Käytiinpäs taas kaupunkikierroksella. Töissä vietetty pari tuntia meni pötkötellessä kaikessa rauhassa, kävelykatuakin marssittiin kuin vanha tekijä. Fanitapaamisen jälkeen pääsikin ihanaisen Katlan kanssa jäälle riekkumaan, mikä kirvoitti kimeää pikkukoiran räkytystä varsinkin siinä vaiheessa kun leidiä ei lapsen viihdyttäminen enää jaksanut kiinnostaa. Toivottavasti harjoitus tekee mestarin, äänenkäytössäkin...

Kamera oli kyllä mukana, latasin akunkin vartavasten. Muistinko kaivaa sitä esille, ennen kuin koirat eivät jaksaneet enää muuta kuin talsia kantapäillä ja asia tuli puheeksi? En. Mur.

Motti kävi tänään etsimässä koiratarhassa kesää. Saran jälkeen tarhaa ei ole käytetty lainkaan, joten se on reilun lumihangen valtaama. Motti pääsi tänään kurkkaamaan moisen hökötyksen sisälle, tutki ensimmäisenä kopin ja tuulikaapin ja paineli "terassinurkkaukseen" jonne kaivoi oitis syvän kuopan missä pötkötteli tyytyväisenä. Heppua ei olisi saanut sieltä pois millään, koko ajan löytyi kohta mistä pitää kaivaa - ja kaivamista riittää, ylös kuoputettu lumi kun valui samantien kuoppaan takaisin.

Tänään tehtiin historiaa myös autoilussa: tähän saakka herra on pitänyt nostaa autoon, tänään oli suostunut hyppäämään kyytiin itse. Harjoitukset jatkukoon!

 Minne on kadonnut meidän pieni koirapoika? Nyt täällä hipsuttelee sen sijaan tuollainen iso pussaileva kössi, joka ei enää pyydä huomiota - se vaatii sitä. Kovasti edelleen odotellaan, että pakkaset hieman hellittäisivät, pääsisi ulkoilemaan ja tekemään kaikkea mukavaa ilman pelkoa pystyynjäätymisestä. Tavoitteena olisi viikonloppuna käydä Motin kanssa kaupungissa mutkaa; ensin ollaan pari tuntia töissä ja sitten ihmettelemään kaupunkia. Tuntuu vaan, että ennemminkin minä ihmettelen ja remmin toisessa päässä on kaiken nähnyt pieni kaupunkilaiskoira (ikää ~ 6 kk) jota mikään ei voi hätkähdyttää!

Uhoh. Onhan se mukavaa, että Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta joku raja sen pakkasen kanssa! Ulkona ei tarkene olla, joten paitsi että kaikenlainen treenailu siirtyy koko ajan, myös kierrokset alkavat olemaan yhdellä jos toisella katossa. Pikkusälli on kuin yliaktiivinen pikkupoika (hei, sehän on just sellainen...), koko ajan tehdään jotain luvatonta ja/tai väkivaltahenkistä, sitten tulee väsy ja kiukku. Eipä jää emäntä huonommaksi, ei sen puoleen, täydellinen joutenolo ei tee pääkopalle hyvää mitenkään päin - tässä vaiheessa on ikävä jopa lumitöitä. Niin että sitä pakkaslukemaa alas, kiitos. Heti.

Jos nyt jotain hyvää pitää keksiä, niin kerrankin alla on auto joka rrrrakastaa kovia pakkasia. Kehrää kuin kissa, ei pätki eikä nitkuta, jopa äänekäs "lapiolla jarrutteleva autotonttu" on hiljaa. Työmatkat sentään siis kuluvat ilman suurempaa hampaiden kiristelyä, huisia.

Koirilla on ollut hauska viikonloppu. Ei paljoa pakkanen paina, vaikka sitä on ollut aika tasaisesti -20. Kunhan pysyy liikkeessä. Kakaran riemu tietysti on rakkaan kepukan kanssa loppumaton, mutta varsinkin Raidan ilakoimista on ihana seurata. Enpä ole tainnut nähdä sitä noin onnellisella naamalla Karan jälkeen kertaakaan. Jaa, mutta eipä taidakaan olla ainoa... ;)

Tämänkin päivän teema on ollut "puruluut ja niiden omistussuhteet". Allekirjoittaneen hermorakenne alkaa olemaan sitä mieltä, että kohtapuoliin niitä ei tarvitse enää samoissa tiloissa mussuttaa - eikä varsinkaan tulla kehittämään joukkotappelua minun jalkoihini. Motti on kyllä siitä mukava tyyppi, että vaikka sen siirtää parin sivistyneen prkleen kera niskavilloista muualle, niin loukkaantuneen "AUTS!"-kommentoinnin jälkeen se kohauttaa hartioitaan (tai tekisi niin jos osaisi), hakee sen oman luunsa ja alkaa muina miehinä mussuttaa sitä vieressä kaikessa rauhassa. "Ihan kuin olisin jonkun toisen luuta ollut vaillakaan, pah."

Sädekehää ei kylläkään voi kiillottaa tuo muorikaan: sillä on rasittava tapa rutkuttaa tyhjää koko ajan. Jos aletaan aukomaan päätä, niin pitää olla pokkaa viedä homma loppuun saakka, tuo alituinen puoliääneen kiroilu ainoastaan ärsyttää minua ja näemmä pientä sinistäkin. Mamman poeka. ;)

Kommentoinnista muuten: tuolla jaarittelun lopussa on enimmäkseen lohduton "0 kommenttia", siitä klikkaamalla pääsee kirjoittamaan jos jotain kommentoitavaa tulee - ja kommentit ovat toivottujakin (kun vaan älyän ne itse sieltä joskus). Notta Motin kummitäti on hyvä ja antaa palaa vaan, ohjeet ovat summittaiset.

Käytiinpäs Motin kanssa katsastamassa kaupunkia tänään. Talsittiin Matkakeskuksella, kuljettiin tuulikaappien ritilöillä ja liukuovista, ajeltiin hissillä ja oikaistiin parin ostoskeskuksen läpi. Kävelykadulla kohdattiin polkupyörää, juoksijaa ja kaikenlaista muuta vipeltäjää, tulipa vastaan pulkallinen mukuloitakin. Ainoa asia, joka herran sai reagoimaan isommin, oli joku röyhkeänä vastaan tuijottava karjakoira kauppojen näyteikkunoissa. Sille piti vähän nostaa häntää ja muristakin.

Oli kyllä todella iso ja iloinen yllätys seurailla pikkuheppua hihnan toisesta päästä: ihan kuin se olisi hengaillut keskustan vilinässä aina. Eipä ole tainnut tuollaisella neutraalin kiinnostuneen evvk:lla asioihin suhtautuvaa koiraa olla edes aikaisemmissa koirissa edes aikuisiällä ja ne sentään marssivat ihmisten ilmoilla päivittäin. Kun pysähdyttiin istuskelemaan hetkeksi, niin Motti pisti pitkäkseen ja käytti tarjotun loikoiluhetken hyväkseen. Ei piippailua, ei vaeltelua, mikä rauha.

Ps. jos toivoin kaupunkikierroksen väsyttävän pientä kurjakoiraa, niin toive oli turha. Normaalit päiväunet otettiin aikanaan ja sen jälkeen ollaan taas terminaattoroitu kotitarpeiksi saakka. Taitaa olla kohtsillään aika lähteä piilottelemaan kepukkaa hankeen...

Ps 2. Koska tulen unohtamaan tämän, niin laitetaas tänne:  jässikkäpässikkä painoi 4.2. 14,7 kg.

 
Vapaapäivä, siispä pääsimme valoisan aikaan aamulenkille - luksusta! Riekkupetterit saivat painia ja kipittää kaikessa rauhassa, onni on harvakseltaan asuttu asuinseutu (mitä ei kyllä oman talon sijainnin perusteella uskoisi...). Motti tuntuu nyt venyvän joka yö isommaksi sälliksi, se alkaa olemaan jo koira maksimarsun sijaan.

Eilen harjoiteltiin taas kerran sivulletuloa, istuminen ja maahanmeno alkaa olemaan ihan hyvässä ojennuksessa (käsimerkein tuettuna vielä toistaiseksi). Kontakti on jo Motille ihan tuttu juttu - mistä tulikin mieleen, että perusasentoa ei olla muistettu viilailla edes kynsiviilan voimin. Oops.

Mullahan oli tuska ja parku siitä, että Raidan pitää saada pentukoira kaveriksi, se vois opettaa sille sitten kaiken hyvän, mukavan ja ihanan. Katin kontit, kyllähän minä koirani tunnen, mutta kun pääsi unohtumaan... Opettaahan se toki kakaralle hyödyllisyyksiä tyyliin "luoksetulokutsua on uskottava", mutta kuiskutteleepa kaikkea muutakin mitä ei tarvitsisi. Varsinkin sen, että kaikelle vähänkään epäilyttävälle pitää möykätä - vaikkei oikein olisi kartalla mille metelöidään ja miksi? Tuo äänen käyttö on lisääntynyt potenssiin kymmenen nyt, kun sillä on aistit alkaneet heikkenemään, onneksi Mottis ei ole kovin mukaanlähtevää sorttia, ainakin vielä malttaa ensin itse katsoa kannattaako vaivautua.

Tämäkin muuten on mukavaa vaihtelua: Karan aikaan oli hyvin yleistä, että Raita provoili Karan kiihdyksiin (mikä ei vaatinut kummoisia ponnisteluja) ja tyytyväisenä myhäillen tallusteli sen jälkeen itse hipihiljaa vierellä namskuja hyvästä käytöksestä (turhaan) odotellen kun toinen sähläsi ja sekoili aivot narikassa. En inhimillistä, turha ehdottaakaan: tuo corgi osaa olla kiero kuin pieni korkkiruuvi.