, tällä hetkellähän sillä ei ole oikein tietoa vielä siitä, miksi se lähetetään itsekseen hipsuttelemaan, vaan kiven takana kykkivä ihminen on iloinen yllätys kohteen sijaan. No, ei voi heti osata! :D

Mottimöttönen oli tänään ensimmäisissä hakutreeneissä ja ylitti allekirjoittaneen odotukset täysin. Odotin, että sillä saattaisi kesken etsimisen hyvinkin kadota ajatus siitä, miksi se laitettiin pöpelikköön juoksemaan, mutta mitä vielä. Sillä, että molemmat maalimiehet olivat ennestään vieraita, ei ollut mitään merkitystä: Motille ihmiset ovat huippujuttu, joten sitä kiinnosti äärettömästi vain ja ainoastaan suunta jonne Se Mukava Tyyppi meni. Koira irti ja menoksi, eteni vauhdilla ja varmasti, sai nampat ja tuli maalimiehen mukana tyytyväisenä takaisin.

Muutenkin oli mahtavaa nähdä neljä itsetyytyväisenä nauravaa karvanaamaa, jokainen oli pitkälti ensikertalainen ja jokaisella aloitusharjoitus meni oikein mallikkaasti. Seuraavat treenit sovittiin viikon päähän, niitä odotellessa... :) Veikkaisin, etten ole porukasta ainut jolle tämä päivä tuli hyvänä muistutuksena siitä, ettei pidä aliarvioida sitä omaa karvakasaa ja sen toimintahalua.

Raita sai muuten häkin pari viikkoa sitten. Turha länkyttää mitään siitä, että koira on tapaeläin eikä se, että se häkissä olemisesta tykkää, tarkoita välttämättä mitään muuta kuin että se on tottunut olemaan siellä ja diipadaapadiudiu. Tuolla koiralla ei ole eläissään ollut häkille käyttöä, siitä huolimatta se hankkiutuu sellaisiin onnesta ovaalina aina jos jossain avoimen luukun bongaa. Löysin pienen näyttelyhäkin törkeän halvalla, joten oli pakko käydä hakemassa se pois kuljeksimasta ja muokkailla sinne muorille oma pesä. Päätyluukku poistettiin kokonaan, oma peti sisään ja mummo näyttää tyytyväisemmältä kuin koskaan. Kakaralle ei tarvitse rutkuttaa koko aikaa, kun voi hallita oviaukkoa mielensä mukaan, kotiluolana oikein hyvä hankinta.

Mutta. Mottikin tahtoo! Se ahtautuu (kirjaimellisesti, häkin koko ei tosiaan ole karjakoiran luokkaa) tuonne myös, olipa muori siellä tai ei. Häkityskokemusta sillä on ihan yhtä paljon kuin Raidallakin, silti se kamala koiranrääkkäysväline vaan vetää puoleensa. Näyttää vähän siltä, että tässä on piakkoin hankittava toinen häkki, ettei ainokaisesta tarvitse riidellä.

Päivärinteessä syksy menee totuttuun tapaan: nelijalkaisilla ei ole huolen häivää ja emäntä mietiskelee tulevia treenikuvioita ja yrittää vimmatusti vältellä lukuisia tekosyitä, miksi sitä tai tätä ei millään voisi tehdä.

- Tottista vois alkaa treenailla aktiivisemmin, mutta kohtahan on koko ajan pimeää, eikä pimeällä mitään voi tehdä (viis siitä, että pihalla on valot ja tilaa tehdä mitä tykkää).

- Motin kanssa voisi alkaa tekemään päivittäin tuon oikeasti pitkän kierroksen, mutta sitten on epistä kun Raita ei pääse mukaan kun ei jaksa sitä enää kiertää (ihan kuin sitä kiinnostaisi, kunhan herkkuhanat pysyvät auki).

- Tamminäyttelyihin voisi aivan hyvin ilmoittaa ainakin Motin, mutta *kauhistus* entä jos joudunkin esittämään sen itse, eikä se reppana osaa edes seisoa (tämä onkin aiheellinen vastahangan paikka) paikallaan.

- Hakutreeneihin saattaisi olla mahdollisuuksia jahka ihmiset päättävät kiinnostiko oikeasti vai ei, mutta voivoikitiviniplääplää. Tähän en edes keksi mitään muttaa.

Hemmetin konditionaali. Oikeasti, nyt loppuu se veivuu.

- Tottis ei vaadi päivänvaloa, tarvittaessa saan hyppyesteen ym. vaikka navettaan (tai, kunhan alakerran autotalliin saadaan lattia, voidaan ottaa treenit kotikaton alla). Muutenkin, mitä ihmettä tämä jumitus nyt on: kun kaksi vuotta narisin, ettei ole tokokoiraa ja nyt sellainen möllöttää tuossa jaloissa, niin että mikä maksaa? Häh?

- Lenkkeily olisi aika pop, varsinkin kun ottaa huomioon, että Karan poistumisen jälkeen tämä maallinen tomumaja alkoi mystisesti pursuilemaan rajoistaan. Pimeys ja möröt hoituvat otsalampulla, isolla akkukäyttöisellä fikkarilla tai molemmilla.

- Näyttelyt ovat kyllä vähän... no, kunhan mun ei tarvitse esittää. :D On kylläkin mystistä, että voin ilomielin opettaa koiran vaikka soittamaan viulua ja seisomaan päällään, mutten osaa opettaa niitä seisomaan paikallaan, se ei vaan taivu. Mitämitä?

- Haku ja suunnitelmien kehittyminen on kyllä jännä juttu. Saa nähdä tuleeko muuta kuin suunnittelua, olis kyllä kiva ainakin testata! Pessim... siis inhorealistina muistelen muutaman vuoden takaisia tottis-sulkeisia, jonne loppujen lopuksi ilmaantui paikalle säännöllisesti minä ja Tarja, muille tuli aina jotain muuta seitsemänä päivänä viikossa. Silti silloin jaksoi kaivaa sen innostumisen jostain ja hinasi itsensä koirineen kentälle. Passivoiko maalaiselämä jotenkin?

HHJJ. Ans kattoo.

No niin, sivullaoloharjoituksia tehty ahkerasti ja kakara alkaa olemaan lähes kuin wanha tekijä - miten voi olla, että homma alkaa etenemään, kun saa vihdoin itsensä liikkeelle... ;) Myös maassaoloa ollaan harjoiteltu uutterasti, tuntuu olevan vaan melko hämmentävää, että siellä maassa myös pitäisi pysyä kunnes toisin pyydetään tekemään. Täytynee ottaa Raita treenikaveriksi, eri asia ulottuuko sen "kuule, näillä aamuilla ei enää tarvitse pinnistellä" myös aloillaan pötköttelyyn, vai houkutteleeko helpommalla pääsemisen toivossa seniiliksi tekeytyminen liikaa...

Lueskelin noita keväisiä juttuja ja tuli pakottava tarve päivittää hieman tuota holsku vs. pieni sininen -vertausta. Hämmästyttävää, mutta reggaebabe kasvatti oivalluksen yhdessä tekemisen iloista samoihin aikoihin, kun se älysi että maailmassa on muuten tyttö- ja poikakoiria. Ihan oikeasti, yhtenä päivänä se oli vielä pieni puoliaivoton (anteeksi, kaikella rakkaudella ja puspusilla - pennut OVAT sellaisia ja niiden kuuluukin olla) pikkupoika ja aamulla heräsi tyyppi, joka tulee viereen kysymään, että olisko sulla mulle mitään tekemistä, kun en jaksa enää olla vauva? Hukkishan puolestaan oli pieni totinen suorittajanalku jo pentuna - sen kanssa oli todella helppoa tehdä liikaa asioita liian nopeasti, kun se oli treeneihin (eli leikkimään, ei meillä töitä tehdä) päästessään ihan liekeissä. On sitä sähäkkyyttä ikävä edelleen, vaan kun se sähäkkyys oli vakio myös treenien ulkopuolella kun taas dieselversio on maltillisempi ja hermoja säästävämpi myös arjessa.

Ei voi mitään, kyllä mä vaan päivä päivältä tykkään tuosta pikkuäijästä enemmän ja enemmän. :)

Sälli kiipeli päivänä muutamana tapansa mukaan ylläolevalla autonrassauspisteellä, yritti hallittua alastuloa korkeimmalta kohdalta, liukastui ja tuli niskoilleen maahan. Kyllä kävi emännällä pienen koiran elämä filminä silmien edessä ääntä nopeammin, vaan eipä Motti ollut moisesta kuperkeikasta moksiskaan. Mieluusti moisia esityksiä kuitenkin olisin näkemättä tulevaisuudessa, vaan taitaa jäädä tuon vilpertin kanssa haaveeksi vain.

Voe elämä. Kolmessa vuodessa ehtii kuulkaas kadottaa kokonaan jutun juonen, mitä tokoilun alkeisiin tai koko hommaan ylipäätään tulee. Mä en oikeasti saa koiralleni opetettua edes perusasentoa! Onneksi elikko on fiksumpi kuin emäntä, ehkä meillä on jotain toivoa.

Nyt seuraa lupaus: joka ikinen päivä pieni treeni perusasennon ja kontaktin kera. Katsotaan sitä seuraamista ym. sitten joskus. Hyppy sentään meni yllättävän hienosti, ensin saateltuna, paremmin saattelematta - note to self: tee se hyppyeste, joka piti tehdä jo keväällä.

Meidän pöljät ovat intoutuneet frisbeestä ihan tolkuttomasti. Jopa Raita päivystää tässä kahdeksan nurkilla isännän työtuolin takana, kun Motti puolestaan menee komentamaan kimeillä kiljahduksillaan. Meno ei tasan rauhoitu, ennen kuin heittolaite nostaa ahterinsa ylös ja lähtee heittämään sitä lättyä. Perässä hiihtää eteiseen kaksi hiljaista mutta jännittynyttä tyyppiä, kunnes frisbee otetaan käteen - muori ei ole IKINÄ ollut mistään noin innoissaan, se huutaa suoraa huutoa kunnes ovat maakellarilla ja ensimmäinen heitto lähtee.

Raitaahan ei kiinnosta esineiden hakeminen, se tahtoo vain juosta. Kepukoiden heittelyssäkin siitä on parasta kun saa keppihullun kanssa juosta, haukkua päkyttää sielunsa pohjasta ja juosta takaisin naksuttelemaan hampaitaan, että "Heitä jo, senkin hituri!" Jos toinen hukkaa etsittävän esineen, muori saattaa etsiä sen omine aikoineen ja jäädä maleksimaan siihen lähelle odotellen josko joku vaivautuisi tulemaan paikalle, että leikki voi jatkua. Keskimäärin meno on näinkin älykästä:

Käytiinpäs loppulomasta Kajjjaanin suunnalla, mukava reissu jolla olisi viihtynyt pidempäänkin. Aamulenkit tuli tehtyä ylläolevassa maastossa, liki täydellisessä hiljaisuudessa. Tuolla tulee poikkeuksetta sellainen olo, että kaikki on juuri nyt kuten pitääkin. Sellaista oloa ei puolestaan tullut lauantai-illan suunnalla Paltaniemellä...

Lähdin kuvaamaan Pappilanniemessä olevia maisemia, joita on ollut tarkoitus käydä ihmettelemässä tarkemmin jo pitkän aikaa. Kirjoitin tuosta foorumillekin kun alkoi olemaan liikaa mielen päällä, laitetaanpas laiskana yksilönä teksti tähän:

Hrryök. Kävin kotinurkilla vieraillessa illalla eräässä niemessä, ajatuksena kuvata siellä olevia mahtavia vanhoja puita. Olen aikaisemmin käynyt siellä keskellä päivää turvallisesti äiteen seurassa ( ;) ), nytkin menin innosta puhkuen aidan viertä pitkin kääntöalueelta peremmälle.

Ihan sama kuitataanko tämä vilkkaana mielikuvituksena, mutta olen kakarasta saakka keräillyt ympäristöstä yleistä tunnelmaa ja toiminut sen mukaan: jos jossain ei ole hyvä olla, niin kerään luuni sieltä pois aika pikaisesti, toisissa paikoissa taas ON hyvä ja tavallaan turvallinen olla, siellä viihtyy missä tilassa tahansa. No, ilmeni että tuolla ei todellakaan ollut hyvä olla, miljöö kiinnosti kyllä ja se on aika mahtava paikka, ei vaan voinut mitään sille että oli aika levottomat fiilikset ja teki mieli pois. Toim.huom. en pidä itseäni mitenkään yliluonnollisen tms. kumartajana, olen vain totellut niskavillojani kiltisti jos ne ilmoittavat, että mene pois.

Polut kyllä kutsuivat, mutta auto vielä enemmän, tuo on juuri sellainen paikka minne skobatyttöjä katoaa jäljettömiin ja jonka yläpuolella lentokoneet putoavat eikä niitä löydetä koskaan, puistattaa vieläkin. Ei tehnyt mieli edes katsoa kuvia, poistin suurimman osan suoraan. Niin no, se onkin wanha hautausmaa mikä olis varmaan pitänyt tajuta jo nimestä ja keskellä aidattua aluetta jököttävästä isosta mustasta rististä, mutta vanhojen hautausmaiden usein uneliaskin tunnelma on tuolla kyllä kaukana. Saattaa olla, ettei hotsita ihan hetkeen tehdä uusintavierailua - ei edes reissulla kaipaamani laajiksen kanssa.

Piti googletella tuota paikkaa, enkä ole ei-niin-yllättäen ainoa jota se karmii. Toki on järkeviäkin yksilöitä joille se jyhkeys ja omansalainen kauneus toimii, eivätkä poimi sieltä mitään muita juttuja. Yöllä, tai vielä myöhemmin illalla, mua ei saisi tuonne kirveelläkään, sen verran olen kauhukirjallisuutta ja leffoja elämäni aikana tutkinut, että siinä vaiheessa mielikuvitus laukkaisi kyllä. En myöskään muuttaisi tuonne niemen lähellä oleviin taloihin ikipäivänä. En olisi myöskään aiemman kokemuksen perusteella uskonut, että sillä paikalla voi olla noin iso vaikutus, tarkoitus oli ihan vaan käydä kuvaamassa hienoja puita.


Samaisella googletuskierroksella eteen osui toinen "kummituspaikka" Kajaanista: vanha ja rapistunut Ensilän mylly. Jännä juttu, vaikka itsellä tutka tuntuu olevan välillä vähän liiankin herkkä, niin ei minua tuolla vieressä asuminen ahdistanut yhtään (pitääkin mielenkiinnosta kysyä veljen mielipide), talon toisella puolella oleva hautausmaa kyllä. Hautausmaan tosin teki pimeällä kotiin tullessa puistattavaksi jo mainitut kirjat ja elokuvat sekä hyvä mielikuvitus, ei sinällään mikään ihokarvoja värisyttelevä aavistus. Myllystä katselin jonkun ottamia kuvia sisällä, ja onhan tuolla saakelin palvausta näytetty harjoitetun verisen lattiaan maalatun pentagrammin kera, mutta lienee tuoreempaa perua kuin 90-luvun puolesta välistä, jolloin itse tuolla tuli kuljeksittua kellonaikaan katsomatta. Veikkaan siis, että rakennuksen synkkä ja jyhkeän hiljainen ulkoasu houkuttelee kummitusjuttuihin, vai mitä sanotte?

Onnea, Motti 1 v!

Niin vaan kävi, että meidän pikkumies täytti vuoden! Minne katosi pentu, jolla on liian iso nuttu päällä? Synttäriposeeraukset piti napsia heti aamupäivästä, kakun kossi ja Raita saivat illasta. Mummolla sen tuhoamiseen meni noin minuutti, Motti perusteellisempana herkuttelijana nuoleskeli ankkapateetaan kymmenisen minuuttia.

Mitäs tästä reilusta puolesta vuodesta osaisi sanoa... tyyppi on kyllä ihan odotusten mukainen ja vielä enemmänkin. Se on muistuttanut taas sen, millaista on elää tasapainoisen ja hyvähermoisen koiran kanssa - asia, joka saattoi päästä välillä unohtumaan. Raitaa ei ole tarkoitus väheksyä, sitä helpompaa koiraa varsinkin nyt aikuisemmalla iällä saa etsiä (unohdetaan nyt sopivasti rouvan anarkistinen murkkuikä, ainakaan allekirjoittanut ei suuremmin siihen tahdo palata vaikka muistissa onkin), nuo holskunrutjakkeet vaan ovat määränneet viime vuosina hyvin pitkälti suunnan ja sen, mihin asioihin väkisinkin on joutunut keskittymään. Voihan se olla, että sähikäisen aikakin joskus tulee, mutta nyt ihan hyvillä mielin nautiskellaan kyllä siitä, ettei kotona ole ohjuksia. ;)

Koirat ovat viettäneet nyt muutaman viikon päivät tarhassa, isännän koulujakson vuoksi. Kun kelit ovat vielä kohtalaisen lämpöiset, laitoin kokeeksi Raidan Motin kaveriksi ulos ja yllättävän hyvin sekin siellä on viihtynyt. Niillähän on sekä lämmin koppi että suojaisa "tuulikaappi", jonka pohjalle laitoin pitkän maton kaksinkerroin pötköttelyä varten. Välillä mahtuvat sinne molemmat, välillä Motti on kotiin tullessa ollut ulkoruokinnassa kopperon ulkopuolella. Ihme kyllä Saran suosima tähystyspaikka ei ole herran suosiossa lainkaan, pötköttelee ennemmin maan tasolla kuin huopakatolla varjossa. Naapurilta on kyselty metelöivätkö päivän aikana kuinka paljon, kuulemma ei kuulu mitään - lausunto on vieläpä luotettava, joten kai ne sitten rauhassa omiaan tuolla päivät puuhaavat. Yleensähän kukaan ei ole kysyttäessä koskaan kuullut mitään ja silti isännöitsijä ottaa yhteyttä. Tuttu juttu melkoisen monelle koirien kanssa kerrostalossa asuvalle.

Loppukevennykseksi vielä Motin synttärikakku, näitähän tehtiin toki tuplasti jotta molemmille riittää omansa.

Johtajuudesta

Tulipa eräästä linkistä taas pitkästä aikaa tämä aihe herneiden käsittelyyn. Mikäs se johtajuus nyt taas onkaan? Yliopiston ryhmäviestinnän perusteista löytyi mainio sitaatti, pätee mielestäni ryhmään kuin ryhmään:

Johtajuus on vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan muiden ryhmän jäsenten asenteisiin ja toimintaan. Johtajuudella tarkoitetaan toimintaa, jolla tulisi tukea ryhmän tavoitetta ja ottaa huomioon ryhmän ja sen jäsenten tarpeet. Johtajan ja ryhmän jäsenten toiminta on riippuvaista toisistaan, sillä johtajuus syntyy ryhmän vuorovaikutuksessa ja sitä harjoitetaan juuri vuorovaikutuksen avulla. Toisaalta johtajuus liittyy yksilön ominaisuuksiin, toisaalta sitä voi kehittää ja harjoitella.

Koirakuvioissa  johtajuuteen törmää joka käänteessä: on oikeastaan aivan yksi lysti mikä menee pieleen: no mutta, teillähän on ilmiselvästi johtajuusongelma! Oletko varmasti tehnyt kymmenen kohdan kikkakuutoset varmistaaksesi, että koirasi varmasti pitää itseään vankkumattomana alamaisenasi - vielä kun joku kertoisi mikä esim. klassisessa ovista kävelyissä sitä johtajuutta vahvistaa.

Kaupungissa asuessa omat syyni sille, että menin aina ulko-ovesta ennen koiria, olivat:
a) tahdon nähdä mitä käytävässä/pihassa/oven takana on tulossa ja
b) en saa mielihyvää ryntäilevistä häärääjistä.

Luulen, että jokainen yhtään sähäkämmän koiran kanssa elänyt voi tämän toimivaksi tavaksi vahvistaa. Minulle johtajuus (joka jo sanana on harhaanjohtava ja näin auktoriteettivastaisen korviin/silmiin ärsyttävä) on yhteistyötä, kykyä saada yhdessä elävä lauma pysymään toimivana yksikkönä.

Eräässä artikkelissa verrattiin mm. lehmiä ja koiria keskenään, mitä hemmettiä? Hyöty/tuotantoeläin vs. ihmisen kanssa kohtalaisen pitkän ajan yhteistyötä tehnyt eläin - millä tapaa niiden laumakäsitys tai tarve laumaan on missään kytköksissä toisiinsa? Lehmille lauma on käsittääkseni lähinnä turva: yhden märehtijän kimppuun on helpompaa käydä kuin laumallisen sorkkia ja sarvia. Koiraeläimillä lauma on usein turva ravinnonhankinnalle: yksinäinen metsästäjä saa saalista huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä kuin yhdessä metsästävä lauma. Yhteistä näille on se, että kummassakin laumanjohtaja ohjaa toimintaa: mihin suuntaan mennään ja mihin jäädään. Mikä mahtaa olla syynä sille, ettei lehmää kiinnosta kuttuakaan ihmisen seuraaminen ja ohjeiden odottaminen, kun taas koiralle hyvin luontaista on hakeutua hakemaan niitä toimintaohjeita? Miettiä voi samalla, millainen on ihmisen käsittelyyn tottumaton nautaeläin, voisiko taas kerran kuitenkin yhteistyö tulla kyseeseen, vaikka alamaisuutta korostava keinotekoinen johtajuus unohdettaisiinkin? Voi kai tällaisia pähkäillessään toki kuluttaa päivän jos toisenkin halutessaan, eipä tuo minulta ole pois.

Itse koen laumakäsitteen kotonani niin, että koirani muodostavat keskenään lauman omine kuvioineen, mutta kaikki täällä asuvat (isännän lapset mukaanlukien) kuuluvat samaan laumaan silti. Meillä ei eletä koirien säännöillä, vaikka olemmekin valinneet elää niiden kanssa, jolloin asioiden tärkeysjärjestys menee väistämättä useinkin niiden ehdoilla. Marssijärjestys on olemassa siksi, että kaikilla olisi mahdollisimman helppo ja mukava elää täällä, ei siksi että joku laumanjäsenistä saisi pönkittää itseään toisia kyykyttämällä. Itse pidän tärkeänä muistaa sen, että koira ei ole nelijalkainen ihminen, sille maailma ei ole varmastikaan yhtä väkisin monimutkaistettu kuin missä me itse elämme. Se ei voi olla kuin hemmoteltu lapsi, sille et voi sanoin perustella miksi tänään on poikkeuspäivä muutoin ehdottoman kielletyille asioille, mutta huomenna tämä ei olekaan mahdollista. Koiralle maailma on pitkälti mustavalkoinen, jossa on ehkälle ja epävarmuudelle hyvin vähän sijaa.

Välillä tuntuu suorastaan naurettavalta, että ihmisten on väkisin saatava itselleen ongelmia: kaikki koirat ja ihmistyypit nyt vain eivät sovi toisilleen. Siksi "mutku mä haluun" ei ihan toimi, jos tavoitteena on se yhteentoimiva lauma, jossa tiedostetaan mihin pystytään ja mihin ollaan valmiita. Aina sen upean koiran paikka ei ole juuri minun kotonani, miksi niitä taustatöitä mielenkiintoisen rodun suhteen on niin vaikeaa tehdä - tai uskoa ja ymmärtää se, että toisten kanssa joutuu tekemään enemmän töitä kuin toisten? Useimmiten ongelmiin löytyy ratkaisu tai ainakin osa sitä peilistä - ja kokemuksesta voin sanoa, että sinne tuijottelu ajatuksen kanssa ei tee ollenkaan huonoa. Mistä tämä johtuu/on saanut alkunsa, saatanko aiheuttaa ongelman joko tietoisesti tai tietämättäni, voinko tehdä jotain toisin, mikä koiran omissa ominaisuuksissa voi laukaista tämän? Olipa kyse koiran olemassaolevista palikoista tai muusta informaatiokatkoksesta, johtajuudella läpsiminen ilman ajatusta ei useinkaan vie kovin pitkälle.

Kokemus "kentältä" on kyllä vahvistanut sen mielikuvan, että kovimmat henkseleiden paukuttelijat ja pätijät löytyvät tavallisesti ihmisistä joilla ei välttämättä ole mitään oikeata pohjaa suurille sanoilleen. Valtaosa näistä on täysin valmis rääpimään päätään ja nollaamaan, hyvin harva on valmis aidosti auttamaan. Johtajuusongelma? ;)

Toisaalta taas... mulle helppous ei ole kukkasia ja kirmailua perhosten kanssa kedolla. Marssijärjestys tulee olla, jotta homma etenee jossain järjestyksessä. Ihmislapset kyllästetään pienestä pitäen säännöillä ja pykälillä lisäpykälineen, miksi niiden käyttöönotto esim. koirien kohdalla on huutava vääryys? Millä tavoin lauman harmoniaa ja toimivuutta edistää koira, jolle ei ole vaivauduttu opettamaan käytöstapojen alkeita? Tämä mulle on sitä ns. johtajuutta, lainaus ylempää: "vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan muiden ryhmän jäsenten asenteisiin ja toimintaan".

Kun koiranomistamisen kiemuroita tänä päivänä lukee, ihmettelen hyvin usein kuinka ihmeessä koiralla ja ihmisellä on voinut olla näin pitkä yhteinen taival takanaan, kun nyt vasta ollaan herätty siihen, että eri eläinlajin kanssa eläminen rinnakkain onkin rakettitiedettä? Kuka tästä ylianalysoimisesta hyötyy? Miksi musta tuntuu, etteivät koiraongelmat "ennen vanhaan" olleet niin valtava ja rahastettukin juttu kuin ne nykyisin ovat?

Motti, Seela, Katla

Motilla oli pitkästä aikaa tapaaminen kavereiden kanssa. Seela tarvitsi apua korvantaustojen pesuun (pyörittyään jonkun ystävällisen kaksijalkaisen jälkeensä jättämissä ulosteissa), joten Mottihan pakkasi namskut reppuun ja istahti Mazdaan oitis. Melkoisen kroolinäytöksen se rannalla antoikin, näyttää siltä että mitä suurempi kiire, sen kovempi polskinta alkaa - välikö hällä, että vauhti hidastuu ihan samassa suhteessa kun energia menee ennätyskorkeiden tyrskyjen muodostamiseen.

Uimareissulta ja muista tepasteluista löytyy läjä kuvia albumista, kuvissa mukana myös jalkaleikkauksesta toipuva Malla ja valkkari Dali.

Kissojen häkkiprojektikin saatiin lähes valmiiksi ennen pimeän koittamista, eiköhän passaa tyyppien siellä patsastella jahka luukut saa auki. Matkalla Kortepohjaan väsähtänyt nuorimies urputti koko pätkän epäreiluutta siitä, että muut saavat istua mukavasti takapenkillä ja sen pitää olla jalkatilassa, pehmeälle penkille päästyään tekikin sinne pesän ja nukkui tyytyväisenä koko kotimatkan. Kotona raahautui nukkumaan iltaruokaan koskematta, taidan seurata esimerkkiä perässä samantien...

Kiitos taas mukavasta illasta!

Tulipa tylsä hetki ja kaivoin jälkivaljaat naftaliinista. Onkohan holskuasetuksilla olevat liian isot Motille, kokeillaas? Hmm... ihan sopivalta vaikuttaa, mennäänpäs pihalle kokeilemaan. Tein kolme ihan minijälkeä helposti nurtsille, jotta näen pääseekö heppu lainkaan jyvälle. Ensimmäinen meni vähän kysymysmerkkinä, toisella syttyi lamppu ja kävelty suunta kiinnosti suuresti, kolmannella ohiteltiin nameja kun piti päästä eteenpäin. Tästä rohkaistuneena täytyykin varmaan illalla käydä metsän reunassa talsimassa muutaman metrin mittainen jälki.

Karan kanssa aloitin heti metsästä, mikä olikin sille yllättävän helppo nakki. Ikää sillä oli silloin puoli vuotta. Vein koirat istumaan polun varteen ja menin itse salamyhkäilemään pienen matkan päähän nakkien kanssa. Hukkiksen kaula oli katketa, kun se yritti venyttää nähdäkseen mitä ihmettä puuhaan siellä ja kun hain koiran, sillä oli hillitön veto aloituspaikalle, jotta uteliaisuuden saa tyydytettyä. Nakkien kylväminen alkoi kaduttaa välittömästi: Kara ei pienenäkään tehnyt annetun palkan vuoksi vaan palkkautui itse tekemisestä - se meni eteenpäin tarkasti pieni kuono äänekkäästi nuuskuttaen, kuono hyppäsi korkealle irti jäljestä jokaisen nakin kohdalla ja palasi niiden jälkeen takaisin maahan (nakit jäivät Raidan napsittaviksi, vein sen samalle jäljelle etsimään nakkeja Karan jälkeen). Jostain kumman syystä ruokaa ei käytetty jäljellä enää tuon jälkeen kuin palkkana jäljen lopussa.

Kaduttaa varmaan lopun ikää, etten päässyt nysväämisestäni irti ja alkanut kisaamaan sen kanssa, työmoraali olisi sillä koiralla riittänyt muuhunkin kuin omaan treenailuun - ihan tokosta alkaen. Eihän kokeisiin meno sinällään mikään itsetarkoitus ole, tunnen vaan itseni sen verran perinpohjaisesti, että jään helposti jankkaamaan asioita jotka jo osataan, jos ei ole "pakko" opetella uutta niiden päälle. Aika näyttää, opinko taaskaan yhtään mitään...

Klo 21.12
No, metsän reunassa käyty. Aika haparoivaa menoa ja kysyviä katseita, mutta kyllä se siitä alkoi lopulta menemään oikeaan suuntaan. Oma virhe: puutuin liikaa, jarruttaminen olisi riittänyt siinä vaiheessa kun näyttää siltä, että jätkä alkaa vaan bongailemaan randomilla nakkeja kiinnittämättä jälkeen huomiota. Näemmä se, että tarvitsen jonkun natseilemaan treeneihin, ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään.

Raita teki piiiiitkästä aikaa oman jäljen myös ja olikin odotetusti pro. Seniori-ikä EI ole mikään syy jättää tekemisiä sivuun, päinvastoin. Vaikka kuulo ja näkö eivät ole priimaa, niin tuli taas todistettua, että kuonossa ei ole mitään vikaa. Tein sille hupijäljen ja laittelin matkan varrelle nakkeja myös, eipä olisi tarvinnut. Lopussa muoria odottikin nakkikippo palkinnoksi ja pienet tottistelut tien pientareella sen jälkeen. Muorin onnellinen naama oli mulle ehdottomasti paras palkinto tässä illassa.

Mental note vol 666: kannattaa tehdä asiat ensin sellaisen koiran kanssa joka homman osaa. Kummasti vuoroaan odottavan kakaran motivaatio ja into nousee, kun toinen pääsee pätemään ja itse pitää katsoa hauskanpitoa sivusta. Harmittaa, etten jättänyt Mottia jälkimmäiseksi, vaan onhan se päivä huomennakin...

Lemmikkipalstoilla oli ketju koskien koiria erityisluokissa ja kohtasi yllättävän paljon vastustusta tavalla tai toisella. Perusteluina mm. se, ettei tahdota altistaa koiraa lasten raivareille, koirasta ei ole hyötyä luokassa vaan ohjaa mielenkiintoa muualle jne. Toisaalta ymmärrän huolen, toisaalta en - Mottihan käy isännän kanssa päivätöissä päihde- ja mielenterveysyksikössä ja kokemukset ovat kaikkea muuta kuin sellaiset, että se olisi häiriöksi tai vaarassa itse.

Päinvastoin se on paitsi olemassaolollaan rauhoittanut päiviä kerran jos toisenkin, myös aktivoi asukkaita omalla tavallaan (röökiseuralaisena, usein lopputuloksena sille heitellään kepukoita tovi jos toinenkin). Sille on helpompaa mennä juttelemaan kuin kaksijalkaiselle henkilökunnalle - toisaalta on helpompaa avata keskustelu kun sen voi tehdä koirasta kyselemällä. Myös kynnys osallistua yhteiseen toimintaan on kokemuksen mukaan pienempi, kun mukana on sosiaalinen ilopilleri joka ottaa kaikkien rapsutukset vastaan yhtä tyytyväisenä. Koira on myös ensimmäinen jota kaivataan, jos se syystä tai toisesta ei jonain päivänä mukana olekaan.

Helposti voisin kuvitella, että rauhallinen ja ystävällinen karvakorva rauhoittaa menoa myös erityisluokassa, maailmallahan eläinten käyttö terapiatarkoituksessa ei ole lainkaan harvinaistakaan.

Motti ja Raita ovat olleet nyt koulujakson vuoksi viikon verran tarhassa työpäivien aikana kahdestaan, yllättävän mielellään muorikin sinne menee vaikka sen mukavuudenhaluisuuden tuntevana voisin kuvitella jotain ihan muuta. Sisällehän se syksyn tullen taas joutuu (tai pääsee), kun palataan takaisin normaaliin marssijärjestykseen, tosin enpä usko sen sitäkään panevan pahakseen. Nyt kuitenkin pitävät toisilleen seuraa päivän ajan ja mahtuvat näemmä ihan sovussa matollekin kopin tuulikaappiin pötköttelemään.

Motilla koitti ilon päivät, kun navetan nurkalla oleva koirien uima-altaana toimiva vanha amme täyttyi vihdoin vedellä. Tuo oli jo Saran aikaan kova juttu, näemmä sälli jatkaa polskimisperinteitä innolla. Nyt se puikahtaa sinne jo oma-aloitteisesti kun kaipaa viilennystä - tai kun vaan tuntuu siltä.

Hei, mihinkäs Motti hävisi? Ai, tuollahan se onkin...

...nautiskelemassa omasta uima-altaasta.

Meinasitko koko illan olla siellä?

Pommilla vaan sekaan!

Nata lähti kotiin tänään, otin sen mukaan töihin ja takaisin palatessani molemmat koirat olivat vastassa tutkien tyhjää autoa ihmeissään. Taisteluparilla otti nelisen päivää, ennen kuin nahistelu ja nokittelu loppui kokonaan, tänä aamuna pihalla oli jopa riittävästi käpyjä kaikkien halukkaiden kuljetella. Pari iltaa sitten portti kuistilla oli hetken auki ja Raitaa lukuunottamatta koirat olivat häipyneet. Vettä satoi sen verran, että kiersin ensin ikkunoista ulos kurkkien talon ympäri, manaten että missä ihmeessä ne ovat. No omenapuiden katveessa leikkimässä kahdestaan tietysti! Tuon iltariekun jälkeen Natalle näytettiin herran toimesta jo pihasta alkavan metsän parhaat polutkin, ilmeisesti osoittautui riittävän kovaksi "jätkäksi", kun ei pientä kaatosadetta säikähtänyt. Tervetuloa vaan hoitoon uudestaankin!

Meille tuli torstaina laumaan tilapäisvahvistusta alkuviikkoon saakka: cardineiti Nata. Motille ilmoitettiin heti saapumisen jälkeen, että sällin on sitten turha kuvitella mitään, ja yllättäen Nata onkin saanut olla lähentely-yrityksiltä aivan rauhassa. Muuten pari ensimmäistä päivää sitten menikin vierasta vahtiessa ja blokkaillessa, rutinaa kuului vähän väliä jostainpäin, mutta meininki on ollut enemmänkin meteliä kuin oikeasti matsaamista. Makuuhuone meni kaikilta nelijalkaisilta suljetuksi alueeksi, kun siitä alettiin kehittämään draamaa liian innokkaasti. Nyt kolmantena päivänä meno onkin rauhoittunut sikäli, että ketään ei enää huudateta huvikseen (Nata keksi melko pian, että kun kiljaisee riittävän lujaa Motin vasta tullessa kohti, saa olla rauhassa niin pompottamiselta kuin muuten vain uteliaalta kuonoltakin).

Aika mielenkiintoista on ollut seurailla karjisherran käyttäytymistä, omii kyllä kaiken omittavissa olevan aika tehokkaasti - sanottavaa tulee siinä vaiheessa kun molemmat ovat sitä mieltä, että pihan ainoa kepukka on MUN. Leikit menevät kuitenkin yksiin ulkoilmassa aika mukavasti, melko hyvin on tullut havainnollistettua sekin latteus, että "kahden kauppa on kolmannen korvapuusti": kun kaksi leikkii keskenään, yksi hengailee sivummalla vähän pihalla kun ei tunnu mahtuvan leikkeihin mitenkään päin. Jos siis joskus koiramäärä lisääntyy, niin määrän on selvästikin oltava parillinen, eikös. ;)

Raita ei hirveästi ole viitsinyt vaivautua vieraan viihdyttämisen suhteen, välillä maleksii muiden perään mutta enimmäkseen nautiskelee siitä, että saa kerrankin pitää ihmiset itsellään toisten melskatessa. Välillä joutuu kuitenkin erotuomariksi, nuo kaksi kun saavat aikaiseksi tikustakin kovaäänistä asiaa.

Kyllä tänne näemmä oman porukan lisäksikin koiria melko vaivattomasti sujahtaa. Se mielikuva on vahvistunut kyllä, että Motille oman lauman ulkopuoliset ovat enimmäkseen ihan ok, kunhan sen egoa ei yritetä runtata ja kaikki mahdollinen koirien irtain on takavarikoitu ettei niitä voi vahtia. Kuvia taas vaihteeksi lisää albumissa.