Kyykohtaaminen (2024)

 

Voihan kyy! Facebook muistutti tästä ja koska tämäkin lienee kokemus, josta olisi ihan hyvä olla tarina ylhäällä, niin... Olipa kerran kaunis, jo aamusta polttavan kuuma kesäpäivä vuonna 2024. Vapaapäivä, ei mitään sovittua ohjelmaa, joten sai istuskella aamukahvilla kotiportailla linnun laulua kuunnellen, zoomailla puhelimella kesän ensimmäisiä kukkasia ja portailla kaverina napottavaa siiliä tervetulokyltteineen.

Metka vuoroin popsi posket pullollaan hiekkaa, vuoroin pyöri päättäväisesti ajan myötä mutustamassa/ympärilleen nakkelemassa kuopassaan ja siinä ohessa kipaisi leluineen välillä nurmikolle hössöttämään omiaan. Varsin tyytyväisen oloinen koirakin siis.

Sain ajatuksen lähteä käymään takatontilla lammella, siellä olisi puiden varjoa ja Metkalla mahdollisuus kahlailla rantaruovikossa, sekä mahdollisesti pulahtaa veteen halutessaan - ja sen tekikin onnellisena siitä, että talviaita oli juuri muutamaa päivää aikaisemmin avattu ja turvallinen aidattu alue tuplaantui lumien sulettua.

Takaisin talolle kävellessähuomasin aivan viime hetkellä, että jaloista lähti liikkeelle kesäisen kelin liikkeelle houkuttelema kyy, se kiritti kiireellä nurmialueelta kohti aitaa, jonka toisella puolella olisi suojaisa sekametsikkö, jonne aikomus selvästikin oli siirtyä. Metka kulki aivan kannoilla, joten en ehtinyt ohjata sitä turvallisemmille vesille, se kiinnostui välittömästi maassa liikkuvasta "kepukasta" ja säntäsi kuonoineen sitä tutkimaan. Ehdin parkaista ei, kun matonen oli jo kuonossa kiinni, koira pudisteli päätään mutta yritti vielä lähteä tasaiselle mokoman nipistelijän perään. Ei mitään muistikuvaa siitä, että millä sain sen mukaan, mutta äskettäin luettu eläinlääkäri Teppo Heinolan jussipaitatarina kristallinkirkkaana mielessä huomasin tuota pikaa kiihdyttäväni koiran kanssa kohti autoa, nakkasin sen takapenkille, hain sisältä puhelimen, avaimet ja rahapussin ja lähdin lakipykäliä törkeäti muutoinkin kuin puhelinta korvalla puristaen ajamaan. Lähin klinikka ei vastannut, joten samantien puhelua kaupungin eläinlääkäriin, jonne pyydettiin jättämään viesti. Sen tein, suljin puhelimen ja jatkoin ajamista puhelin koko ajan lähimpään vakipaikkaan hälyttäen - ei mitään. Kaupungin ell soitti jo takaisin ja jätti vuorostaan viestin, lyhytsanainen käsky oli soittaa välittömästi. Minä tein työtä käskettyä, ilmoitin että olen pihassa noin kahden minuutin päästä ja totesivat, että tervetuloa.

Lääkärissä oltiin siis alle kymmenessä minuutissa tapahtuneesta, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Pihassa autossa ei ollut enää omin jaloin liikkuvaa koiraa ja kun noin viiden minuutin päästä pääsimme huoneeseen, se valahti aivan veltoksi. Tippa jalkaan, koira syliin ja lähdettiin etsimään paikkaamme maailmassa, olimme päivän neljäs potilas samasta syystä, hieman ennen puoltapäivää. Tämä kuvan hetki oli pitkään aikaan kamalimpia koiranomistajahistoriani aikana. Läähätys oli todella rankkaa, hengitys vaikeaa ja välillä sai varovasti ravistella hengityskatkon iskiessä että voisitko pliis yrittää vetää henkeä.

Lisähapella tilanne helpotti melko nopeasti ja tipan ollessa lopussa alkoi Metkalla selvästi olokin helpottua, alkoi makailemaan pää pystyssä eikä halunnut enää ottaa lisähenkosia, lämpö ja syke olivat myös normaalit.

Verikokeissa sen sijaan oli sen verran heittoa normaaliin, että vaihtoehdoiksi kerrottiin ajomatka Kuopioon lähimpään eläinsairaalaan jossa on tarvittaessa valmius pitää koira yön yli tarkkailussa, tai omalla vastuulla koira kotiin ja seuraillaan tilannetta. Kotiin lähteminen ei ollut mikään vaihtoehto - täältä ei ajella tunnissa minnekään päivystävään sairaalaan jos tilanne huononee. Sanoin siis että ilmoittakaa vain, että lähdetään tulemaan.

Kuopioon siis kaasu pohjassa ja auton ilmastointi täysillä, tässä vaiheessa ei paljoa omat tai henkiseksi tueksi hälytetyn ystävän vilunväristykset painaneet, pääasia oli että potilaalla on mahdollisimman hyvä olla. Klinikalla istuskeltiin "muutama" tunti, lopulta kuulimme, että neiti on sen verran hyvävointinen ja virkeä, että sen voi viedä kotiin yöksi kun turvotuskaan ei klinikalla ollessa ollut lisääntynyt. Sovittiin, että seuraillaan vielä tunteroisen verran ja jos pysyy samoissa, niin kotia kohti vain. Niin kävi, että kotiin suunnatessa päivän kääntyessä iltaan kyydissä oli pieni punainen maailmanmatkaaja huomattavasti pirteämpänä kuin tulomatkalla.

Iloksemme myös eläinsairaalalla ollut, samana päivänä hieman ennen meitä tullut toinen Kainuun kyypotilas pääsi jatkamaan matkaa kotiin noin puolta tuntia ennen meitä.

Seuraavana aamuna (25.5.) heräillessä vastassa oli hieman pullakkaposkinen neiti, turvotus ei kuitenkaan ollut lisääntynyt, pissallakäynti onnistui, hengitys kulki ongelmitta ja myös leuanalus oli entisellään. Ei pieniä mustelmia kummempaa myöskään limakalvoilla, ikenet hyvän väriset. Myös aamuruoka lääkkeineen maistui ja potilas paineli sen jälkeen pedilleen nukkumaan.

26.5. sievä naama alkoi näyttämään jo paljon paremmalta. Myöhään edellisenä iltana pötkötellessä Metkalle sattui melko runsas pissavahinko ja kuin sormia napsauttaen väheni pöhötys naaman ja kaulan alueelta. Puolisen tuntia myöhemmin toinen, määrältään pienempi liraus ja taas olivat posket aiempaa kapoisemmat.

Selvästikin jokin viemäri alkoi vihdoin vetämään kunnolla (vaikka tarpeiden tekemistä ulos oli todistettu toki joka päivä muutoinkin).

Tämä kuva on se, missä pysyttiin sitten muutama päivä ennen kuin kuono palautui normaaliin: hienoinen pullea poski, mutta ei enempiä vahinkoja tai muita muutoksia.

Tämän jälkeen ongelmia aiheutti ainoastaan se, että leikkikieltoa kesti vielä monta päivää, ei ole karjakoiran psyykelle hyväksi moinen.

No mutta. Sitten jälkipyykkiin. Jäikö ikuiset traumat, joutaako joka ikinen tontille eksyvä luikero päätyä kahteen osaan? No ei. Parhaansa se yritti alta päästäkseen, nyt ei vain olleet kortit otolliset ja ihmisen sijaan päälle käveli koira. Ei ollut kyy kytiksellä, että koska tulee vähän isompia paisteja tarjolle. Minä olen tätä päivää pelännyt niin kauan kuin mulla on ollut koiria, yhtä kauan olen toivonut että jos osuu kohdalle niin toivottavasti puree minua. Huomattavasti nopeammin pääsee ihminen hoitoon ja huomattavasti paremmat ovat mahdollisuudet selvitä kohtaamisesta. Kyllä, "pelkään" uutta kohtaamista mutta ei se meitä rajoita sen kummemmin: kyitä on ihan joka paikassa, eikä se vittuillakseen haukkaa. joskus käy paska tuuri ja se siitä. Jos jotain, niin tälle käärmepelkoiselle tuli tarve saada oppia siihen, miten käärmeen saisi turvallisesti kiinni ja siirrettyä tarvittaessa pois alueelta. Vielä en tähän ole oppeja lähtenyt etsimään, mutta ehkä siihen joku päivä taas kimmoke tulee. Nykyisellä asuinpaikalla kallioinen metsänreuna alkaa heti takapihalta ja meitä on varoitettu jo näköhavainnoista juuri tuolla kivikossa, mutta ihme olisikin jos niitä ei tuosta löytyisi, tieto ei siis tullut yllätyksenä. Valitsen pelon sijaan luottaa siihen, että kyy väistää jos suinkin ehtii. Minä yritän puolestani ehtiä jatkossa työntää kinttuni väliin ennen koiraa.

Yhteenvetona:

- Jos kyy puree, älä odottele yhtään. Tila muuttuu ihan oikeasti hetkessä, ei leikitä tällä asialla.

- Pidä se koiran vakuutus voimassa. Ei ota yhtään niin paljon päähän maksella loppulaskua, etenkään jos käy niin, että koira viettää valvotuissa olosuhteissa yön.

Kevät!

Diör daiöri. Tai jotain sinnepäin. Niin oli keväinen sää kolmen aikaan tänään, että tuumailtiin Metkan kanssa että nyt jos koskaan vedetään lenkkarit jalkaan ja lähdetään nautiskelemaan ulkoilusta! Metka on kysellyt jo tovin, joko litsupallon voisi ottaa lenkille mukaan, mutta yhteistuumin on sovittu, että katellaanpa sitä sitten lumien sulettua.

No, eihän ne mihinkään vielä sulaneet ole, mutta koska ote pallosta oli jo kovin päättäväinen, oli aika myöntää kevään tulleen ja napata aarre kierrokselle mukaan. Muuten ihan hyvä suunnitelma ja punainen peffa keikkuen leidi pallonsa kanssa määrätietoisesti lähtikin taivaltamaan - ja taivalsi noin sadan metrin päähän lokoisalle hangelle, jonne jäi pallonsa kanssa tyytyväisenä touhottamaan. Ei auttaneet houkuttelut, ei pieni hoputuskaan, Papiiri oli sitä mieltä että voit mennä ite sinne lenkille, meikä otti pallon mukkaa ihan syystä!

Siispä nautiskeltiin aurinkoisesta pallohetkestä, päätettiin että eiköhän tämä ollut tässä ja suunnistettiin kotio kahvinkeittoon. Ovi takapihalle onneksi avautuu jo ongelmitta, joten leidi sai jatkaa tovin pallonhalaustaan takapihan lumikasan päällä - heittämistäkin ehdotettiin, mutta lopputulos oli kuvan mukainen - voisit heittää, mutta en kai minä nyt irti ole päästämässä.

Muutimme kesällä ihanasta hyvänmielen kodistamme ihmisten ilmoille rivitaloon. Talvi oli vähästressisin noin 15 vuoteen, mikä oli mukavaa vaihtelua, mutta näin kevään kurkistellessa on käynyt tuskallisen selväksi, että ahistaa, eikä meinata mahtua henkisesti enää oikein aloillemme. Tykkäisin tavallaan tästäkin kodista, mutta mutta. Jos olisi mahdollista asua täällä talvet ja häipyä kesän yli vapauden lähteille, niin olisihan se mainiota. Tunnetusti muuttolintuna yritän nyt olla antamatta tälle liikaa tilaa, tämän sirkuksen muuttoalttius kun ei ole mikään vitsin aihe ja jo nämä rivit ovat melkoisen riskialtista yllytystä. Eikä vähiten siitä syystä, että Metka ei ole oikein asettunut taloksi enkä voi sitä oikein siitä syyttääkään: muutos valtavalla aidatulla alueella pitkälle syksyyn liki ympäri vuorokauden vapaasti omiaan puuhaavasta tyypistä remmilenkkeilijäksi (tästä se ei itse asiassa ole kovin pahoillaan, Metka on ollut aina aurattujen teiden ystävä) ja postimerkin kokoisen pihan loikoilijaksi on ollut iso, puhumattakaan siitä että ympärillä väistämättä liikehtivät kansalaiset eivät varsinaisesti ole meidän kummankaan lempparia.

No, katsellaan ja yritetään hyödyntää taas mökkimaisemia mahdollisuuksien mukaan, onneksi työ mahdollistaa melkein missä tahansa olemisen, sen kun nappaa läppärin ja lisänäytön matkaan ja vaihtaa maisemaa haluamaansa.

Vastuupohdintoja (1.4.2023)

Tämä tuli vastaan Facen muisteloissa, ja koska yritän kasata sieltä muutenkin mm. Mottiin liittyviä muistoja talteen, laitetaas kirjoitus kahden vuoden takaa:

Voihan koiran omistamisen vastuu. Jos jollakulla osuu tämä ns. liian lähelle, niin kukaan mun koskaan tuntemani ei ole kohde millään tasolla, korkeintaan minä itse ja kokemukset omista roduista/koirista liittyvät tähän edes löyhästi. Näköjään tulee taas maratonviesti, mutta tulkoon. En oo vielä jaksanut jatkaa blogin parissa. 

Juuri screenille putkahtaneessa kansainvälisen ryhmän esimerkkitapauksessa kotona karjakoira, omistajat pois, hoitajana sukulainen. Tuttu, muttei sen koiran *perhettä*. Tämä sukulainen on päättänyt kutsua sinne koiran kotiin vieraan henkilön, kouluttajan, joka on päätynyt näykkäistyksi. Tämän ammattilaisen suositus on ollut linnaa, vancilaa, kuonokoppa ja kytkettynä kaikkialla ja omistajalla koko jutusta paha mieli, koulutushommat eivät ole olleet sovittuja. Ei ei ei, ei.

Palataanpa mun omiin otuksiin. Väittäisin, että nämä molemmat ovat sosiaalisia ja kivoja tyyppejä. Ne ovat sitä erityisesti, kun minä olen paikalla. Jos en ole, niin pintaan voi pukata paikallaolevasta henkilöstä riippuen enemmän/vähemmän simputusta ja muuta sekoilua "etoomunmomster"-henkeen - ja se on ihan okei. Se vain rajoittaa sitä, kenelle voin jättää koirat hyvillä mielin hoitoon, yhdessä en esimerkiksi jättäisi näitä saatavilla oleville vaihtoehdoille kuin siten, että hoitaja on jo tosi tuttu, hyväksytty ja pystyy hoitamaan nämä meillä kotona. No. Miten tämä niiden epämukavuus sitten ilmenee?

Motti on ollut aina rentoreiska, mutta kokemus on osoittanut, että ei senkään kotiin ja pihalle ole muitta mutkitta asiaa, jos en ole mukana tilanteessa ja tulija on vieras. Se on myös tuttujen kanssa paljon vakavampi/tosikompi jos en ole paikalla ja *se pitää tajuta ja hyväksyä*. Niin minun, kuin sen koirien kanssa olevankin. Se on myös koira, joka arjessa blokkaa heti jos esim. minua lähestytään väärällä asenteella. 

Metkalla, joka on meidän sosiaalinen perhonen ja ihan aidosti rrrrrakastaa ihmisiä, jännitys siitä, jos se kokee että main bitchin pois ollessa jonkun on varmaan vedettävä sirkusta ja se itse on valittu tehtävään, purkautuu hössöttämisenä, sekoiluna ja riidanhaastamisena Motin kanssa.

Juu, todella hyvillä mielin vien siis molemmat samaan paikkaan hoitoon ja käsken vielä jättämään leluja ja luita ympäriinsä. Not.

Kotona molemmat saman katon alla ovat puolestaan ihan ok, varsinkin nyt kun tilaa olla on reilusti niin pieni jänskätyskään ei haittaa.

Holskuaikakaudella tilanne oli aika sama. Kotiin ei täysin vierailla ollut ilman minua asiaa, tässä mun koirista Kara oli myös ihan ehdoton. Sellainen tuttu tyyppi, joka oli jo käynyt meillä moneen kertaan ja jonka kanssa muutenkin oli jo hengailtu sai tulla ja mennä kuten haluaa, muut joko heitettiin kirjaimellisesti oven ulkopuolelle tai pysäytettiin. Sille kiinnostavia ihmisiä oli pienestä asti maailmassa tasan yksi ja se asui jo sen ihmisen kanssa.

Jos mun otukset ovat ikinä osoittaneet epämukavuutta läsnäolevien takia, niin koirat menevät omaan tilaan portin taakse, eikä niihin mennä koskemaan tai tuijottelemaan. Ei niiden tarvii pyöriä jaloissa koko ajan, etenkään jos se oleminen ei ole rentoa. Tätä tein Karan kanssa jonkin verran, se nakersi luitaan tyytyväisenä omissa oloissaan ja mun ei tarvinnut vahtia mitä ympärillä tapahtuu. Koirat päätyvät portin taakse myös silloin, jos meillä oleva henkilö ei kuuntele mun sanomisia koiriin liittyen ja tekee ne levottomiksi. En muista sellaisen henkilön käyneen meillä toiseen otteeseen. 

Olipa holsku tai karjis, mun koirien kanssa on ensisijaisesti hoidettu siirtymiskäskyt ja ohjaamiset suullisesti tai, etenkin itsekin tätä paljon käyttävien karjisten aikakaudella, kropalla ohjaamalla. Ihmisten into siirtää muuta kuin omaa (no okei, jos kyse on jo oikeasti tutusta haukusta, niin tuskin se siitä pahastuu jos on otettava pannasta kiinni) koiraa esim. pannasta kiinni ottaen on musta ihan käsittämätöntä.

No niin. Kahvittamaton aivopolo osoittaa vihdoin hiipumisen merkkejä, joten jätän tän luennon nyt ihan suvereenisti vaan roikkumaan tähän.

Lopuksi sen verran, että *tuntekaa* teidän koirat, olkaa itsellenne rehellisiä niiden hyvistä ja haasteellisemmista puolista ja kertokaa tarvittaessa tarkatkin ohjeistukset niiden hoitajille/muuten tekemisissä oleville aina, jos se on tarpeen.

Jos on kyse yhden ihmisen koirasta, niin sen ja kanssaihmisten touhuja nyt vaan pitää muistaa valvoa tarkemmin kuin varauksetta ihmisiä armastavan. Silti vahinkoja voi tapahtua, kun vastakkain on kaksi elävää olentoa, eikä se automaattisesti ole kenenkään syy.

Nyt sitä kahvia. Ja kuva liitteeksi, koska osui vaan taas niin sopivasti eteen.