No niin, sivullaoloharjoituksia tehty ahkerasti ja kakara alkaa olemaan lähes kuin wanha tekijä - miten voi olla, että homma alkaa etenemään, kun saa vihdoin itsensä liikkeelle... ;) Myös maassaoloa ollaan harjoiteltu uutterasti, tuntuu olevan vaan melko hämmentävää, että siellä maassa myös pitäisi pysyä kunnes toisin pyydetään tekemään. Täytynee ottaa Raita treenikaveriksi, eri asia ulottuuko sen "kuule, näillä aamuilla ei enää tarvitse pinnistellä" myös aloillaan pötköttelyyn, vai houkutteleeko helpommalla pääsemisen toivossa seniiliksi tekeytyminen liikaa...

Lueskelin noita keväisiä juttuja ja tuli pakottava tarve päivittää hieman tuota holsku vs. pieni sininen -vertausta. Hämmästyttävää, mutta reggaebabe kasvatti oivalluksen yhdessä tekemisen iloista samoihin aikoihin, kun se älysi että maailmassa on muuten tyttö- ja poikakoiria. Ihan oikeasti, yhtenä päivänä se oli vielä pieni puoliaivoton (anteeksi, kaikella rakkaudella ja puspusilla - pennut OVAT sellaisia ja niiden kuuluukin olla) pikkupoika ja aamulla heräsi tyyppi, joka tulee viereen kysymään, että olisko sulla mulle mitään tekemistä, kun en jaksa enää olla vauva? Hukkishan puolestaan oli pieni totinen suorittajanalku jo pentuna - sen kanssa oli todella helppoa tehdä liikaa asioita liian nopeasti, kun se oli treeneihin (eli leikkimään, ei meillä töitä tehdä) päästessään ihan liekeissä. On sitä sähäkkyyttä ikävä edelleen, vaan kun se sähäkkyys oli vakio myös treenien ulkopuolella kun taas dieselversio on maltillisempi ja hermoja säästävämpi myös arjessa.

Ei voi mitään, kyllä mä vaan päivä päivältä tykkään tuosta pikkuäijästä enemmän ja enemmän. :)

Sälli kiipeli päivänä muutamana tapansa mukaan ylläolevalla autonrassauspisteellä, yritti hallittua alastuloa korkeimmalta kohdalta, liukastui ja tuli niskoilleen maahan. Kyllä kävi emännällä pienen koiran elämä filminä silmien edessä ääntä nopeammin, vaan eipä Motti ollut moisesta kuperkeikasta moksiskaan. Mieluusti moisia esityksiä kuitenkin olisin näkemättä tulevaisuudessa, vaan taitaa jäädä tuon vilpertin kanssa haaveeksi vain.

Voe elämä. Kolmessa vuodessa ehtii kuulkaas kadottaa kokonaan jutun juonen, mitä tokoilun alkeisiin tai koko hommaan ylipäätään tulee. Mä en oikeasti saa koiralleni opetettua edes perusasentoa! Onneksi elikko on fiksumpi kuin emäntä, ehkä meillä on jotain toivoa.

Nyt seuraa lupaus: joka ikinen päivä pieni treeni perusasennon ja kontaktin kera. Katsotaan sitä seuraamista ym. sitten joskus. Hyppy sentään meni yllättävän hienosti, ensin saateltuna, paremmin saattelematta - note to self: tee se hyppyeste, joka piti tehdä jo keväällä.

Meidän pöljät ovat intoutuneet frisbeestä ihan tolkuttomasti. Jopa Raita päivystää tässä kahdeksan nurkilla isännän työtuolin takana, kun Motti puolestaan menee komentamaan kimeillä kiljahduksillaan. Meno ei tasan rauhoitu, ennen kuin heittolaite nostaa ahterinsa ylös ja lähtee heittämään sitä lättyä. Perässä hiihtää eteiseen kaksi hiljaista mutta jännittynyttä tyyppiä, kunnes frisbee otetaan käteen - muori ei ole IKINÄ ollut mistään noin innoissaan, se huutaa suoraa huutoa kunnes ovat maakellarilla ja ensimmäinen heitto lähtee.

Raitaahan ei kiinnosta esineiden hakeminen, se tahtoo vain juosta. Kepukoiden heittelyssäkin siitä on parasta kun saa keppihullun kanssa juosta, haukkua päkyttää sielunsa pohjasta ja juosta takaisin naksuttelemaan hampaitaan, että "Heitä jo, senkin hituri!" Jos toinen hukkaa etsittävän esineen, muori saattaa etsiä sen omine aikoineen ja jäädä maleksimaan siihen lähelle odotellen josko joku vaivautuisi tulemaan paikalle, että leikki voi jatkua. Keskimäärin meno on näinkin älykästä:

Käytiinpäs loppulomasta Kajjjaanin suunnalla, mukava reissu jolla olisi viihtynyt pidempäänkin. Aamulenkit tuli tehtyä ylläolevassa maastossa, liki täydellisessä hiljaisuudessa. Tuolla tulee poikkeuksetta sellainen olo, että kaikki on juuri nyt kuten pitääkin. Sellaista oloa ei puolestaan tullut lauantai-illan suunnalla Paltaniemellä...

Lähdin kuvaamaan Pappilanniemessä olevia maisemia, joita on ollut tarkoitus käydä ihmettelemässä tarkemmin jo pitkän aikaa. Kirjoitin tuosta foorumillekin kun alkoi olemaan liikaa mielen päällä, laitetaanpas laiskana yksilönä teksti tähän:

Hrryök. Kävin kotinurkilla vieraillessa illalla eräässä niemessä, ajatuksena kuvata siellä olevia mahtavia vanhoja puita. Olen aikaisemmin käynyt siellä keskellä päivää turvallisesti äiteen seurassa ( ;) ), nytkin menin innosta puhkuen aidan viertä pitkin kääntöalueelta peremmälle.

Ihan sama kuitataanko tämä vilkkaana mielikuvituksena, mutta olen kakarasta saakka keräillyt ympäristöstä yleistä tunnelmaa ja toiminut sen mukaan: jos jossain ei ole hyvä olla, niin kerään luuni sieltä pois aika pikaisesti, toisissa paikoissa taas ON hyvä ja tavallaan turvallinen olla, siellä viihtyy missä tilassa tahansa. No, ilmeni että tuolla ei todellakaan ollut hyvä olla, miljöö kiinnosti kyllä ja se on aika mahtava paikka, ei vaan voinut mitään sille että oli aika levottomat fiilikset ja teki mieli pois. Toim.huom. en pidä itseäni mitenkään yliluonnollisen tms. kumartajana, olen vain totellut niskavillojani kiltisti jos ne ilmoittavat, että mene pois.

Polut kyllä kutsuivat, mutta auto vielä enemmän, tuo on juuri sellainen paikka minne skobatyttöjä katoaa jäljettömiin ja jonka yläpuolella lentokoneet putoavat eikä niitä löydetä koskaan, puistattaa vieläkin. Ei tehnyt mieli edes katsoa kuvia, poistin suurimman osan suoraan. Niin no, se onkin wanha hautausmaa mikä olis varmaan pitänyt tajuta jo nimestä ja keskellä aidattua aluetta jököttävästä isosta mustasta rististä, mutta vanhojen hautausmaiden usein uneliaskin tunnelma on tuolla kyllä kaukana. Saattaa olla, ettei hotsita ihan hetkeen tehdä uusintavierailua - ei edes reissulla kaipaamani laajiksen kanssa.

Piti googletella tuota paikkaa, enkä ole ei-niin-yllättäen ainoa jota se karmii. Toki on järkeviäkin yksilöitä joille se jyhkeys ja omansalainen kauneus toimii, eivätkä poimi sieltä mitään muita juttuja. Yöllä, tai vielä myöhemmin illalla, mua ei saisi tuonne kirveelläkään, sen verran olen kauhukirjallisuutta ja leffoja elämäni aikana tutkinut, että siinä vaiheessa mielikuvitus laukkaisi kyllä. En myöskään muuttaisi tuonne niemen lähellä oleviin taloihin ikipäivänä. En olisi myöskään aiemman kokemuksen perusteella uskonut, että sillä paikalla voi olla noin iso vaikutus, tarkoitus oli ihan vaan käydä kuvaamassa hienoja puita.


Samaisella googletuskierroksella eteen osui toinen "kummituspaikka" Kajaanista: vanha ja rapistunut Ensilän mylly. Jännä juttu, vaikka itsellä tutka tuntuu olevan välillä vähän liiankin herkkä, niin ei minua tuolla vieressä asuminen ahdistanut yhtään (pitääkin mielenkiinnosta kysyä veljen mielipide), talon toisella puolella oleva hautausmaa kyllä. Hautausmaan tosin teki pimeällä kotiin tullessa puistattavaksi jo mainitut kirjat ja elokuvat sekä hyvä mielikuvitus, ei sinällään mikään ihokarvoja värisyttelevä aavistus. Myllystä katselin jonkun ottamia kuvia sisällä, ja onhan tuolla saakelin palvausta näytetty harjoitetun verisen lattiaan maalatun pentagrammin kera, mutta lienee tuoreempaa perua kuin 90-luvun puolesta välistä, jolloin itse tuolla tuli kuljeksittua kellonaikaan katsomatta. Veikkaan siis, että rakennuksen synkkä ja jyhkeän hiljainen ulkoasu houkuttelee kummitusjuttuihin, vai mitä sanotte?