Lauantaina ohjelmassa oli alkuiltapäivästä Motin TOKO:n alkeiskurssin suullinen osuus (koulutukset alkavat viikon päästä lauantaina), iltapäivälle tilasin käyttöohjeet Ruutiin ja saimmekin vieraaksemme Ruudin kasvattajan Ellin. Hyviä ohjeita saimmekin, ihan uskomatonta miten nopeasti koiraan saa vaikutettua rauhoittavasti ihan minimaalisilla jutuilla! Meillähän on ollut siis hieman "naurussa" pitelemistä leidin kikkailuiden kanssa ja syylliseksi ilmoittaudun ihan vapaaehtoisesti itse. Ruutihan on saanut elellä aika pitkälti pellossa ensimmäiset kaksi elinvuottaan, saanut anteeksi kaikenlaista siksi kun on puuhka (olen alkanut ymmärtää millä reseptillä kaikkien tietämät riehuvat pikkukoirat syntyvät, meidän kärttyiita ei vaan ole niin kovin pieni) ja valitettavasti se sekä näkyy, kuuluu että tuntuu ihan omissa nahoissa.
Holsku EI ole uusi tuttavuus, ei todellakaan. Väitän, että mulla on hyvinkin realistinen kuva noista ja tykkään niistä kaikkine puolineen valtavasti. Pitkäkarvaversionhan "pitäisi" olla seurakoiramaisempi, tasaisempi ja helpompi kuin esim. lyhytkarvojen (huom. karvojen alla ON ihan 100% holsku) - olen saanut huomata, että meidän neiti on kaikkea muuta. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, kyllä mulla oli aivan selkeä mielikuva millainen pikkupiru meille pentulaatikosta on tulossa, juuri sen temperamenttiin tykästyin hirveästi ja nimensä se on saanut puhtaasti ominaisuuksiensa mukaan. Ei siis pitäisi tulla yllärinä, että tietyt jutut saattavat levitä käsistä jos niihin ei puutu, eihän? ;)
No. Sehän on siis holsku, joka kulkee omia polkujaan, niin sanoakseni. Näennäisen nöyräkin omalle porukalle, mutta tietyin reunaehdoin eli mielistelee silloin kun sille itselleen sopii ja jatkaa perseilyään kun silmienräpsyttelyhetki menee ohi. Ihmisiä kohtaan se ei ole ollut koskaan avoin, eikä se mulle itselleni ole mitenkään pakollinen ominaisuuskaan. Tykätä ei tarvitse, riittää että sietää ja osaa väistää jos ei jaksa sietää. Tätä se ei kuitenkaan tee vaan jää norkoilemaan ja kerää angstia kun jännittää, oma paikka maailmassa ei siis ole selvillä. Oman porukan tila ei ole sille juuri minkään arvoinen, saattaa ulkona kirmatessaan ohi mennessään napata käsivarresta ja on kaukana liukkaasti kuin rasvattu salama ennen kuin siihen ehtii reagoida. Tulee hakemaan kontaktia ja häipyy kun itsestä siltä tuntuu. Perheen ihmisjäsenille se ei pörise, hoitotoimenpiteet saa tehdä ilman neuvotteluita, toisia koiria kohtaan taas neiti on aikamoinen porsas.
Holskuthan ovat hyvin usein ylipäätään vähän koulukiusaajatyyppejä: jos jotain pystyy pompottamaan, niin siihen tunnetaan erittäin suurta vetoa. Ruudilla ja Raidalla homma menee sen verran ristiin, että ne on sisätiloissa eristetty toisistaan, Motti saa hengailla molempien kanssa. Lenkkeily porukalla onnistuu ihan hyvin, vapaaksi pihalla en koko laumaa voi enää laskea. Vieraiden koirien suhteen näyttää siltä, että sosiaalista koiraa tuosta ei tule: täpäköiden kanssa otetaan yhteen ja kiltit ja sosiaaliset runtataan. Leikkimistyyli ei ole kohtelias, on rei'ittänyt Motin niskanahkaa pariin otteeseen ihan kunnolla - siispä leikitkin tapahtuvat nykyisin valvonnan alla ja Ruudin mielestä aivan ykkösjuttua eli toisen niskaan hyökkimistä ja retuuttamista ei sallita lainkaan. Kaikesta edelläolevasta huolimatta se on kotona, omalle porukalle kuitenkin kokonaisuudessaan ihan jees tyyppi, jeesiä pyysin lähinnä tuohon arjen hallintaan kun se ei näemmä enää multa itseltäni onnistu ilman ratakiskoa.
Tiivistettynä Rudelta on nyt siis kavennettu oikeuksia sellaisissa asioissa, mistä se nostaa kierroksia - ei hyppimisiä, ei sooloiluita, käytännössä kaikki tapahtuu rauhoittumisen kautta (ja tämänhän piti siis olla hallussa jo Sarpukan ajalta). Lenkillelähtö on ollut varsinkin kesän aikana järjetöntä sirkusta: hermojani säästääkseni olen lykännyt Motin ja Ruudin ulos odottamaan kunnes olen valmis, noin 50 metriä kotiportista olen ollut sen riekkuvan pössiksen kanssa jo hermoraunio. Eilen treenailtiin siis myös remmikäytöstä, meillähän alkulenkki mennään yleensä mielettömillä kierroksilla (Ruuti menee, kaksi muuta ottavat rauhallisestisesti). Nyt sitä vaihtoehtoa ei annettu ja näin kyllä heti missä olen tehnyt itse isoja mokia alusta saakka, vaikka kuvittelin olevani oikeassa. Tuleekohan tästä tyhmän omistajan syndroomasta ikinä loppua, vai uusiutuuko se vaan eri kohdissa eri koirien kanssa? Oli miten oli, niin rauhallista ja hyvällä tavalla luovuttanutta hippiä en ole nähnyt kertaakaan ennen eilistä - ja samalla kaavalla jatkettuna saimme pidettyä kierrokset hanskassa myös tänään.
Tänäänhän siis lähtö tapahtui niin, että koira maahan eteiseen, palautus rauhallisesti maahan joka kerran kun se nousee, panta kaulaan ja ylös noustaan vasta kun ollaan
rauhallisena hiljaa. Ovista ja porteista ei mun kanssani ole saanut ryysiä vauhdilla ikinä, eikä sillä ole mulle johtajuusasioiden kanssa mitään tekemistä - en vaan tahdo kompastua nelijalkaisiin lähtiessäni. Kas kummaa: koiran mielentila jo alun alkaen oli rauhallinen, se ei siis edes yrittänyt kiskoa mihinkään suuntaan vaan seurasi remmi löysällä mun tahtiani ja suuntaani.
Mikä tässä muka on hankalaa, saatatte kysyä. No ei niin mikään! Ihan tasan sitä perushuttua, mitä kaupungissa asuessa toteutettiin koirien kanssa joka päivä. Koira ei taida olla ainut, joka täällä on metsittynyt. Pahasti.
Niille, jotka epäilevät ettei iso muutos ole mahdollista minuuteissa, voin vakuuttaa että kyllä se onnistuu. Kun sen päätöksentekopaineen ottaa pois koiran harteilta, voi tapahtua kaikenlaista mielenkiintoista. Muutos lähtee kaksijalkaisista laumanjäsenistä, eikä se helpotus kestä jos niitä muutoksia omaan tapaan toimia ei ole valmis jättämään pysyvästi. Omalta kohdaltani lupaan, että silmät pysyvät tämän asian suhteen apposen avoinna. Ei todellakaan olla valmiita ja aivan sataprosenttisen varmasti tätä juttua joutuu työstämään valtavasti, mutta ainakin nyt on työkaluja tehdä se.
