sunnuntai 16. helmikuuta 2014


Täällä on vietetty aika loivaa elämää, koirat tutkivat uusia nurkkia ihmeissään ja emäntä tepastelee perässä hangon keksinä ihan vaan siksi että ollaan vihdoin taas kotona. Motti kävi viikolla hierojalla, ristiselässä oli pientä tiukkuutta (hah, mä tiesin että siellä on jotain) mutta kuulemma ei mitään mistä pitää huolestua. Noin ylipäätään tuomioksi tuli, että hyvässä kunnossa oleva nuori koira, jatkakaa samaan malliin vaan. Uudestaan voitais mennä myöhemmin keväällä, mummua voisi käyttää samalla hierottavana.

Raita on pirteämpi kuin vuosiin, varsinkin talvet ovat olleet sille jo monen vuoden ajan raskaampia, mutta nyt porskuttaa menemään aivan eri tahdilla. Poluilla pitää välillä muistuttaa siitä, että eteneminen olisi suotavaa, kun nenä jumittaa jännään hajuun eivätkä korvat enää sieppaa etenemiskäskyjä, samasta syystä vapaana voi pitää enää vain hyvin harvoissa paikoissa. No, kaikkien vihaama fleksi korvaa onneksi paljon menetettyä vapautta.

Motille uusi ihmetys on puulämmitys: KEPUKOITA tuodaan sisälle, jee! Alituiseen saa olla huomauttelemassa puutelineen sisältöä hipelöivälle, ettei niitä ole tarkoitettu pienen kurjakoiran aarteiksi. Kummasti telineet saavat kuitenkin olla rauhassa, kun lämmityspuuhat eivät ole ajankohtaiset, ilmeisesti osallistuminen on siis päivän sana. Koivukalikat pääsevät vuoleskeltaviksi ennen polttamista, joten siinä vaiheessa valitettavasti joutuu komentamaan uteliasta kuonoa loitommalle ettei tule haaveria. Ihan kaikkeen ei tarvitsisi kuitenkaan osallistua.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Tänään yritin pitkästä aikaa ottaa kameraakin mukaan, kun kävimme mökillä tepastelemassa metsässä (jossa pääsee töppöjalkakin kulkemaan aika vaivatta, aivan käsittämätön talvi!), mutta lumisade oli sen verran sankka että jätin sen suosiolla autolle. Harmi, lenkkeilyseurana oli kaksi vinttikoiran retaletta, joten seurakunta oli varsin sekalainen.

Raita on kyllä aivan ihmeellinen tapaus. Rouvalla on ikää se kolmetoista ja paarustaa hirveällä tahdilla pitkääkin lenkkiä mukana vielä täysin. Toki vauhti määräytyy mummun mukaan, mutta eipä sen kanssa paljoa tarvitse himmailla. Olen seuraillut sitä kipeytymisen varalta, mutta mitä vielä. Lyhyemmistä kierroksista se ei nyt nuoskalumen aikaankaan edes väsy. Kas siinäpä tavoitetta tuleville corgisukupolville. ;)

Edelliseen postaukseen viitaten, työpaikka tärppäsi ja aloitus on heti huomenna. Jes!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Back on track, monellakin tapaa.

Ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen, työviikko alkais olemaan ohi ja hyvä niin. Kun on treenannut muutaman viime vuoden enimmäkseen istumalihaksia ja kielenkantoja, niin voin kertoa että kahdeksan tunnin juokseminen ympäri julmettua hallia painavia vaateröykkiöitä siirrellen ja vanutellen ei ole varsinaisesti kukkasia ja auringonpaistetta. Sinänsä mukava viikko: mahtavaa, että työpäivät menevät nopeasti kun on TEKEMISTÄ, mutta jalat kyllä huutaa apua jo siellä kuudennen tunnin kohdalla (lisäksi toisen käden olkavarsi ja toisen käden ranne ovat ilmoittaneet, että jollei meno muutu niin siirrämme asian työsuojeluvaltuutetulle - miten voi mennä muka kipeäksi muutaman takin siirtelystä, häh?). Vielä olis huominen ja sitten annetaan kinttujen levätä.

Raidan BOT verkkoloimi tuli eilen ja pitihän se testata heti. Muorihan v i h a a  pukemista, eikä tämä ollut poikkeus: antaa kyllä laittaa päälle, mutta kieltäytyy liikkumasta minnekään. No, ohjasin sen pedilleen loimineen ja yllätys oli suuri kun se sammahti sinne melkein samantien kauheine vaatteineen. Vissiin se oli sittenkin ihan kiva? Motti kävi tutkimassa koomassa makaavaa mummoa moneen kertaan illan aikana ja tuli raportoimaan mulle huolissaan kun mitään jupinaa tungettelusta ei kuulu. Muori veteli onnellisena unta kuulaan vielä siinäkin vaiheessa, kun se tavallisesti on käskyttämässä jo hyvinkin itsepintaisesti iltalenkille, sain pukea ulkovaatteet aivan rauhassa päälle ja antaa useamman kehotuksen pedistä poistumiseen. Muutoinhan en ole viitsinyt vanhusta juuri vaatettaamisella kiusata, mutta ikää on jo sen verran että kylmä puree ihan eri tavalla, joten ajattelin että tuo verkkoloimi voisi olla täällä sisällä ihan hyvä näin talviaikaan. Näyttäähän tuo tekevän olon mukavaksi, joten ei ollut turha ostos lainkaan.

En sitten jaksanut alkaa mihinkään eristysjuttuihin, eikä täällä olla matsattu tietääkseni lainkaan. Kaikki ainakin ovat hengissä ja hyvällä mielellä kun tulen töistä, vuokranantajalta kyselin pari päivää sitten meluhaitasta eikä täällä kuulemma möykätäkään. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.

(Tänään oli muuten työhaastattelu, saas nähdä mitä uutisia alkuviikosta kuuluu...)

Ai niin! Pönttöuuni. Totuttuun tapaan tein turhia sytytysyrityksiä päivittäin. Tai siis eihän ne nyt turhia olleet, syttyi se aina lopulta säälistä. Ostin jopa puukon, koska suomalaisella sellainen kuulemma pitää olla... tai ehkä siksi, että saan hampaita kiristellessäni vuoleskella tikkuja sytyttämistä helpottamaan. No, päivänä muutamana seurasin sitten silmä tarkkana miten Joku Joka Osaa asian hoitaa (tuli syttyi luonnollisesti samantien), apinoin ja kas - Katja 5 Pönttis 0! Voittajafiilis! Eiköhän tuonne hormiin joku tulenkestävä pyryharakka pesän vielä tee, mutta siihen saakka nautin uudesta tuikitärkeästä taidostani täysillä.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Kiukuttelua

Raita palasi kotiin eilen, hakiessa se seurasi kuin hai laivaa jottei vahingossa unohdu hoitopaikkaansa, mutta kotona iski ilmeisesti arki vasten harmaantunutta kuonoa: yksi riivaaja on poissa edelleen, mutta se hemmetin naaman napsija on täällä edelleen!

Olin laittanut mummulle etukäteen pehmoisen ja lämpimän paikan olohuoneen nurkkaan, mutta arvon marttyyri päätti linnoittautua kämpän kylmimpään osaan keittiöön ja makasi siellä kippurassa hytisten. Pakotin sen lämpimämmälle puolelle ja blokkasin reitin keittiöön, aika nopsaan mukavuudenhalu onneksi voitti itsepäisyyden. Tänään onkin sitten arvon nautapaimenten puupäät kolisseet pariin kertaan vastakkain heti kun silmä välttää: muori murisee Motille kaikesta ja kun sitä alkaa moinen ketuttamaan niin ensin blokkailee aikansa ja napsii sitten kuonolle. Raitahan ei moisesta taltu vaan kiihtyy, joten... no... perkeleitä on viljelty tänään. Useita. Tosi mahtavaa odotella huomista: porttimahdollisuutta ei tähän hätään ole (ellen sitten pistä jompaakumpaa häkkiä pystyyn ja ovelle) ja mulla on työpäivä, joten saapa nähdä missä tunnelmissa jengi on kotona kun palaan takaisin. Juuri nyt ei jaksais koiranpito kiinnostaa taas pätkääkään, ärsyttää valtavasti alkaa taas kerran pohtimaan jotain hemmetin eristämisiä. Eiiiiiiiiiiiiiiii!

Jospa loppuun kuitenkin jotain mukavaakin... polkuja näyttää kulkevan joen suuntaan aika mukavasti, ollaan niitä tepasteltu pariin kertaan ja ilmiömäisellä tuurilla ei olla bongattu ihmisiä. Kovassa käytössä näyttävät olevan kuitenkin, joten ei tosiaankaan olla ainoita kulkijoita. Jospa onnistuisin jatkossakin arpomaan ulkoiluajat niin, että saadaan marssia ylhäisessä yksinäisyydessämme!