Tyhmyydestä sakotetaan

Pässistä omistajasta kärsii koko porukka. Viime viikolla onnistuin saamaan Ruudin aivan kuulajumiin ihan vaan sivulletuloja harjoitellessa. Kädellä ohjattuna, ei ole hei vaikeaa. Tai sitten on, se nimittäin jäätyi yhtäkkiä kokonaan, enkä käsittänyt yhtään mitä tapahtuu. Tyyppi muotoutui isoksi kysymysmerkiksi ja kieltäytyi tekemästä mitään, seisoi vaan hämmentyneenä paikallaan. Loppujen lopuksi päädyin hetsaamaan pienesti motskarilla ja ottamaan pienen pätkän seuraamista, jotta sen sai tolkkuihinsa takaisin ja pystyttiin lopettamaan sellaiseen fiilikseen, että koiralla on mukavaa ja se osaa.

No. Maanantaina kävimme kentällä uudelleen, ei-niin-yllättäen syyllinen olen ollut todennäköisesti liinan kanssa sekoileva Minä Ite. Sain toistuvia käskyjä pitää hihnaa löysemmällä - enhän mä edes itse älynnyt, että se on niin tiukalla ettei se koiraparka pysty ilman vastaanjäkittämistä tulemaan oikealle paikalle. Anteeksi, Ruuti. Noin muuten en halua edes kuvitella miltä meidän sekoileminen kentällä näyttää, itse olen ainakin aivan holtiton harjoituksen puutteessa, kävelen selkärangattomana myttynä minne sattuu ja elikko ihmettelee mukana hiihdelleen, että mitä *****a? Rude sai kommenttia, jonka mukaan se seuraa kyllä ihan hyvin, muttei oikein tiedä miksi. Totta. Mun ratkaisuni siihen ihmettelyyn ei suinkaan ole ollut vahvistaa sitä paikkaa ja että siinä on hyvä olla, vaan vetää se hemmetin liina lyhyelle. Miten voi ihminen olla niin helevetin tyhmä, ihan kuin näitä juttuja ei olis ikinä ennen mietitty ja tehty!

Sekoilun jälkeen Ruu pääsi kävelylle Oona-belgin kanssa, kylläpä olikin vaikea rasti. Kauheaa älämölöä ja marinaa, kun "toi on ihan kauhee-ee!" - ja Oonaa ei voinut vähempää kiinnostaa, vilkaisi vaan maalaisjunttia välillä huvittuneen näköisenä ja jatkoi tyynesti matkaa. Lopulta meni jo pätkiä ilman rääkymistä (myös allekirjoittaneen osalta) ja säntäilyä, jokaisen pysähdyksen jälkeen tosin oli aina uusi ylläri, että Se Vieras Koira on edelleen messissä. Juu. Meidän todellakin pitää päästä useammin ihmisten (tai oikeastaan vieraiden koirien) ilmoille, josko se itseluottamuskin siitä ajan kanssa kasvaisi.

Viikonlopun semmasta on sunnuntain osalta hyvä tiivistelmä Töppösen ja Sienen blogissa, kiitos taas Lauralle! Hirveästi jäi asioita viikonlopun osalta pyörimään päähän, alkaen ihan muistutuksesta laumajärjestyksen merkityksestä ihan kaikkeen, päättyen johonkin - tai oikeastaan toistaiseksi ei oikein päättyen mihinkään. Hyvin, HYVIN tehokas kaksi päivää siis. Parastahan tässä oli se, että sain taas potkun perseelle oman aktiivisuuden suhteen, pitkästä aikaa kiinnostaa ihan oikeasti taas suunnitella huligaaneille treenejä.

Maastotreenit taas... en osaa päättää keskityttäisiinkö ensisijaisesti jälkeen (joka vetää ehkä snadisti enemmän) vai hakuun. Jälkeä pystyn viemään eteenpäin itse ja siihen löytyy maastot liki kotiovelta, ehkä se on se laiskan valinta? Haun suhteen nyt tietysti voi odotella tulevan hakukoulutuksen yli ja miettiä asiaa sitten, en yhtään osaa hahmottaa onko noiden rinnakkain tekemisestä jotain erityistä haittaa? Motti teki viime kesänä jälkeä sen verran, että on jo hyvinkin hajulla ideasta, Ruuti aloittelee kohtapuoliin aivan alusta ja hakukoirahan se ei ominaisuuksiltaan olekaan.

Tulipas käytyä lauantaina ja sunnuntaina tottis-seminaarissa Killerillä. Heti lauantaiaamusta harmitti, etten ilmoittanut koiraa mukaan, toisaalta sivustaseuraajana sai paljon juttuja ihan eri tavalla irti omia käyttötarkoituksia ajatellen.

Lauantaina oli paljon juttuja Mottia ajatellen, mm. tunnetilasta ja sen rakentamisesta, palkkauksesta, omasta asenteesta jne. kun taas sunnuntai oli selkeästi sellainen päivä, että Rude pompsahteli kerran jos toisenkin mieleen kuunnellessa. Muistiinpanovälineitähän ei tietenkään tullut kumpanakaan päivänä mukaan, tämän päivän osalta luotan siihen, että Laura taas kerran tarjoaa jossain vaiheessa hyvän tiivistelmän luettavaksi.

Noh. Oli miten oli. Ruden kohdalla piti alkaa oikeasti miettimään laumajärjestystä ja sen vaikutusta asioihin. Kyllä mä sen olen osittain tunnustanut, että se puuhkan osalta voisi olla tiukempikin, nyt on pakko jättää se osittain pois. Siltä ei ole vaadittu oikein mitään, koska "se on tollainen herkkä pitkätukka". Paskat ole ja tiedän sen kyllä. Silti sillä ei juurikaan ole ollut oikeasti selviä rajoja ja se näkyy käytöksestä, ei todellakaan olisi Karan aikaan onnistunut yksikään noista pelleilyistä mitä tuolta nulikalta suvaitaan (pitkin hampain) päivittäin. Hukkis oli omalla tavallaan haastava koira, silti elämä sen kanssa oli helppoa. Mietin sen kohdalla toistuvasti, että olenko liian mustavalkoinen ja jyrkkä, jälkiviisaana voisi ehkä todeta että helppous piili mahdollisesti nimenomaan asioiden mustavalkoisuudessa. Ei sen kanssa tarvinnut käydä neuvotteluita.

Verrattuna Rudeen Kara oli huomattavasti mukautuvampi ja nöyrempi, silti tällä huligaanilla on huimasti enemmän erivapauksia ja vammailuvaraa - oikeasti mitä hittoa?? Kaksijalkaisen ryhtiliikettä testattiin jo lauantaina kun pääsin kotiin: haahuiluvaraa ei annettu ja alkuäplyilyn jälkeen kakara alkoi tajuta, että siltä ei suinkaan haluta aivotonta itsekseen hillumista vaan tekemistä MINUN kanssani. Harjoitus toistettiin tänään, ja likka oli jo ihan eri tavalla kartalla.

Motin kanssa treenailimme pääasiassa omaa paikkaa ja mukana pysymistä, pallolla vauhtia saa huomattavasti näppärämmin kuin nakeilla ikinä. Parilla toistolla meni myös jakeluun, että pallo on sallittu vain liikkuvana saaliina, kuolleeseen palloon ei kosketa vaikka mieli tekisi - tähän mennessähän se on pyrkinyt roikkumaan ja närppimään palloa/motskaria käsistä. Haluta saa ja pitää, mutta palkka tulee vasta kun se on ansaittu. Pieniä juttuja ja kohtalaisen lyhyet ja tiiviit treenit, mutta kumpikin kakaroista oli väsyneempi sisälle palatessa kuin pitkään aikaan.

Tänään oli Miss Puuhkimon treenipäivä, kävimme siis pitkästä aikaa holskujen sunnuntaitreeneissä. Motti jäi kotiin, hipillä kun on taipumus käydä tekemään autoremppaa kun teen jotain toisen kanssa, katsotaan niitä koko porukan treenejä taas jahka saan joko häkin tai jotain muita ratkaisuja tuholaista varten.

Ruden treenit koostuivat lähinnä koirien pällistelystä, suun kiinnipitoharjoituksista, paikallamakuusta sekä pienistä pätkistä seuraamista. Alkumulkoilun jälkeen namppa alkoi kiinnostamaan kavereita enemmän, hetkittäin leidi näytti jopa siltä että tässä ollaan tekemässä jotain. Huomion saa kohtalaisen helposti napattua kentän muista koirista ohjaajaan, kyllä se keskittymiskykykin sieltä tulee kun aletaan sitä aktiivisemmin esille kaivamaan. Maassaoloja pitää alkaa tekemään kotonakin, nyt tuotti suunnattomia vaikeuksia tajuta että alhaalla pitää pysyä pidempään kuin viisi sekuntia. Vaikka meidän treeniosuus olikin enimmäkseen hömpöttelyä ja maailmanmenon ihmettelyä, niin olin kyllä tosi tyytyväinen ihan yleiseen asennoitumiseen: aika on selvästi tehnyt tehtävänsä, ihan kaikkea ei tarvitse kommentoida hirveällä tarmolla.

Tie alkaa olemaan sen verran sula, että eilen tehtiin pienet pätkät seuraamisiakin ihan vain tämänhetkisen "tason" selvittämiseksi. Ruudilla alkaa asenne olemaan ihan kohdallaan, jalat pysyvät enimmäkseen maassa, pysyy suunnilleen oikealla kohdalla innokkaasti ja roihahtaa liekkeihin ihan vaan kehuista ja ruokapalkasta kuten kunnon holskun kuuluukin. Takapään käyttöön pitäisi panostaa Ruden kanssa ehkä ihan ensimmäisenä, tuntuu ettei se ole edes tietoinen että sillä on peräpääkin jota voisi suunnilleen linjassa pitää menossa mukana.

Motti kaipaili sen sijaan selvästi palloa. Silläkin oikea paikka oli aika pitkälti hanskassa, lisää vetoa sai ihan mukavasti tempoa muuttamalla, mutta mutta... se viimeinen pinnistys olisi tullut motskarilla tai pallolla niin helposti, että suorastaan harmitti. No, siitäpä on sitten hyvä jatkaa, nyt kun saisi innostuksen taas jatkumaan katkeamattomana siihen saakka että treenipaikkoja alkaa ilmaantua lumen alta vähän laajemmalti.

Raita piti ottaa hommiin mukaan myös, mummotoko on vaan kertakaikkisen mukavaa puuhaa! Korvat kuulevat mitä sattuu, silmät eivät näe tarkasti ja korvien väli soveltaa sen mukaan mikä sattuu huvittamaan, mutta innolla mennään ja koko pieni koira oikein herää eloon.