sunnuntai 24. huhtikuuta 2011


On tullut vertailtua holskuja (lähinnä Karaa, luonnollisesti) ja tuota omaa karjista sen verran, että kommentoidaas hieman. Oma karjiskokemus on niin olematonta, etten todellakaan voi rummuttaa Mottia sen enempää tyypillisenä kuin epätyypillisenäkään, mutta erittäin mielenkiintoista on ollut seurailla tuon kakaran puuhia holskujen tempauksiin tottuneen näkökulmasta.

Lentävät hollantilaiset ovat lempinimensä ansainneet täysin: kun ne saavat jotain päähänsä/silmiinsä/muuten vaan herne meni jumiin, niin ne ovat hyvin usein jo kaukana kun itse tajuaa mitä tapahtui. Reagointinopeus on vähintään kiitettävä ja sitä ominaisuutta käytetään kyllä kaikella tarmolla niin hyvässä kuin pahassa, välillä homma menee sähläämiseksi kun jalat vievät nopeammin kuin järki ja korvat pystyvät toimimaan.

Motti kurjakoira taas on huomattavasti loivaliikkeisempi, enimmäkseen uusiin juttuihin tosiaan suhtaudutaan niin että asia huomioidaan mutta jatkotoimenpiteisiin ei useinkaan nähdä tarvetta. Siinä, missä vaikka Kara olisi naapurin lasten futismatsin keskellä päsmäröimässä ja pöllimässä palloa omiin tarkoituksiinsa, Motti kuikuilee kaula pitkällä mutta pysyy omalla tontilla. Pihaan ajava auto saa osakseen vilkaisun, muttei juuri sen enempää - varsinkaan jos on joku oma juttu kesken.

Kyllähän tuo möhkö on arjessa huomattavasti helpompi ja mukavampi, ei tarvitse olla koko aikaa kartalla ja kasvattaa useita silmäpareja ympäri kehoa. Tiellä kulkijoiden varalta ei tarvitse skannata koko aikaa silmät kipeinä missä koira tarkalleen menee (aiemmin siis oli enimmäkseen meluhaittaa kun kaikesta piti informoida, pihaan ei vierailla ollut asiaa kotiovesta yksin kulkemisesta nyt puhumattakaan). Muttamutta. Tähän mennessä tokoilut menevät vähän samalla kaavalla kuin herran yleinen tapa suhtautua asioihin: kyllä se temppuja tekee mielellään, mutta ei se tuota pyörimistä työnä näe. Jälleen vertaus Karaan: nautin sen kanssa treenaamisesta todella, sille treenit olivat vakava juttu mikä meni kaiken edelle. Työmotivaatio oli mieletön ja se kesti useita toistoja - kun asia sitten kerran napsahti korvien välissä oikealle osastolle, se teki opitun asian jatkossakin tarkasti ja täsmällisesti. Ja vauhdilla. ;)

Motin kanssa nyt ollaan ihan alussa, joten kovin syväluotaavia päätelmiä en pysty vielä tekemään. Siltä näyttäisi, että niin kauan kuin tapahtuu jotain jännää jaksetaan keskittyä, mutta sen keskittymisen kuori on kovin ohut ja leviää käsiin melko pienestäkin ärsykkeestä. Kovin montaa toistoa se ei jaksa keskittyä. Jos jossain on mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa toimintaa niin mieluusti heilautettais lapasta ja tuumattais että katotaan kuule sitten paremmalla ajalla taas! No, asiat ovat onneksi rakenneltavissa, ensin pitää vaan saada oma pää siihen modeen että nyt käsissä ei ole suorittaja jolle "töihin lähteminen" ja yhdessä tekeminen on parasta maailmassa. Motti kyllä tykkää siitä yhdessä tekemisen osuudesta, kunhan tehdään maanläheisempiä juttuja kuin jotain kummaa pyörimistä.

Itse odottelen kyllä niiden povattujen pirunsarvien kasvamista mielenkiinnolla. Vaikken äkkiseltään tuosta koirasta keksikään ainuttakaan negatiivista asiaa, niin mielikuva tiettyjen ominaisuuksien osalta on eri kuin mitä nyt seuraillaan. Aikuistumisen myötä muutoksia muuhunkin kuin kropan malliin tietenkin tulee, ei vaan millään malttaisi odottaa millaisia ja kuinka suuria!

Alan pikkuhiljaa ymmärtää ihmisiä joilla on erirotuisia koiria kotonaan, uudentyyppisen rekun kasvamisen seuraaminenhan on suorastaan jännittävää. :D

perjantai 22. huhtikuuta 2011


Se on kuulkaa kevät! Viimekesäisen pihanmylläyksen jälkeen pelkäsin, ettei pihaan nouse mitään väriä lumien sulaessa, mutta krookukset eivät petä koskaan. Ison kukkapenkin tuhosta huolimatta rinteessäkin pilkottaa vihreää siellä täällä, jospa se siitä...

Lähdettiinpä koirien kanssa heti aamutuimaan pihatöihin, raakkasin talon päädyssä olevaa kukkapenkkiä uuteen uskoon ja haravoin samalla ympäristöä. Motilla oli enimmäkseen omat puuhat, kävi ilmoittautumassa välillä metsästä löytämänsä hirvenluun ja välillä jonkun megakepukan kanssa ja katosi taas omiin hommiinsa. Hilpeyttä herätti sinnikäs perhosen lailla lennähtely pitkin ja poikin tontin reunamia. Ilmeisesti Mottis on sitä mieltä, että linnut on täysin mahdollista saada frisbeeharjoitusten jäljiltä lennosta kiinni kun vain tarpeeksi yrittää. Yrityksiä ei sitten puuttunutkaan...

Luonnollisesti myös puutarhatöihin tulee osallistua, joten herra tepasteli juuri siistiksi saaduissa penkeissä heti kun silmä vältti ja loppujen lopuksi alkoi etsimään kepilleen piilopaikkaa - aina kun käänsi selän, oli uusi kuoppa valmiina ja mullat sekä kukkasipulit levällään penkin ulkopuolella. Kiitos, Mottis. No, kun allaolevaa tyytyväistä naamaa tuolla katselee niin eipä tuolle voi kiukutella: nautitaan nyt kaikki keväästä ja sulaneesta pihamaasta.


Motilla on olemus alkanut muuttua pentumaisesta nuoren sällin suuntaan, edelleen tunnustellaan päivittäin päälakea luvattujen pirunsarvien varalta, vaan eipä noita vielä tunnu. Tiedä sitten, olisko kyse noista kuvassakin näkyvistä töröttimistä: jos, niin aika pehmeänpuoleisia sarvia poika kasvattelee, vaan ehkäpä se onkin kaappipahis?

Herralla on kyllä aikamoinen luontainen ignore: lähtökohtaisesti sitä ei kovin moni asia kiinnosta niin paljoa, että se viitsisi hirveästi noteerata katsetta kummemmin. Kaupunki, luistelijat ja hiihtäjät, äänitehosteiden kera juoksevat, fillaroivat ja jalkapalloa pelaavat ipanat, talon ohi menevät hevoset ja tontin rajalla häntä ja karvat pystyssä patsasteleva naapurin koira ovat asioita joiden ilmeinen harmittomuus pistetään merkille, mutta jotka joutavat olankohautusosastolle samantien.

Tänään kävi kyläilyllä greyhound-uros Tristan, tapaaminen oli ensimmäinen lajiaan. Motille olisi kelvannut juoksuseura ilman erityisiä tutustumisia, mutta lähdettiin silti kävelemään tien reunaa herrat hihnoissaan. Seniori murahteli nulikalle pienesti jos innostus uhkasi lähteä käsistä, Motti olis vaan ollut menossa liehittelemään ja lirkuttelemaan korvat muikulla ja peffa pyörien - ei elettäkään isotteluun tai jäykistelyyn, moinen reggaemeininki ei holskuaikakautena olisi tullut kuuloonkaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2011


Aamulenkillä kohdattiinkin odottamaton riemunaihe: hanki kantoi pari pientä pöljää! Tilannehan toki käytettiin hyväksi oitis, pitkään ollaankin saatu rämpiä upottavassa sohjossa. Äkkiä miettien en tiedä mitään niin mahtavaa stressinpoistajaa kuin nuo koirat ja niiden touhut - kyllä kai ne joskus harmaita hiuksiakin aiheuttavat, mutta ei muistella niitä hetkiä nyt. :D Raidan riemua ja "heräämistä" on vaan edelleenkin mahtavaa seurata, leikit ja jutut menevät noilla yksiin erinomaisen hyvin - nyt Raidalla on myös kaipaamansa painikaveri. Karahan olisi leikkinyt mieluiten sivistyneesti hippaa, Raita taas on koko ikänsä rakastanut taklailua ja mörssärileikkejä. No, Motin myötä sekin on nyt sitten saanut ihan sitä mitä tilasi ja näyttäisi olevan tilanteeseen oikein tyytyväinen. Lisää kuvia löytyy albumista.

torstai 7. huhtikuuta 2011


"Miksi sää niitä pajunkissoja kuvaat, kun minäkin oon tässä?"

Motilla oli tylsää... emännällä oli tylsää... ulkona satoi räntää... no mutta: täydelliset puitteet pienille tottisharjoituksille! Siispä kävelemään kuraista ja kraatereita täynnä olevaa soratietä.

Olen jostain syystä aloittanut kakaran kanssa (liian) laiskasti, edellisestä pennusta on sen verran pitkä aika että tuntuu suorastaan kädettömältä. Ne tunnustelut, mitä Motin kanssa on tehty, ovat näyttäneet vähän siihen suuntaan että motivaatio työskentelyyn ei ainakaan vielä ole suurensuuri. Tai pikemminkin sitä motivaatiota on, mutta ympäristössä tapahtuvat asiat vievät huomion todella herkästi jonnekin ihan muualle. Kaikki on superkivaa niin kauan kun jotain tapahtuu aktiivisesti, pitkäjännitteisyyttä vaativat "tylsät" jutut saattavat olla se osuus minkä suhteen saa tehdä hommia jotta mielenkiinto säilyy siinä tekemisessä, eikä maisemat ala kiinnostaa liikaa. Nooo, pienin askelin marsmars. Täytyy muistaa, että heppu ei ole vielä suurensuuri ja koko harrastamisen maailma on sille ihan uusi. Siispä syvemmät analyysit siitä, tuleeko rentorepasta tokotykki, jääköön tulevaisuuteen... ;)

Takaisin kuraiseen räntäsateeseen. Nameja taskut täyteen, tällä kertaa muistin jopa ottaa mukaan pannan ja narun, useimmiten ne saattavat jotenkin kummasti unohtua matkasta pois. Sivulletulon tekniikka alkaa olemaan pikkuhiljaa kuiskauksena korvien välissä, toistaiseksi en ole ottanut käskyä mukaan lainkaan, opetellaan nyt se paikka ja peffan pyöräytys ensin. Homma etenee hieman nihkeästi syystä että remmillä saisi/saa ohjattua paremmin oikeaa paikkaa - vaan kun se remmi useimmiten on kotona. Ai kuinka niin ei oteta tätä nyt oikein vakavissaan?

Pieni pähkinä on hihnan väistäminen: mitään huonoja kokemuksia (poislukien yksilönvapauksien rajoittaminen) siitä ei pitäisi olla, silti pienikin hipaisu kylkiin ja selkään pistää ottamaan sivuaskeleen. Noin muuten tuo ei kyllä mikään kosketusherkkä koira ole, liekö sitä mieltä ettei noin turhaa kapistusta kannata käyttää kun homma toimii ilmankin. Askartelin kevyestä narusta taluttimen, auttaa asiaa hieman mutta aiheuttaa silti hipaistessaan sen, että koira väistää liikkeessä liian kauas vasemmalle - vapaana kulkee mielellään vierellä. Remmissä kulkeminenhan on Motilla silti ihan hyvin hallussa, ei vedä ja kulkee mukana erittäin mielellään ja tyytyväisenä. Välillä kyllä tökkii kuonolla moista turhaketta kuin muistuttaakseen, että nyt ei edetä pienen kurjakoiran asetusten mukaisesti. Hmm.

Istumaan jääminen meni oikein mallikkaasti, välillä palkkaukset jököttäjälle, pari askelta taas taakse, palkka ja vapaa. Tässäkin Raita on ollut alkumetreillä erinomaisena apuna, kun se pysyy paikallaan myös Motti tekee niin - nyt reippailtiin ilman muorin apua ja pärjättiin mainiosti (myös ohjaaja selviytyi kohtalaisesti).

Loppukevennyksenä Motin työkuulumisia. Heppu on toiminut hyvänmielen koirana ja tupakkakaverina (kuten Anna tuolla kommenteissa jo huomautti) asuntolalla hyvällä menestyksellä, suunnitelmissa on kuulemma lähikuukausina asukkaille suunnattu valokuvaprojekti, johon pieni sininen pääsee uljaaksi malliksi. Mielenkiinnolla jäämme odottelemaan tulevaa!