Motilla on nyt takana täysi työviikko isännän työmaalla. Mukava juttu, kun heppu saa nähdä uusia juttuja ja tavata uusia ihmisiä päivittäin, onpa tuo tainnut lupsakalla luonteellaan muutamia uusia fanejakin saada (lisäksi: jonkunhan isäntääkin täytyy koko pitkän työpäivän ajan aktivoida). Raita on nyt siis (taas kerran) yksin kotona, vaan sepä ei näytä muoria vaivaavan. Päinvastoin hoputtaa aamulla lähtemään, sille kun jää aamuruokien lisäksi aktivointipallo herkkuineen, piilotettuja rouheluita sekä vapaa kulku koko talossa - Raita ei tunnetusti ole suljettujen porttien ystävä.

Motin työpäivä onkin todella rankka. Ohjelmassa on mm.

Risujen namskuttelua (paras osuus!)

Lumipallon kopittelua

Lumen kantavuus tulee kokeilla päivittäin!

Yleistä tilusten tarkkailua...

Ja luonnollisesti ylimmässä kuvassa on se tärkein, eli venyttely. Sitä ei tule unohtaa, jotta jaksaa nämä samat voimille käyvät rutiinit myös seuraavana päivänä.

Motti Möttönen tänään: 17,1 kg.

Taas sai olla pikkukundista ylpeä, naapurin elikko marssi taas kerran tuonne liittymään pullistelemaan, sällille riitti ihan nätisti sanottu "ei mennä sinne" ja se unohti koko vierailevan tähden samantien. Mahtavaa, voi kun saisi säilytettyäkin moisen moden! Keväällä olisi tarkoitus starttailla aitaprojektia, nyt mietin, että liekö siinä mittakaavassa kuitenkaan tarpeellista mitä Sarpan aikaan suunniteltiin (piha olisi tosin pitänyt tehdä suunnilleen pomminkestäväksi, ehkä nyt päästään snadisti helpommalla...)? Mottia ei liiemmin kiinnosta sooloilu (ainakaan vielä), toisaalta alan olla aika kurkkua myöten täynnä naapurin elikoiden paskan keräämistä omasta pihasta, joten ehkä ajatusta täytyy kuitenkin viedä eteenpäin... tulis vaan nyt se kevät ihan ensin.

Vapaapäivän kunniaksi päästiinkin tänään päivälenkille kauniissa aurinkoisessa säässä, jopas oli mukavaa! Tepasteltiin toiveikkaina suuntaan, jossa kesäisin lähtee useita metsätiereittejä ja olihan siellä moottorikelkan jälkiä joita pitkin pääsi marssimaan eteenpäin.

Palatessa meinasi alkaa jännittämään, kun Saran kanssa viime kesänä riitaa haastanut pystykorva kuului olevan pihallaan ja ääni alkoi metsäpolkua pitkin lähestyä uhkaavan nopeasti. Ei muuta kuin töppöstä toisen eteen tiuhempaan tahtiin vaan. Hullunrohkea pystäri onneksi jäi vain kuulohavainnoksi, tällä kertaa ei siis tarvinnut jännittää keneen osuu ja kuinka pahasti. Tällä kertaa ei kylläkään mukana ollut potentiaalisesti muille vaarallista koiraa, mutta eipä juuri kiinnosta Raitaa ja Mottia viedä vieraan koiran syötiksikään.

Kotimatkalla siinä tuumailin, että aika harvassa näillä huudeilla on sellaiset "vähäautoiset" ilmansuunnat, joista ei itsekseen pihalla perseilevää koiraa löydy. Yksi toki lähtee kotinurkilta, mutta kierrokset tuntuvat olevan aina jonkun terroristin takana, se niistä maaseudun rajattomista lenkkeilymahdollisuuksista. No, kesää ja metsiä odotellessa...

Motti hiffasi maahanmenon! Tuuletuksia! Aaltoja! Namskuja! Raita onnistui siis jälleen kerran siinä, mitä omistaja yrittää vääntää rautalangasta: yksi hyvä esimerkki vastaa miljoonaa turhaa toistoa. Lyhykäisyydessään: koirat vierekkäin, käsky. Raita läpsähtää sekunnin tuhannesosassa maihin, kakara kaivaa vieressä haukotellen korvaansa istuen. Raita saa namin, kakara ei - epäuskoinen herääminen, mitä ihmettä! Uusinta... ja jo alkaa rattaat kääntyä, taas se sai sen namskun ja minä en, ei oo todellista. Uusinta... kokeilenpa tehdä samalla tavalla - hei, se toimi! Oikein näki kun lamppu syttyi, mitä lie kuvitellut maahanmenon opettelun olevan, pakkonukutusta? Nytpä ei tarvitse maahanmenon kanssa arpoa yhtään, tämäniltaista evästä antaessa ipana oli omaa kuppiaan odotellessa maassa jo Raidan käskyllä.

Kara oppi maahanmenon ihan samalla metodilla. Se istui tyyriinä hienossa kontaktissa (kuten oli opeteltu) ja ihmetteli kun se ei kelpaa, katseli sitten silmänurkastaan Raitaa ja matki menestyksekkäästi. Sekä Karan että Motin kanssa tahkottiin tätä ennen namilla maahan vedätystä, eikä se peffa pystyssä venyminen ennen puolivahingossa pitkälleen leviämistä vastannut mielikuvaani maahanmenosta. Onneksi on Raita, maailman tehokkain tokoapulainen.

Motti oli muuten lukenut tänään työpäivän aikana Tie Tottelevaisuusvalioksi-kirjaa. Jospa sieltä olisi nyt tullut lisävalaisua sille, mihin kaikilla käskyillä ja vaatimuksilla yritetään pyrkiä. ;)

Käytiinpä tänään raveissa laskiaisen kunniaksi. Motti oli, kuten kuvasta näkyy, erittäin levoton ja hädissään. Tai sitten ei. Kundi zoomaili hevosia kaikessa rauhassa, enimmäkseen ei ollut edes lievän kiinnostunut. Itse asiassa kiinnostavin hevosiin liittyvä juttu taisi olla kakkakikkareet, joita siellä täällä osui eteen.

Muita koiria piti alkuun hieman tuijotella, mutta pienellä *krhm* huomion sai taas sinne minne pitikin ja hetken päästä nekin olivat vain jotain taustaliikehdintää, mihin ei tarvitse kiinnittää huomiota. Motti sai paljon ihasteluja ja rapsutuksia osakseen ja ottikin niitä vastaan riemumielin. Jännittävää vaihtelua, aikaisemmin sitä on lähinnä toivonut ettei kukaan puhu meille, ettei kukaan elikoista saa kilaria ja vedä muuta porukkaa mukaansa. No, yleensä Raita (joka siis ei ole millään muotoa aggressiivinen kenellekään, kunhan provoilee lämpimikseen) on ollut se alkuunpaneva voima, tällä kertaa vain ei ole sitä perässävedettävää kun herra itse päättää mihin aikaansa uhraa.

Aamulla tuli todistettua sekin, että jos on parempaa tekemistä (esim. lumityöt), niin naapurin sesse saa tulla möykkäämään tontin rajalle ihan keskenään. Raita ajoi sen lopulta omalle puolelleen (ja jäi sinne leikkimään prkl), Motti vilkaisi olan yli "siellä ne menee, heh" ja jatkoi omia puuhiaan, ei olis voinut vähempää kiinnostaa. En ihan aina ymmärrä tuota häiskää, se onnistuu kyllä olemaan himpun erikoinen persoona joka päivä. Eipähän käy kotijoukoilla aika tylsäksi. :D

Voi luoja että joku voi käydä verkkaisella koneella... välillä tulee ikävä holskun reaktionopeutta ja MOOTTORIA, vaikka ei kai siinäkään ominaisuudessa kaikki puhdasta autuutta ollut. :D Tämän illan Team Puupäiden (jonka muodostaa allekirjoittanut ja pieni sininen) vääntö koski iltaruokaa. Tähän saakka siitä on selvinnyt istumalla ja kontaktilla, parina päivänä ollaan alettu odottamaan maassaololla, tai niinhän sitä toivoisi...

Vol 1: Kuppi kädessä. "Maa." *ilmeetöntä möllötystä, perse lattiassa* "Maa." *kts. ed.* Kuppi pois ja marssi ulos keittiössä, ei sit.

Vol 2: Kuppi kädessä, "Maa." *ilmeetöntä möllötystä* "Maa." (kädellä avustaen) *peffan petausta tiukemmin lattiaan, ei elettäkään maahanmenoon* Kuppi pois ja muualle jupisten jotain hitaista rattaista. Motti jää istumaan kummastuneen näköisenä keittiöön.

Vol 3: Ei ole oikeasti koko yötä aikaa, eiköhän se vaan tajua? Nameja käteen, pari maahanmenoa jotka menevät ihan sujuvasti, ei siis vissiin ole riittävän nälkä. No, oli miten oli, kuppi käteen ja käsky. Kakara singahtaa heti kupin ilmaantuessa istumaan ja katsoo jo sen näköisenä, että "Ää-li-ö. Anna sitä ruokaa." Toisella namilla vedätys maahan, käskyä käskyn perään, kuppi toisella kädellä telineeseen ja - ihme - nyt se pysyi siellä.

Huoh. Varma ja rento koira on juu tosi kiva, mutta vähän ripeyttä siihen toimintaan ! No, eipähän mitään, en mäkään hernekeiton (vertauskuva) vuoksi jaksaisi pinnistellä pakollista enempää, saattaisin jopa kohtuuttomien vaatimusten edessä kääntyä itse kannoillani ja todeta, että pidä rokkas. Taas kerran: mamman poeka. ;)

Ps. Kyllä, se tietää mitä pyydetään. Ollaan vielä eskariasteella eli käsimerkillä tehostaen edetään, ei siis ole kyse mistään megaluokan jutusta edes tällä tasolla. Ei nyt vaan kiinnostanut riittävästi, varsinkaan jos vähemmälläkin pohtimisella vaikka pääsisi.

Nyt "pieni" ilopilleri ja tappijalkainen sylikoira kainaloon ja päivän viimeiselle ulkoilukierrokselle!