lauantai 27. elokuuta 2011

Onnea, Motti 1 v!


Niin vaan kävi, että meidän pikkumies täytti vuoden! Minne katosi pentu, jolla on liian iso nuttu päällä? Synttäriposeeraukset piti napsia heti aamupäivästä, kakun kossi ja Raita saivat illasta. Mummolla sen tuhoamiseen meni noin minuutti, Motti perusteellisempana herkuttelijana nuoleskeli ankkapateetaan kymmenisen minuuttia.

Mitäs tästä reilusta puolesta vuodesta osaisi sanoa... tyyppi on kyllä ihan odotusten mukainen ja vielä enemmänkin. Se on muistuttanut taas sen, millaista on elää tasapainoisen ja hyvähermoisen koiran kanssa - asia, joka saattoi päästä välillä unohtumaan. Raitaa ei ole tarkoitus väheksyä, sitä helpompaa koiraa varsinkin nyt aikuisemmalla iällä saa etsiä (unohdetaan nyt sopivasti rouvan anarkistinen murkkuikä, ainakaan allekirjoittanut ei suuremmin siihen tahdo palata vaikka muistissa onkin), nuo holskunrutjakkeet vaan ovat määränneet viime vuosina hyvin pitkälti suunnan ja sen, mihin asioihin väkisinkin on joutunut keskittymään. Voihan se olla, että sähikäisen aikakin joskus tulee, mutta nyt ihan hyvillä mielin nautiskellaan kyllä siitä, ettei kotona ole ohjuksia. ;)

Koirat ovat viettäneet nyt muutaman viikon päivät tarhassa, isännän koulujakson vuoksi. Kun kelit ovat vielä kohtalaisen lämpöiset, laitoin kokeeksi Raidan Motin kaveriksi ulos ja yllättävän hyvin sekin siellä on viihtynyt. Niillähän on sekä lämmin koppi että suojaisa "tuulikaappi", jonka pohjalle laitoin pitkän maton kaksinkerroin pötköttelyä varten. Välillä mahtuvat sinne molemmat, välillä Motti on kotiin tullessa ollut ulkoruokinnassa kopperon ulkopuolella. Ihme kyllä Saran suosima tähystyspaikka ei ole herran suosiossa lainkaan, pötköttelee ennemmin maan tasolla kuin huopakatolla varjossa. Naapurilta on kyselty metelöivätkö päivän aikana kuinka paljon, kuulemma ei kuulu mitään - lausunto on vieläpä luotettava, joten kai ne sitten rauhassa omiaan tuolla päivät puuhaavat. Yleensähän kukaan ei ole kysyttäessä koskaan kuullut mitään ja silti isännöitsijä ottaa yhteyttä. Tuttu juttu melkoisen monelle koirien kanssa kerrostalossa asuvalle.

Loppukevennykseksi vielä Motin synttärikakku, näitähän tehtiin toki tuplasti jotta molemmille riittää omansa.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Johtajuudesta

Tulipa eräästä linkistä taas pitkästä aikaa tämä aihe herneiden käsittelyyn. Mikäs se johtajuus nyt taas onkaan? Yliopiston ryhmäviestinnän perusteista löytyi mainio sitaatti, pätee mielestäni ryhmään kuin ryhmään:

Johtajuus on vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan muiden ryhmän jäsenten asenteisiin ja toimintaan. Johtajuudella tarkoitetaan toimintaa, jolla tulisi tukea ryhmän tavoitetta ja ottaa huomioon ryhmän ja sen jäsenten tarpeet. Johtajan ja ryhmän jäsenten toiminta on riippuvaista toisistaan, sillä johtajuus syntyy ryhmän vuorovaikutuksessa ja sitä harjoitetaan juuri vuorovaikutuksen avulla. Toisaalta johtajuus liittyy yksilön ominaisuuksiin, toisaalta sitä voi kehittää ja harjoitella.

Koirakuvioissa  johtajuuteen törmää joka käänteessä: on oikeastaan aivan yksi lysti mikä menee pieleen: no mutta, teillähän on ilmiselvästi johtajuusongelma! Oletko varmasti tehnyt kymmenen kohdan kikkakuutoset varmistaaksesi, että koirasi varmasti pitää itseään vankkumattomana alamaisenasi - vielä kun joku kertoisi mikä esim. klassisessa ovista kävelyissä sitä johtajuutta vahvistaa.

Kaupungissa asuessa omat syyni sille, että menin aina ulko-ovesta ennen koiria, olivat:
a) tahdon nähdä mitä käytävässä/pihassa/oven takana on tulossa ja
b) en saa mielihyvää ryntäilevistä häärääjistä.

Luulen, että jokainen yhtään sähäkämmän koiran kanssa elänyt voi tämän toimivaksi tavaksi vahvistaa. Minulle johtajuus (joka jo sanana on harhaanjohtava ja näin auktoriteettivastaisen korviin/silmiin ärsyttävä) on yhteistyötä, kykyä saada yhdessä elävä lauma pysymään toimivana yksikkönä.

Eräässä artikkelissa verrattiin mm. lehmiä ja koiria keskenään, mitä hemmettiä? Hyöty/tuotantoeläin vs. ihmisen kanssa kohtalaisen pitkän ajan yhteistyötä tehnyt eläin - millä tapaa niiden laumakäsitys tai tarve laumaan on missään kytköksissä toisiinsa? Lehmille lauma on käsittääkseni lähinnä turva: yhden märehtijän kimppuun on helpompaa käydä kuin laumallisen sorkkia ja sarvia. Koiraeläimillä lauma on usein turva ravinnonhankinnalle: yksinäinen metsästäjä saa saalista huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä kuin yhdessä metsästävä lauma. Yhteistä näille on se, että kummassakin laumanjohtaja ohjaa toimintaa: mihin suuntaan mennään ja mihin jäädään. Mikä mahtaa olla syynä sille, ettei lehmää kiinnosta kuttuakaan ihmisen seuraaminen ja ohjeiden odottaminen, kun taas koiralle hyvin luontaista on hakeutua hakemaan niitä toimintaohjeita? Miettiä voi samalla, millainen on ihmisen käsittelyyn tottumaton nautaeläin, voisiko taas kerran kuitenkin yhteistyö tulla kyseeseen, vaikka alamaisuutta korostava keinotekoinen johtajuus unohdettaisiinkin? Voi kai tällaisia pähkäillessään toki kuluttaa päivän jos toisenkin halutessaan, eipä tuo minulta ole pois.

Itse koen laumakäsitteen kotonani niin, että koirani muodostavat keskenään lauman omine kuvioineen, mutta kaikki täällä asuvat (isännän lapset mukaanlukien) kuuluvat samaan laumaan silti. Meillä ei eletä koirien säännöillä, vaikka olemmekin valinneet elää niiden kanssa, jolloin asioiden tärkeysjärjestys menee väistämättä useinkin niiden ehdoilla. Marssijärjestys on olemassa siksi, että kaikilla olisi mahdollisimman helppo ja mukava elää täällä, ei siksi että joku laumanjäsenistä saisi pönkittää itseään toisia kyykyttämällä. Itse pidän tärkeänä muistaa sen, että koira ei ole nelijalkainen ihminen, sille maailma ei ole varmastikaan yhtä väkisin monimutkaistettu kuin missä me itse elämme. Se ei voi olla kuin hemmoteltu lapsi, sille et voi sanoin perustella miksi tänään on poikkeuspäivä muutoin ehdottoman kielletyille asioille, mutta huomenna tämä ei olekaan mahdollista. Koiralle maailma on pitkälti mustavalkoinen, jossa on ehkälle ja epävarmuudelle hyvin vähän sijaa.

Välillä tuntuu suorastaan naurettavalta, että ihmisten on väkisin saatava itselleen ongelmia: kaikki koirat ja ihmistyypit nyt vain eivät sovi toisilleen. Siksi "mutku mä haluun" ei ihan toimi, jos tavoitteena on se yhteentoimiva lauma, jossa tiedostetaan mihin pystytään ja mihin ollaan valmiita. Aina sen upean koiran paikka ei ole juuri minun kotonani, miksi niitä taustatöitä mielenkiintoisen rodun suhteen on niin vaikeaa tehdä - tai uskoa ja ymmärtää se, että toisten kanssa joutuu tekemään enemmän töitä kuin toisten? Useimmiten ongelmiin löytyy ratkaisu tai ainakin osa sitä peilistä - ja kokemuksesta voin sanoa, että sinne tuijottelu ajatuksen kanssa ei tee ollenkaan huonoa. Mistä tämä johtuu/on saanut alkunsa, saatanko aiheuttaa ongelman joko tietoisesti tai tietämättäni, voinko tehdä jotain toisin, mikä koiran omissa ominaisuuksissa voi laukaista tämän? Olipa kyse koiran olemassaolevista palikoista tai muusta informaatiokatkoksesta, johtajuudella läpsiminen ilman ajatusta ei useinkaan vie kovin pitkälle.

Kokemus "kentältä" on kyllä vahvistanut sen mielikuvan, että kovimmat henkseleiden paukuttelijat ja pätijät löytyvät tavallisesti ihmisistä joilla ei välttämättä ole mitään oikeata pohjaa suurille sanoilleen. Valtaosa näistä on täysin valmis rääpimään päätään ja nollaamaan, hyvin harva on valmis aidosti auttamaan. Johtajuusongelma? ;)

Toisaalta taas... mulle helppous ei ole kukkasia ja kirmailua perhosten kanssa kedolla. Marssijärjestys tulee olla, jotta homma etenee jossain järjestyksessä. Ihmislapset kyllästetään pienestä pitäen säännöillä ja pykälillä lisäpykälineen, miksi niiden käyttöönotto esim. koirien kohdalla on huutava vääryys? Millä tavoin lauman harmoniaa ja toimivuutta edistää koira, jolle ei ole vaivauduttu opettamaan käytöstapojen alkeita? Tämä mulle on sitä ns. johtajuutta, lainaus ylempää: "vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan muiden ryhmän jäsenten asenteisiin ja toimintaan".

Kun koiranomistamisen kiemuroita tänä päivänä lukee, ihmettelen hyvin usein kuinka ihmeessä koiralla ja ihmisellä on voinut olla näin pitkä yhteinen taival takanaan, kun nyt vasta ollaan herätty siihen, että eri eläinlajin kanssa eläminen rinnakkain onkin rakettitiedettä? Kuka tästä ylianalysoimisesta hyötyy? Miksi musta tuntuu, etteivät koiraongelmat "ennen vanhaan" olleet niin valtava ja rahastettukin juttu kuin ne nykyisin ovat?

perjantai 12. elokuuta 2011

Motti, Seela, Katla
Motilla oli pitkästä aikaa tapaaminen kavereiden kanssa. Seela tarvitsi apua korvantaustojen pesuun (pyörittyään jonkun ystävällisen kaksijalkaisen jälkeensä jättämissä ulosteissa), joten Mottihan pakkasi namskut reppuun ja istahti Mazdaan oitis. Melkoisen kroolinäytöksen se rannalla antoikin, näyttää siltä että mitä suurempi kiire, sen kovempi polskinta alkaa - välikö hällä, että vauhti hidastuu ihan samassa suhteessa kun energia menee ennätyskorkeiden tyrskyjen muodostamiseen.

Uimareissulta ja muista tepasteluista löytyy läjä kuvia albumista, kuvissa mukana myös jalkaleikkauksesta toipuva Malla ja valkkari Dali.

Kissojen häkkiprojektikin saatiin lähes valmiiksi ennen pimeän koittamista, eiköhän passaa tyyppien siellä patsastella jahka luukut saa auki. Matkalla Kortepohjaan väsähtänyt nuorimies urputti koko pätkän epäreiluutta siitä, että muut saavat istua mukavasti takapenkillä ja sen pitää olla jalkatilassa, pehmeälle penkille päästyään tekikin sinne pesän ja nukkui tyytyväisenä koko kotimatkan. Kotona raahautui nukkumaan iltaruokaan koskematta, taidan seurata esimerkkiä perässä samantien...

Kiitos taas mukavasta illasta!

maanantai 8. elokuuta 2011

Tulipa tylsä hetki ja kaivoin jälkivaljaat naftaliinista. Onkohan holskuasetuksilla olevat liian isot Motille, kokeillaas? Hmm... ihan sopivalta vaikuttaa, mennäänpäs pihalle kokeilemaan. Tein kolme ihan minijälkeä helposti nurtsille, jotta näen pääseekö heppu lainkaan jyvälle. Ensimmäinen meni vähän kysymysmerkkinä, toisella syttyi lamppu ja kävelty suunta kiinnosti suuresti, kolmannella ohiteltiin nameja kun piti päästä eteenpäin. Tästä rohkaistuneena täytyykin varmaan illalla käydä metsän reunassa talsimassa muutaman metrin mittainen jälki.

Karan kanssa aloitin heti metsästä, mikä olikin sille yllättävän helppo nakki. Ikää sillä oli silloin puoli vuotta. Vein koirat istumaan polun varteen ja menin itse salamyhkäilemään pienen matkan päähän nakkien kanssa. Hukkiksen kaula oli katketa, kun se yritti venyttää nähdäkseen mitä ihmettä puuhaan siellä ja kun hain koiran, sillä oli hillitön veto aloituspaikalle, jotta uteliaisuuden saa tyydytettyä. Nakkien kylväminen alkoi kaduttaa välittömästi: Kara ei pienenäkään tehnyt annetun palkan vuoksi vaan palkkautui itse tekemisestä - se meni eteenpäin tarkasti pieni kuono äänekkäästi nuuskuttaen, kuono hyppäsi korkealle irti jäljestä jokaisen nakin kohdalla ja palasi niiden jälkeen takaisin maahan (nakit jäivät Raidan napsittaviksi, vein sen samalle jäljelle etsimään nakkeja Karan jälkeen). Jostain kumman syystä ruokaa ei käytetty jäljellä enää tuon jälkeen kuin palkkana jäljen lopussa.

Kaduttaa varmaan lopun ikää, etten päässyt nysväämisestäni irti ja alkanut kisaamaan sen kanssa, työmoraali olisi sillä koiralla riittänyt muuhunkin kuin omaan treenailuun - ihan tokosta alkaen. Eihän kokeisiin meno sinällään mikään itsetarkoitus ole, tunnen vaan itseni sen verran perinpohjaisesti, että jään helposti jankkaamaan asioita jotka jo osataan, jos ei ole "pakko" opetella uutta niiden päälle. Aika näyttää, opinko taaskaan yhtään mitään...

Klo 21.12
No, metsän reunassa käyty. Aika haparoivaa menoa ja kysyviä katseita, mutta kyllä se siitä alkoi lopulta menemään oikeaan suuntaan. Oma virhe: puutuin liikaa, jarruttaminen olisi riittänyt siinä vaiheessa kun näyttää siltä, että jätkä alkaa vaan bongailemaan randomilla nakkeja kiinnittämättä jälkeen huomiota. Näemmä se, että tarvitsen jonkun natseilemaan treeneihin, ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään.

Raita teki piiiiitkästä aikaa oman jäljen myös ja olikin odotetusti pro. Seniori-ikä EI ole mikään syy jättää tekemisiä sivuun, päinvastoin. Vaikka kuulo ja näkö eivät ole priimaa, niin tuli taas todistettua, että kuonossa ei ole mitään vikaa. Tein sille hupijäljen ja laittelin matkan varrelle nakkeja myös, eipä olisi tarvinnut. Lopussa muoria odottikin nakkikippo palkinnoksi ja pienet tottistelut tien pientareella sen jälkeen. Muorin onnellinen naama oli mulle ehdottomasti paras palkinto tässä illassa.

Mental note vol 666: kannattaa tehdä asiat ensin sellaisen koiran kanssa joka homman osaa. Kummasti vuoroaan odottavan kakaran motivaatio ja into nousee, kun toinen pääsee pätemään ja itse pitää katsoa hauskanpitoa sivusta. Harmittaa, etten jättänyt Mottia jälkimmäiseksi, vaan onhan se päivä huomennakin...

sunnuntai 7. elokuuta 2011


Lemmikkipalstoilla oli ketju koskien koiria erityisluokissa ja kohtasi yllättävän paljon vastustusta tavalla tai toisella. Perusteluina mm. se, ettei tahdota altistaa koiraa lasten raivareille, koirasta ei ole hyötyä luokassa vaan ohjaa mielenkiintoa muualle jne. Toisaalta ymmärrän huolen, toisaalta en - Mottihan käy isännän kanssa päivätöissä päihde- ja mielenterveysyksikössä ja kokemukset ovat kaikkea muuta kuin sellaiset, että se olisi häiriöksi tai vaarassa itse.

Päinvastoin se on paitsi olemassaolollaan rauhoittanut päiviä kerran jos toisenkin, myös aktivoi asukkaita omalla tavallaan (röökiseuralaisena, usein lopputuloksena sille heitellään kepukoita tovi jos toinenkin). Sille on helpompaa mennä juttelemaan kuin kaksijalkaiselle henkilökunnalle - toisaalta on helpompaa avata keskustelu kun sen voi tehdä koirasta kyselemällä. Myös kynnys osallistua yhteiseen toimintaan on kokemuksen mukaan pienempi, kun mukana on sosiaalinen ilopilleri joka ottaa kaikkien rapsutukset vastaan yhtä tyytyväisenä. Koira on myös ensimmäinen jota kaivataan, jos se syystä tai toisesta ei jonain päivänä mukana olekaan.

Helposti voisin kuvitella, että rauhallinen ja ystävällinen karvakorva rauhoittaa menoa myös erityisluokassa, maailmallahan eläinten käyttö terapiatarkoituksessa ei ole lainkaan harvinaistakaan.

Motti ja Raita ovat olleet nyt koulujakson vuoksi viikon verran tarhassa työpäivien aikana kahdestaan, yllättävän mielellään muorikin sinne menee vaikka sen mukavuudenhaluisuuden tuntevana voisin kuvitella jotain ihan muuta. Sisällehän se syksyn tullen taas joutuu (tai pääsee), kun palataan takaisin normaaliin marssijärjestykseen, tosin enpä usko sen sitäkään panevan pahakseen. Nyt kuitenkin pitävät toisilleen seuraa päivän ajan ja mahtuvat näemmä ihan sovussa matollekin kopin tuulikaappiin pötköttelemään.