Kylläpäs olikin hieno ilma tänään! Heti aamusta paistoi aurinko ja pikkupakkasen myötä olikin pakko napata kamera mukaan ulos. Motti on jo isopienimies, tuntuu että koivet ovat ojentuneet parissa viikossa hirmuisesti.

Raita taas näyttää nuoremmalta kuin aikoihin, selvästi kaveri tekee muorille hyvää, siitäkin huolimatta että ipana tuntuu käyvän hermoille melkoisen vähällä vaivalla. Ikinuori 10-vuotias, olkaa hyvät:

Motilla on alkanut naamankin väritys muuttumaan, vaaleita karvoja on enää päälaen ja uusien hienojen "kulmakarvojen" välillä, kas tässäpä naamapäivitystä:

Mullapas onkin niin fiksu koira, ettei sille tarvitse opettaa kuin alkeet, se jalostaa hommaa eteenpäin ihan itse. Aloitettiin siis ruokatapojen opettelu ihan siitä, että istutaan ennen kuin kuppi menee telineeseen. Pari toistoa ja homma oli ymmärretty. Sitten venytin istumisaikaa siihen, että takapuoli pysyy lattiassa kunnes saan räpylät irti kupista... helppo nakki. Seuraava askel olikin, että istumassa pysytään kunnes saan ruodon suoraksi (tässä vaiheessa suunnittelin kontaktin opettamista seuraavaksi)... sälli kohotti katseensa ihmeissään kupista minuun: "Miksi ei vapaa-käskyä kuulu, mitä?" - ja sehän piti oitis palkata! Siispä otamme jo kontaktin joka kerta (Motin omasta aloitteesta) ja suoristamme selkärankaa jahka aika koittaa.

Sivulletuloa ollaan tavailtu pikkuhiljaa ja perusidea alkaa olemaan jo aluillaan, maahankin osataan mennä kädellä ohjattuna ja Motista on ihan luonnollista, että keittiöstä häädetään ruokailun ajaksi pois, joten se kasaa kiltisti luut ja lelut matkaansa ja menee namskuttelemaan niitä eteisen puolelle. Raita lähinnä nakkelee niskojaan jälkimmäiselle: kumma juttu kun aletaan muuttelemaan asioita, jotka on aina tehty toisella tavalla. Eikö mikään ole enää pyhää?

Autossa matkustaminen jännittää Mottia sen verran, että kuolaa irtoaa vesikupillisen verran. Silti ei tärisytä ja nukkuakin voi mainiosti, myöskään autoilun jälkeen ei ahdista yhtään. Täytyy pakkailla noita nyt autoon ja käydä vaikka sahaamassa tuota tietä edestakaisin, Raidasta nyt ainakin saa vähän matkustuksen mallia, siitä autoilu on huippuhauskaa.

Täällä asuu (maito)hampaaton pieni eläin, olen ihan varma, että se on jemmannut irtoleegonsa Raidan nahkaan. Ainakin roikkuu kimpussa niin ahkerasti, että se tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Satunnaiset kakat jätetään sikseen melko hienosti "jätä"-käskyllä, siinäpä meidän treenit ovatkin sitten olleet - ko. jätöksistä puheenollen, sisäsiisteydessä on tullut nyt työviikon koittaessa takapakkia. Ulkona riekutaan sen verran tunteella, että näyttää unohtuvan ensisijainen syy miksi sinne mennään. Siispä ensin käydäänkin sivistyneellä kävelyllä ja tullaan telmimään pihaan vasta sitten. Kotiin tultaessa ei silti edelleenkään ole ollut kuin pissa sanomalehdellä, jos sitäkään.

Motilla on tapana poistua sylistä rennosti taakse nojaamalla ja valumalla alas. Ihan kätevää, kunhan sylin haltija on ajan hermolla ja ottaa käsillä vastaan. Negatiivisessa tapauksessa seurauksena on ei-niin-hallittu mötkähtäminen lattialle. Miksi tehdä asiat helposti, jos ne voi tehdä myös selkärangattomasti. Ei ainakaan pääse pojalla stressi yllättämään, jos/kun elämänasenne on laajemminkin... hmm... rennohko.

Mikähän järjen riemuvoitto oli vallalla taas tänään: töistä tullessa pilkkopimeässä tuossa viereisessä mäessä näkyi miljoona ja yksi heijastinta. Pieni kirosana oli luikahtaa, kun älysin että tenaviahan siellä on taas kiikutettu vähän pulkkamäkeen. Siis autotielle. Onhan tuo varmaan mukavan jyrkkä mäki vaikka sitten mäenlaskuun (ja teoriassa hiljainen tienpätkä - paitsi että varsinkin ylhäältä tultaessa näkyvyys rinteeseen on olematon), mutta kyllä siellä yhden naperon henki on löysässä kun joku tööttää autolla päin. Olkoonkin, että sekä ylhäällä että alhaalla on aikuinen vahdissa. No, tänään(kään) se joku en ollut minä ja toivottavasti jää tapahtumatta. Viime kesänä oli ratsukko jäädä roska-auton renkaisiin samaisessa mäessä, joten ei tuo ihan mahtavin idea leikkipaikaksi ole.

Phuuh. Lumityöt tehty, kiitos traktorisetä, että pidät kunnostani huolta. Ei vaan, ei saa moittia: täällä on noiden teiden auraus hoidettu (pääasiassa) esimerkillisesti. Ysitieltä on suorastaan huojennus puikahtaa tännepäin tuleville kulkuväylille. Silti kovaksi pakkautunut lumimuuri kotipihan sisäänkäynnillä töistä palatessa saa sydämen sykkimään kovin... aggressiivisesti. Hyvää: koirat pihalle leikkimään ja lumikola esiin - ja kaikki hyötyvät. [/mukapositiivisuus]

Mottia ärsyttää: toin töistä leluksi pahvitötterön, jonka sisälle tungin häiskän vinkulelun. Se ei meinaa keksiä millään, miten sen saa pois. Runnoo, houkuttelee, kiukkuaa ja lirkuttelee - eikä mikään auta. Välillä on meinannut iskeä jo epätoivo ja tulee pyytämään, että voisikohan arvon emäntä auttaa. Kieltäytymistä seuraa lannistuminen, jonka jälkeen nousee sisu ja pitää yrittää kahta suuremmalla "no johan nyt!"-meiningillä. Voi Motti, Motti. I feel your pain.

Kakkabongari on ollut taas vauhdissa, ihan sama millä aggrella lapioi eteen osuvia (tai jalkoihin kannettuja) kikkareita metsän puolelle, niin se kaivaa uusia esille samaan tahtiin ja tuo niitä näytille, että kato taas mää löysin. Tontin nimen muuttamista on vakavasti harkittu Päivärinteestä Kakkarinteeksi.

Illalla kuuntelin keittiöstä, että mitä ihmettä olohuoneessa tapahtuu... Ensin luun varastamista edeltävä rähähdys, sitten hiljaista ja kohta kimeää pentuhaukkua "Mää haluu-uun!" johon vastattiin kumealla murinalla. Hiljaisuus ja uudelleen. Hiippailin katsomaan niin hiljaa kuin nyt kauttaaltaan narisevilla lattioilla voi. Motti istui selin iholla painostavaan Raitaan, edessään tämäniltainen kiistakapula, ympyrän mallinen luu. Aina kun se alkoi laskemaan kuonoa luuta kohti kuului MURR, kuono pompsahti takaisin ylös ja ilmoille pääsi turhautunutta kitinää. Lopulta kakara kääntyi poispäin luusta, varoen visusti edes ajattelemasta menetettyä aarretta, ja käveli pois. Muori alkaa selvästi saamaan gurmotuksesta tarpeekseen, näköjään edelleen löytyy se Raita jota kakarat eivät ole nuorempanakaan tuuppineet - ja sen Raidan löytymisestä olen kyllä ihan iloinen. Tähän saakka nassikka on katsonut voivansa kävellä muorin yli mennen tullen, toinen on lähinnä nurissut vastalauseita. Ero käytöksessä oli sunnuntaina aikuisten karjakoirien kanssa huikea: ei puhettakaan, että Motti olisi edes miettinyt pullistelua vaan lähestyi viimeisen päälle vaarattomana koiranpentuna. Se osaa käytöskoodit kyllä erinomaisesti, viitseliäisyydestä (ja ilmeisesti vastapuolen vakuuttavuudesta) riippuu jaksaako niitä käyttää.

Mossoposso oli reipas äijä, kotona oli isännän kotiutuessa lattialla ainoastaan pissat. Ainahan on tietysti mahdollista, että kakkoset on popsittu päivän aikana, ainakin jäisinä tuntuvat olevan kovassa huudossa. Juuei ole muuten koiranpojan sukupuolesta epäselvyyttä: vessalukemiseksi oli otettu mitäpä muuta kuin V8!

Motilla oli tänään bileet! Alku ei luvannut hyvää, varsinkin alkumatka autossa pisti hieman kuolaamaan, mutta menon tasoittuessa olikin ihan hyvä aika ottaa pienet nokkaunet. Onneksi päätepisteessä olikin vastassa mukavia juttuja: fan club sekä pari pikkukundin kanssa samaa kieltä puhuvaa karjista. Varsinkin Katlan kanssa meno oli selvästi Motin mieleen, vauhtia piisasi kummallakin. Sisällä riekunnan jälkeen hieman luun jyrsintää ja paljon palluttelua, mikäs pienen karjakoiranalun ollessa. Ennen kotiinlähtöä ehdittiin pihistää Seelan (Seela, ei Sella - nimi korjattu. Sellakin koirakamuista löytyy, mutta nyt ei kyseisestä pitkäsäärisestä blondista ollut kyse kuitenkaan.) sininen vinkupallokin, sekä jättää keltaiseen matoon vähän uutta punaista sävyä irronneen maitohampaan jäljiltä, täytyyhän sitä nyt merkkihenkilön jotain tageja jälkeensä jättää.

Aamulla opeteltiin keittiökäyttäytymistä: tarkoituksena on, että nelijalkaiset eivät etene ovensuuta pidemmälle silloin, kun kaksijalkaisilla on eväshetki kesken. Pöydänaluskyttäilyt johtavat sen verran helposti tunteiden kuumenemiseen, sekä koirien kesken että lopulta allekirjoittaneen taholta, että näin saadaan pidettyä rauha maassa - kun vain saan iskostettua kaikkien keittiötä käyttävien päähän saman periaatteen... Nopeasti nuo hoksasivatkin, että enää ei voi tulla odottelemaan sattumia ja jäivät eteisen puolelle. Mottia asia ei juurikaan hetkauttanut, kun taas Raita taisi ottaa moisen rajoituksen liki henkilökohtaisena loukkauksena.

Huomenna pitäisi jo jättää koirat keskenään päiväksi, ei millään raaskisi! Toisella on sisäsiisteysjutut jo niin hyvin hallussa, että kiukuttaa pakottaa tekemään sisälle. Onneksi yksinoloaika ei ole kuin kuutisen tuntia, niin kauaa ei pieni kylläkään vielä jaksa pidättää, mutta parempi silti kuin täyden työpäivän verran.

Motti taisi saada illalla Raidalta tällin, kiusaaminen loppui nimittäin ihan yhtäkkiä, jopa kinastelun kohteena oleva luu sai maata rauhassa Raidan huostassa loppuillan. Pentu kävi kyllä kyselemässä välillä, että joko sopii tulla, mutta murinan saatuaan meni takaisin leikkimään leluillaan ja muilla luilla. Aamupäivänkin ajan on ollut melko rauhallista, välillä pitää tietenkin kokeilla eikö millään saisi tulla makaamaan päälle ja pureskelemaan naskaleilla...

Aamupäivän lenkin jälkeen tehtiin pieni kontaktiharjoitus ja mallailtiin perusasentoa. Osa meni ihan hienosti, osaa ihmeteltiin otsa kurtussa rattaiden pyöriessä v e r k a l l e e n . . . No, päiväunien jälkeen sapuskaa odotellessa sitten uusintakierros.

Tapasimme iltapäivällä naapurin Paten omistajineen, Pate on samanikäinen uros ja Panu-vanhuksen kanssa opetteli pitämään holsku-uhasta huolimatta pihaamme vessana. Motti olisi suorittanut tutustumiset kohteliaasti haistelemalla, Patella ei kärsivällisyys riittänyt moiseen vaan hääri ja pyöri hyrränä Raidan möykätessä jaloissa. Motti päätti, että nyt riitti ja ilmoitti asian erityisen painokkaasti, minkä seurauksena huomasi lennähtäneensä takaisin "portin" taakse. Wanhasta tottumuksesta odottelin itkupotkuraivaria, holskuilla kun on ollut tapana kiehua tovi (jos toinenkin) rähähdyksen jälkeen. Mitä vielä. Häiskä istua läsötti omalla puolellaan ja tarkkaili rauhassa hötkyämättä ja kierroksitta, välillä haisteli täysin rentorepana Paten kanssa verkon läpi ja olisi ollut mieluusti tulossa penkkojen kautta takaisin. Raidan sekoileminen oli kuitenkin sen verran levotonta, että edessä olisi ollut helposti toinen miniraivari, joten tällä kertaa katseltiin vain omalta puolelta. Motti sai jopa kehuja siitä, kuinka rauhallisena patsasteli vaikka muori ja naapurin koirakakara remuavat toisella puolella. Elämä ei aina ole reilu, mutta mitä pienistä. Tutkaillaan asiaa myöhemmin eri kokoonpanolla, jos osutaan huudeille samaan aikaan.

Iltaruoan tarjoilutapa oli suuren hämmennyksen aihe: laitoin nappulat aktivointipalloon. Ensimmäinen viisi minuuttia yritettiin tunkea kieltä pienestä reiästä sisään, ilme oli luokkaa "Aika vaikee tää uusi kuppi!" Annoin pähkäillä asiaa rauhassa, kauan se kesti mutta vihdoin sytytti: kun pyöritän palloa, tulee sapuskaa. Taidetaanpa käyttää jatkossakin, Raitahan on aktivointipalloon hullaantunut ja on saanut ruokansa siitä usein. Sen mielestä tosin pallon pyörittely on hupia ja sieltä tulee herkkuja, joten alkaa jossain vaiheessa kyselemään aina "sitä oikeaa ruokaa".

Ollaanpas sitä nyt ahkeria. Aamulla kävimme ensitöiksemme harjoittelemassa naapurin räkyttävien rekkujen ohittamista, siitä kun on pakko osata kulkea riitaa haastamatta jos tahtoo muitakin lenkkeilysuuntia käyttää hyväkseen omien nurkkien lisäksi täällä mäellä. Ensin piti nostaa sekä häntä että karvat pystyyn, mutta emännälläpä olikin salainen ase: Frolicit. Raita on tässä harjoituksessa erinomainen apulainen, se menisi herkkujen perässä vaikka takapuoli edellä puuhun, joten napero hoksasi heti jutun juonen: kannattaa vaan kiinnittää huomio omaan porukkaan, niin herkkuja ja kehuja satelee. Hieman edempänä piipittävä pystykorva ei saanut osakseen enää kuin katseen ja paluumatkalla alettiin möykkääjien kohdalla tähyilemään herkkuja ilman erillistä houkuttelua. Hieno mies!

Motti on erittäin kiinnostunut linnuista, vähän ornitologin vikaa. Lintulautaa pitää käydä tutkimassa säännöllisesti ja täytössäkin Motti on kovasti "apuna". Heti, jos laudalla näkyy liikettä, on mentävä tarkistamaan tilanne - toivon mukaan tulevana kesänä saataisiin viinimarjojakin, kun potentiaalinen räksäpoliisin alku on kasvamassa...

Raidalla selvästi kiikastaa sisätiloissa siitä, ettei se näe kunnolla. Eilen piti testailla asiaa, vaikuttaisi siltä että se näkee heikommassa valossa lähinnä muotoja/hahmoja. Pienen mielistelevät lähestymiset menevät siis täysin harakoille, kun muoria pelottaa iholle tuleva terävähampainen möykky ja pentu puolestaan ei käsitä, miksi toinen murraa vaikka kuinka pienenä (riiviönä) yrittää lähestyä. No, ulkona hyvässä valossa on muorillakin kakaran kanssa kivaa:

 

Tänä aamuna nukuttiinkin pitkään! Puoli seitsemältä kuului ensimmäisen haukotukset, ulkonakäynnin jälkeen jatkettiin unia ja herättiin puoli kymmeneltä. Ei kai lomalla kuulu liian aikaisin herätäkään, hmm? Pikkuherraa palautettu mummon gurmotuksesta ruotuun ja muoria rutinoista (jälkimmäinen huomattavasti sitkeämpi tapaus, juniorille menee viesti perille hienosti ihan vinkkaamalla), muuten oikein sopuisa päivä. Ulkona intoutuivat taas leikkimään pitkäksi toviksi, sisälläkin on ollut yllättävän rauhallista.

Täytynee kaivaa motivointipatukka esille ulkoiluja varten, sälli kantaisi mielellään jotain suussaan ja harvahampaalle keppi on ilmeisesti liian kova ja hankala. Motskariin uppoavat naskalitkin (ja pysyy suussa myös vaatimattomammalla kalustuksella...), niin ei tarvitse pienen tuskailla kepukkaa joka ei tahdo pysyä menossa mukana. Aikamoinen puutarhuri näyttäisi Motti olevan: bongasi ruusupuskasta jäätyneen ja nahistuneen ruusunmarjan ja ihastui kerrasta. Ei paljoa piikit paina kun maksimarsu jyrää herkkujen perässä pensaaseen... Kaikki muutkin oksat ja "oksat" ovat ihania, ans kattoo minkä mallisia leikkauksia keväällä paljastuukaan kulkureittien varrelta.

Narupallon kanssa on harjoiteltu tänään pienesti maahanmenoa, tuntuu olevan tuolle rentoreiskalle melko luontainen asento joten hoksasi asian nopeasti. Reipas!

Raita ja Motti ovat löytäneet yhteisen sävelen päiväsaikaan ulkona leikkimiseen, woohoo. Aamulla osa ajasta meni lumitöiden teon sijaan kolaan nojailemiseen ja peräkkäin juoksevien koirien seuraamiseen, pyörivät keskenään pitkään navetan kulmalla ennen kuin tuli mieleen, että minnekähän se emäntä jäikään... Raita pysyttelee sivistyneesti kolatuilla tai muuten vähälumisilla alueilla, Motista taas on ihan huippua hypätä umpihankeen pommilla ja mönkiä sieltä sitten mahdollisimman hankalasti pois.

Naapurin tontilla kolaileva mies sai osakseen pitkän katseen, Raidan hälytyksen jälkeen Mottikin kimitti mukana pari kertaa mutta tuli kuitenkin siihen tulokseen, että kepukan tuominen on paljon mielekkäämpää kuin jonkun omalla puolella tietään pysyttelevän hiipparin vahtaaminen.

Illalla meno luiden päältä yltyi sen verran äänekkääksi, että muistutin turhasta rutkuttavaa muoria käytöstavoista ja takavarikoin kiistakapulat kokonaan pois. Ah, mikä hiljaisuus.

Raita välttelee Mottia selvästi, en tiedä kuinka paljon parin viime vuoden tossun alla eläminen on tehnyt tehtäväänsä ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa reilusti heikentyneet kuulo ja näkö. Se on viimeisen vuoden aikana alkanut jännittämään vähänkään vieraampia paikkoja, eikä sitä ole voinut araksi sanoa koskaan. Päinvastoin sen on voinut viedä mukanaan kaikkialle, se on ollut tyytyväinen kun tutun hajuisia tavaroita on mukana edes yksi. Kaipa stuo aistien heikentyminen tuo turvattoman olon mukanaan. Motti ottaa kyllä väistämisistä kaiken ilon irti, pompottelisi muoria mielin määrin jos sen antaisi niin tehdä. Päätin jo ennen Motin tuloa, että nukkuvat eri puolilla porttia ja ovat erillään myös keskenään ollessaan (ihan jo tulevan kokoeron vuoksi), ainakin yöt ovat olleet rauhalliset kun kumpikin saa keskittyä unien näkemiseen turhan häröilyn sijaan.

Ensimmäinen yö sujui oikein mallikkaasti, ulkona käytiin kerran aikaisin aamulla ja sen jälkeen jatkettiin vielä unia pari tuntia. Luista kinastellaan mallikkaasti, näyttäisi vähän siltä ettei mummelilla oikein riitä uskallus enää kakaran komentamiseen - ja sehän nulikkaa suorastaan innostaa. Kummankaan pölvästin mielestä talon ainoa käyttökelpoinen puruluu on juuri se mikä on toisen suussa, eikä kumpikaan anna tässä asiassa periksi pätkääkään.

Ulkona leikkivät jo illalla pikkuisen, aamukierroksella remmikävelykään ei tuottanut minkäänlaista tuskaa. Aamulenkin jälkeen kaivoin esiin kameran ja lähdin Motin kanssa alapihan suuntaan kuvien toivossa. Yritykset saada pikkuäijää poseeraamaan lumikasan päälle saivat aikaan ainoastaan kummastuneita katseita, kunnes tajusin heittää kasan päälle lumipallon. Joopa joo, hyvä idea. Seurauksena läjäpäin kuvia takapuoli pystyssä tarmokkaasti lunta kuoputtavasta koirasta:

Asenne tuntui olevan se, että "Kun näin sen menevän tuonne, niin on sen nyt PAKKO olla siellä!" Kun tyhjän etsiminen alkoi säälittämään riittävästi, kävimme hakemassa puuliiteristä sopivan kokoisen kepin, johon hullaannuttiinkin kerrasta.

Virittelin tuonne pihaan tulevan ajotien varteen penkkojen väliin "portin" kompostikehikosta. Lähinnä blokkaamaan naapurin koiria ja vinkiksi omille mihin suuntaan ei yksin lähdetä, itsekseenhän nämä eivät ulkoilekaan niin kauan kun ympärillä ei aitaa portteineen ole. Kaikki toiminta tapahtuu onneksi poispäin tiestä (itse piha-alue toisella suunnalla), joten sinne noilla ei mitään mielenkiintoa olekaan. Kevättä ja aitaprojektia odotellessa...

Uusi vuosi, uudet kujeet

Vuosi 2011 alkoi hieman tahmaisesti, jälleen kerran mutristellaan koiran menetystä. Sara nukutettiin joulun jälkeen syistä, joita on käsitelty muualla riittämiin. Ajatuksissa oli ottaa toinen koira joskus myöhemmin, kuitenkin mielessä kummitteli ajatus siitä, että nyt voisi katsoa pitkästä aikaa taas sellaista tyyppiä josta saisi treenikaveriakin...

No, niin kävi, että eräät tahot palauttivat mieleen erään isoa ihastusta jo liki pari kuukautta aiemmin aiheuttaneen pikkurekun jonka seurauksena oli eräänlainen lumipalloefekti: mitä enemmän asiaa yritti olla miettimättä ("se on jo kohta viisi kuukautta, ei nyt"), sen enemmän se mielessä kummitteli ("mutta kun se olis niiiin täydellinen, eihän se nyt ole kuin reilu neljä kuukautta"), lopulta oltiin pisteessä jossa piti miettiä voinko millään ostaa auton sijaan koiranpennun - kyllähän nyt yksi +30 kilometriä jollain taittuu!

Kun ajatus ei saanut kotonakaan täystyrmäystä, soitin kasvattajalle ja sovimme, että herra voisi tulla meille alkuun koeajalle, katsotaan sitten myöhemmin mitä tehdään. Loppujen lopuksi kasvattajan luota lähdettiin - ei kovin yllättäen - sekä pennun että papereiden kanssa ja kotiin tulla tupsahti Motti.

Mitäpä siihen voi sanoa. Motti hiipi nahan alle jo ensimmäisellä kerralla kun sen näin, ensimmäistä kertaa vuoteen joku nelijalkainen kolahti kerrasta ja lujaa. Saran kanssa sitä ei kuitenkaan voinut harkitakaan, en olisi millään voinut taata, ettei pienelle satu mitään kaikista porttivirityksistä ja varomisista huolimatta, kaikki ennakointi kun ei riittänyt meidän kaksijalkaistenkaan ollessa kyseessä.

Motti otti reippaan asenteen heti kättelyssä: autossa nyyhkäisi syvään pari kertaa, petasi takamuksen paremmin syliin, venytti kuonon kuskin käsivarrelle ja laittoi silmät kiinni. Loppumatkasta Volvon kätevät oksennuskupit (mukiteline tms.) pääsivät käyttöön, kun Moksin mutkaisella tiellä tuli huono olo - fiksuna poikana Motti tähtäsi lähes kaiken kuppiin, josta se kotona oli helppo siivota.

Raita ei uutta tulokasta oikein osannut vielä arvostaa, olisiko juniorin otteet muorille liian rajuja. Luuvaraston inventointi tuntuu kiukuttavan myös, varjelee suurimpia aarteitaan muristen toisen kuljetellessa kaikkea irtoavaa omaan jemmaansa. Yksi matsikin on saatu aikaiseksi väsyneen pikkukarjiksen ja muuten vaan ärsyyntyneen mummocardin välillä, eiköhän aamu näytä jo paremmalta kummankin vinkkelistä katsottuna.