Onpas aikaa taas vierähtänyt. Eipä täällä kai suuremmin mitään naputeltavaa ole tapahtunutkaan; Raita tokeni hyvin antibiooteilla ja on kuin uusi, kakarat ovat... no, kakaroita (kts. kuva yllä) jne. Tänään olisi kiikutettava kontrollipissanäyte muorilta kuurin loppuessa, jospa sieltä ei enää mitään löytyisi.

Treeni-into on kyllä täydellisen hengetön. Tiedä sitten johtuuko luontaisesta laiskuudesta vai vuodenajasta, mutta ei vaan nappaa. Ennemmin heittelen kepukoita hankeen, nappaan otsalampun mukaan ja painelen elikkoin kanssa tien päälle.

Motista paljastui jouluna varsinainen kukkahattu (tai sitten sillä on vaan erityisen hyvä maku). Kylään tulevat olivat käyneet morjenstamassa junnuja tarhalla, Rude oli loikkinut kenguruhyppyjään innoissaan mutta Motti oli huutanut karvat pystyssä kopin katolla suostumatta tulemaan lähemmäksi. Ihmettelin kovin, mitä siellä oli mahtanut oikeasti tapahtua, käytös ei nimittäin kuulostanut Motilta vähääkään. No, aika kului ja vieraat olivat lähdössä. Koirat olivat sisällä ja eteisestä alkoi kuulumaan julmettu meteli. Kirmasin katsomaan, että mitä hiivattia siellä puuhaillaan, selvisi että  yhden vieraan karvakaulus oli Motista jotain niiiiiiiin ällöttävää, että asia piti tuoda julki kovaan ääneen. Selkis. Heti, kun kaulus napattiin irti ja laitettiin kassiin, suu meni suppuun ja kaikki oli taas hyvin. Piti varsin supattaa Mossoposson korvaan, että hyvä poika. Meillä ei kuolleisiin eläimiin pukeutumista tueta. ;)

Vuoden vaihtuminen alkaa olemaan niin lähellä, että laitetaas räyhäkkäät uudenvuodentoivotukset tähän saman tien. Pitäkää hauskaa ja käyttäkää niitä raketteja siellä missä pippuri kasvaa!

Mummeli kävi eläinlääkärin juttusilla keskiviikkona. Alunperin varasin aikaa selkäkipujen varalta, aristi nimittäin selvästi ja onhan siellä se vanha vamma minkä on povattu alkavan vihoittelemaan vanhemmiten. Kipulääkkeillä sai muorin näennäisesti kuntoon, siksi aikaa että päästään katsottavaksi, siinä odotellessa alkoi näyttää siltä ettei vika ehkä olekaan selässä. Ensinnäkin rouva harrasti piehtarointia entiseen tapaan hyvinkin ahkerasti, toisekseen huomasin sen aristavan kylkien ja vatsan seutua, säpsähteli ihan kevyestä silityksestäkin. Päätin jo etukäteen, että jos mahasta mitään ylimääräistä löytyy, niin muori jää sille reissulle.

No. Lämpöä oli vähän, sydänäänet ok. Vatsaontelosta ei röntgenkuvassa löytynyt mitään poikkeavaa, selkärankaa kommentoitiin taas kerran sanoin: uskomattoman puhdas ranka näin iäkkäälle koiralle, varsinkin kun se on corgi. Oli kieltämättä mukava nähdä kuva ruodosta itsekin, oikein nätit ja siistit nikamavälit, pientä epätasaisuutta yhdessä välissä (jonka siis piti alkaa oireilemaan) muttei mitään vakavaa. Maksa- ja munuaisarvot sekä pieni verenkuva ok. Ärhäkkä virtsatietulehdus löytyi kyllä, siihen saimme pitkän antibioottikuurin ja tulehduskipulääkkeet, alkuviikosta soittelen bakteeriviljelyn tuloksista.

Helpotus siitä, että tämä on hoidettavissa on kyllä valtava! Raita sai ensimmäiset lääkkeet jo illalla, nukkui koko yön ilman herätyksiä ja oli aamulla erittäin virkeä ja reipas. Nyt vain toivotaan, ettei tulehdus ole ehtinyt levitä.

Jatketaanpas hieman mukavammalla aiheella loppuun... Huligaanit ovat saaneet pantapostia pariinkin otteeseen:

Olen vannonut ja vakuuttanut, että meidän elikoille ei kuuna kullan valkeana tule mitään vaaleanpunaisia vermeitä. Sitten bongasin Ellin luona tämän koristenauhan ja se nyt vain oli niin Ruutia, että oli pakko tehdä tilaus... Miss Captain Sparrow gone pink. Noin viikko tämän jälkeen saapuivat nämä:

Jälleen kerran Ruden syvin olemus on onnistuttu vangitsemaan pantamatskussa täydellisesti, Motin panta passaa väreihin myös oikein loistavasti. Näistä kiitos Katille! Jatkoa odotellessa... ;)

Tänään oli Motin vuoro, saatiin kyyti kaupunkiin joten tie vei Ellin kentälle ja tottelevaisuuden imitoinnin pariin. Motilla oli samansuuntainen suunnitelma kuin Rudellakin eilen (oikean paikan löytyminen ja kontakti liikkeessä), lisänä eteenmenoharjoituksia (sekä pelkästään eteenlähetyksenä että ruutuun) sekä paikkamakuu.

Tuttuun tyyliin namppa ei voi vähempää kiinnostaa kontaktinhaussa, sillä saa kyllä hyvän perusasennon, mutta liikkeessä se ei kanna pätkääkään - ei vaan jaksa kiinnostaa niin paljoa, enkä vielä ole löytänyt sellaista herkkua joka tuolle siniselle olisi ihan superjuttu. No, eihän me seuraamista tultu treenaamaankaan, vaan kontaktia. Motskari kainaloon ja kipittämään kentälle: aina, kun sälli oli oikeassa kohdassa kuono kohti taivasta, jostain lennähti mystisesti motskari jolla pääsi leikkimään. Kummasti pienen ravistelun jälkeen mopo käynnistyikin taas kerran ja lampun sytyttyä tekeminenkin alkoi olemaan edes pienesti sitä mitä haettiin, eli oikea paikka ja kontakti liikkeessä saatiin ihan mukavaksi.

Paikallamakuut piti suorittaa vähintäänkin kohtuullisen häiriön alla: Katla teki kuonon edessä ruutuunlähetyksiä ja luoksetuloja - kyllä muuten teki pienellä miehellä tiukkaa pitää maha maassa! Muutaman palautteen jälkeen siellä hieman nyrpein mielin alettiin pysyäkin, toisella kierroksella ei tehnyt enää tiukkaakaan.

Ruutuunlähetyksessä riittää toistaiseksi se, että Motti ylipäätään löytää ruudun ja siinä oivana apulaisena toimii rakas, soikeaksi venytetty motskari. Sällillä oli hauskaa, joten päivän tavoite saavutettiin kirkkaasti, lopuksi uudelleenlämmitelty perusasento ja kontaktin pito liikkeessä menivät tyydyttävästi. Ihan hyvä treeni, kun otamme huomioon suunnattoman aktiivisuutemme näissä jutuissa - ja sen tason pystyy lukemaan tästä blogista aivan täysin.

Kotona oli yllättävän väsynyt kurjakoira, en muista milloin olisin tuonut viimeksi koiran noin ryydiksenä kotiin. Treenejä enemmän taisi tosin väsyttää kissan ihmettely ja Mion suljetun oven takaa esittämät hiljaiset, mutta ilmeisen vakuuttavat uhkaukset. Jos pitäisi viikonlopun esitysten perusteella arpoa ensi kesän alokasluokkaan osallistuja, niin melkein voisin pistää eurot likoon Ruudin puolesta, mutta eipä mennä vielä asioiden edelle!

Ruudilla olikin tänään jännittävä päivä! Taisi olla ensimmäinen kerta koko lyhyen eliniän aikana, kun se pääsi reissuun ihmisten ilmoille ilman Mottia. Aamulla molemmilla vallitsi samanlainen epätoivo: minä tuskailin, että miksi pitikään päättää viedä tuo pellossa kasvanut hilluiita kaupungille, nyt ei jaksaisi kovin laajamittaista perseilyä millään. Ruuti tuskaili, että miksi pitää lähteä auton kyytiin, aamupalaakaan ei ole vielä saatu ja maisemat on autosta nähty moneen kertaan. No, osallistujien vastahakaisuudesta huolimatta suunnitelma toteutettiin.

Jätin auton jäähallin nurkille, pakkasin herkkuja taskuihin ja lähdettiin liikkeelle. Ajatus oli alunperin palkata reagoimattomuudesta, mutta neitiä taisi jännittää sen verran, että ruoka ei maistunut, joten taskun vetskari kiinni ja mennään sitten ilman evästä. Yllätys oli melkoinen, kun Rude ei piitannut tuon taivaallista ympärillä olevasta hulinasta: juoksijat saivat mennä menojaan, no fillarista se nyt ainakin... ei, ei sittenkään. Liikennevaloissa maltettiin odotella rauhassa ja vastaantulijoita olisi voinut käydä häntä heiluen moikkaamassa.

Tähän väliin mainittakoon, että asumme siis sen verran maalla, että polkupyörällä ajavaa ihmistä tuo neiti ei ole nähnyt varmaan ikinä (poislukien omat polkupyörälenkit), lenkillä vastaantulijoita on tavallisesti tasan kaksi ja he ovat näille kaikille jo sen verran tuttuja etteivät viitsi juurikaan lenkilläollessa edes reagoida (paitsi Motti, joka ilahtuu kohtaamisesta silmittömästi). Ei siis mitenkään hirvittävän vilkas tämä kotikylä.

Vierailu Tarjan ja Empun luo onnistui myös yli odotusten, onneksi liikkeessä ei ollut asiakkaita. Saattaa olla, että siitä olisi jo tullut suullinen huomautus. Ruu kävi rapsuteltavana, ruokakin maistui ja hetken patsastelun jälkeen pisti pötkölleenkin matkan jatkumista odotellessa. Takaisin autolle mutkittelimme mahdollisimman vilkasta ja ahdasta reittiä, ei niin minkäänlaista ongelmaa minkään suhteen. Hyvä Ruuti!

Hymy huulilla siis ajelin Killerille holskutreeneihin, oli melkein voittajafiilikset. Melkein. Kentän toisella reunalla oli ihminen. Siis IHMINEN, meidän kentällä! Joku ilkesi myös kävellä auton läheltä matkalla jonnekin, sekin oli kommentin arvoista. Kun viereen kurvasi auto, josta Joku Vieras tuli jopa juttusille... se oli liikaa pienen holskun ymmärrykselle: nyt jotain rajaa. No, rutinoista joutui tuttuun tapaan "pakkorakastettavaksi" (kiitos kuvaavasta ilmaisusta), kyllä se sitten lopulta vastentahtoisesti hyväksyttiinkin. Tutut treenikaverit otettiinkin sitten ihan eri modella vastaan, ilmeisesti oli helpotus, että maailmasta löytyy edelleen tuttujakin ihmisiä. Jospa sitä kokemusta suuresta maailmasta alettaisiin sitten hieman ahkerammin keräämään: kulkevathan koirat nytkin lähes kaikkialla mukana, mutta vartavasten esim. kaupunkikierrokselle tulee lähdettyä täältä korvesta todella harvoin. Juteltiinkin, että ilmeisesti kaupungissa ärsykkeitä mihin tarttua on liikaa, joten niiden annetaan olla, mutta treenikentällä on aikaa kytistellä kaikkea poikkeamaa maisemassa ja kommentoida niitä.

No sitten sitä treeniä, kun kerran treeneissä oltiin. Ajatus oli ottaa leidi liinaan ja leikkiä motskareilla treenikavereiden treenaillessa omiaan. Opetella siis keskittymään omiin juttuihin ja olemaan välittämättä muista. No mutta, sehän onnistui oikein hyvin. Motskarit saivat kyytiä ja pienellä koiralla oli hauskaa! Pienen tauon jälkeen lihapullat taskuun ja kontaktikävelyä harjoittelemaan, tämä meni noin sata kertaa paremmin kuin kesällä: Rude malttoi kulkea neljällä jalalla, piti jopa kontaktia (tosin palkkaustiheys auttoi asiaa, sai namppaa aika tiuhaan tahtiin) vaikkei siihen ole panostettu liikkeessä käytännössä lainkaan, mm. ulos lähtiessä ja ruoka-aikaan kyllä. Maassaoloharjoitus meni ensikertalaiselta ihan hienosti, välimatkan malttaa pysyä paikallaan mutta nousee erittäin helposti lähestyttäessä. Ei huono suoritus lainkaan, loppuonnistuminen otettiin vain seisomalla edessä ja palkkaamalla maahan.

Ehdottomasti hyvä juttu, että Puuppis pääsi ilman Mottia matkaan, uskaltaa taistella lelulla ja tehdä muutenkin ihan eri tavalla, kun painostava katse ei seuraa autosta koko aikaa. Varsinkin "kaupunkiosuus" teki Rudelle oikein hyvää: joutui pähkäilemään käytöstavat ihan itse ilman Motin mallia, ilahduttavan rauhallisesti ja iloisesti Ruuti kyllä suoriutuikin. Minut se yllätti kyllä ihan täysin, odotin ihan jotain muuta nimenomaan keskustakävelyltä. Ei muuta kuin jatkamaan harjoituksia!

Jälkipäivä tänään!

Ensimmäistä kertaa Motille teki jäljen joku muu kuin allekirjoittanut. Jännitti hieman, tuleeko hommasta mitään, mutta kaveripa ajoikin jäljen tarkemmin ja varmemmin kuin koskaan aikaisemmin. Ei järkyttävää kiirettä, muttei myöskään haahuilua tai huteja. Ruoka ei näytä enää jäljeltä kelpaavan, ehkäpä alamme sitä sitten jättää pois. Keppi-ilmaisuja voisi ihan oikeasti alkaa jo opettelemaan, taidetaankin ottaa heti huomenna pihassa ensimmäiset harjoitukset.

Motin terveystarkkien tulokset tulivat KoiraNetiin näkyviin selkää lukuunottamatta, ne on päivitetty omalle välilehdelleen. 

Hakutreenit

Jahas. Pitkästä aikaa oltiin metsässä haun merkeissä huligaanien kanssa, mummo jäi tänään kotiin. Rudella olikin superjännittävät paikat, kun ensin työnnettiin makkararinkiin ja sitten olisi jotain vieraita tyyppejä pitänyt vielä mennä metsästäkin hakemaan. Ruudille maalimiehet lähetettiin tosin näkyville 15-20 metrin päähän, eikä ilman pientä saattelua olisi irronnut sinnekään. No, saipahan käydä "treenaamassa".

Mietin kuumeisesti Motin vuoroa odotellessa jatketaanko haukulla vai ei, menenkö piilolle perässä vai en. Teimme niin, että maalimies haukutti sen piilolla, palkkasi lelulla ja antoi palata keskilinjalle, mutta luulenpa että seuraavissa treeneissä koira pidetään taas piilolla ja menen sinne itse perässä. Nyt oli tyypillä treenimotivaatiokin kohdillaan: pinkoi lähetyssuuntaan minkä jaloistaan pääsi ja oli edennyt piiloille suoraan. Ensimmäisellä pistolla moni kaartoi alueelta jyrkästi vasemmalle, mikä lie sinne vetikään, Motti pysyi tiukasti asiassa ja paineli suoraan eteenpäin. Kakkonen meni myös vauhdilla, kolmosella pyöri hetken metsänrajassa ennen kuin jatkoi syvemmälle ja perille saakka.

Joitakin tottistreenejä on näemmä jäänyt raportoimatta, mutta eipä noissa suuremmin raportoitavaa olekaan. Enimmäkseen sekoillaan ja välillä onnistutaan tekemään jotain suunnilleen sinnepäin. :D Mikäpä kiire tässä, valmiissa maailmassa.

Karvaeläinhän täytti muuten vuoden 16.9. eikä sitäkään ole tänne muistettu raportoida! Aikamoinen matka pienestä karvapallerosta nykyiseen puuhkaan, nyt sitten jäädäänkin odottelemaan järkeä jälkitoimituksena. Holskuilla tosin tuppaa jalat viemään nopeammin kuin herne pystyy korvien välissä toimimaan, joten en ehkä hirmuisesti pidättele henkeäni asian suhteen. ;)

Jahas, oltiin sitten Mossoposson kanssa vähän treeneissä. Voihan naamapalmu sentään. Eilen käytiin treenailemassa kentällä seuraamisia, jotka menevät vielä/edelleen lähinnä sähläämällä, koko kööri oli mukana. Ruoalla on ihan turhaa yrittää motivoida Mottia, kyllä se ne syö kun kerran tarjotaan, mutta ei syty hommaan lainkaan. Lelulla saa jo ihan eri ryhtiä, mutta tarkkuus kärsii. Vaan vaadipa tarkkuutta, kun toisella on vasta kalpea aavistus siitä mitä ollaan tekemässä.

Ruuti popsi odotellessaan takapenkin niskatukea, hetken jo harkitsin mukavien pitkäkarvaisten talvihanskojen teettämistä. Taitaa pässillä jäädä treenireissut tekemättä siihen saakka kunnes saan sille pomminkestävän häkin autoon, tämä on nyt toinen mitä leidi pistää odotusaikana päreiksi (edellisestä repi takaluukun tiivisteet pois). Rude kävi kentällä pitkälti leikkimässä ja Raita veti oman osuutensa onnesta ovaalina kuten aina. Muorilla paistaa kyllä jo läpi se, että näillä aamuilla ei tarvitse enää pingottaa: intoa piisaa, mutta enää ei ole muuten niin justiinsa. Hauska tyyppi.

Tänään vuorossa oli esineruutu ja jälki, mukana vain Motti (sekä Elli ja Katla tietysti). Ruudusta tuotiin ainoastaan kiva esine: tyyppi bongasi toisen ensin, mutta jäi vielä etsimään ja vaihtoi parempaan - eikä se typerä lapanen noussut sieltä enää lainkaan. *piip*

Vesi- ja raekuuro yllätti, joten esineruudun jälkeen istuskeltiin tovi autossa sateensuojassa ja jäljelle lähdettiin sen jälkeen. Selvästi oli vaikea jälki molemmille, varsinkin heinikkoisemmalla osalla seilattiin missä sattuu (etsi kuitenkin lähes koko ajan jälkeä), tiivispohjaisemmalla loppuosalla homma helpottui silminnähden, sinne ei sadekaan ollut samalla tavalla puiden lomasta päässyt kuin alkupätkällä joka oli litimärkä.

No niin, treeneissä oltiin taas. Tällä kertaa huutolainen jäi kotiin, mukana oli Motti ja Raita. Pujottelut ja kontaktitreenit menivät oikein hyvin, kyllä Motti on vaan pätevä sälli noin pellossa kasvaneeksi. Eteen heitetyt lelut olivat vaikein juttu ("Hei! Siellä on PALLO!"), istu siinä nyt sitten kun toinen toistaan houkuttelevampia esineitä heitellään nenän eteen ja pitäisi pysyä jossain nihkeässä perusasennossa.

Raita pääsi loppuajasta tekemään seuraamisia myös, ihan mahtavaa nähdä miten muorilla oikein olemus syttyy kun se pääsee Töihin. Sen kanssa pystyy tekemään jo aika hyvin asioita pelkästään käsiohjauksella, jättökäskyjä pitää vielä hieman miettiä.

Motti täytti viime viikolla kaksi vuotta, siispä tänään oli edessä virallisten kuvien ottaminen sekä silmäpeilaus. Karjikset saavat selkäkuvat nyt virallisina, joten ruotokuvat lähtivät lonkka- ja kyynärkuvien mukana lausuttavaksi Kennelliittoon.

Kyynärät olivat näyttäneet siltä kuin pitääkin, selkä oli terve ja lonkat tulevat takaisin B:nä tai C:nä, mitkä karjiksilla näyttävät olevankin ihan peruskauraa. Siistit ja ehjät olivat olleet nekin. Silmistä ei löytynyt mitään mitä sinne ei kuulu. Ihan hyvä juttu siis, eipähän tarvitse arvailla mitä tuolla on/ei ole. Tuloksia odotellessa...

Tiistain treenit

Mehtäläisillä oli tänään ohjatut treenit Korpilahdella, kolmen koiran vaihtelu pisti kieltämättä miettimään, että olisko järkevintä tuoda kuitenkin ihan vaan yksi elikko kerrallaan paikalle... No, oli miten oli, kaikille kolmelle ilta oli ihan hyödyllinen (ja minulle neljäntenä). Aloitetaan vaikkapa Raidasta.

Mummo pääsi tekemään paikallaoloharjoituksia (joista ensimmäisen sössin itse täysin), luoksetuloja ja pujottelua. Jätin sen maahan ja kävelin kauemmas odottamaan, että vieruskaverit tekevät luoksetulonsa ensin. VIRHE. Yritäpä kutsua liki kuuroa koiraa, jolle on vahvistettu kaksitoista vuotta, että paikkamakuusta ei lähdetä missään olosuhteissa, ei vaikka ohjaaja tekisi mitä tahansa kevätjuhlaliikkeitä. Voin kertoa, ettei ole helppo nakki! Elehdin käsillä ja yritin saada kaikin tavoin muoria tajuamaan, että alas tulla jo, ilme oli "Hähä, enpä mene lankaan!" ja mummo juurrutti itseään tiukemmin maata vasten. No, tästä viisastuneena toinen paikallaoloharjoitus tapahtuikin niin, että jätin Raidan istumaan ja kutsuin siitä - ei ongelmaa. Muista koirista Raita ei juurikaan ole kiinnostunut kun on töissä, joten kontaktiharjoitukset menivät kuin vanhalta tekijältä.

Motti oli pienoinen kysymysmerkki. Ei olla käyty kertaakaan treeneissä jossa on kentällä samaan aikaan monta koiraa, joten ei ollut mitään tietoa kuinka  herra moisen tilanteen ottaa. No, eipä juuri mitenkään erityisesti. Alkuun kiinnosti vähän liikaakin, mutta maahan pystyi rauhoittumaan nakkia mutustamaan melko hienosti ja kun nakit vaihtuivat Froliciin, niin heppu terästäytyi ihan silminnähden. Mentiin pujotellen ahtaammatkin välit, tehtiin täyskäännöksiä liki nenäkkäin toisten koirien kohdalla - ja Frolic kiinnosti edelleen lajitovereita enemmän. Pitäiskö tästä päätellä, että on ihan turhaa hifistellä ja pilkkoa mitään ekstraa mukaan, kun parhaiten maistuu punaiseksi värjätty lisäainepallero... Oli miten oli, olen tosi tyytyväinen heppulaisen esitykseen.

Lopuksi ehdin ottaa vielä Ruudin ringin keskelle, välimatkaa muihin oli reilusti ja keskityttiin olemaan ihan vain hiljaa, mikä Huutolaiselle on aika kova vaatimus. Alku meni tuttuun tapaan kiroillessa (minä käyttäydyin kuitenkin vaihteeksi), sitten alkoi ahterikin löytää maahan ja täällä-käskyllä rupesi huomiokin lopulta kiinnittymään sinne minne pitääkin. Lopetimme kun olimme ns. huipulla, eli kun suu alkoi pysymään kiinni ja koira oli ilmoisemmalla fiiliksellä, ihan hyvä suoritus Rudelta tähän väliin.

Hakutreenit takana.

Mitähän siitä nyt taas sanoisi, heppu lähti metsään ihan täpinöissään, löysi ukot kuten kuuluukin mutta se maalimiehellä pysyminen... Itse tein virheen ohjeistuksessa kun sanoin, että lelusta voi päästää irti, se tuo sen kyllä takaisin. Joo toihan se, minulle. Jatkossa siis maalimies visusti motskarin toisessa päässä kiinni, koiralle vaikka valjaat ja lyhyt naru perään että sen saa pidettyä siellä. Mutta väsyttääkö resuaminen liikaa kun se ottaa sen riekkumisen niin tosissaan, olisiko sitten kuitenkin parempi palkata lelulla kun se löytää maalimiehen ja haukkuu sen lyhyen sarjansa - ja minua odottaessa antaa ruokaa?

Nyt laitettiin kolme valmiiksi metsään, mutta jätkä oli kahden jälkeen niin poikki ettei keskittymisestä tullut enää mitään. Kyllähän se olisi lähtenyt ja mennyt maalimiehelle jos olisin lähettänyt, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi treenien kannalta ollut, joten kutsuin kolmannen pois ja lähdettiin juomaan ja autolle.

Motti oli porukan alkupäässä metsässä, joten tein sille hakutreenien loputtua vielä jäljen samalla reissulla. Aika perusmeiningillä vedettiin sekin läpi, tosin näytti suurimman osan aikaa siltä, että siellä haahuiltiin ja tultiin sattumalta taas jäljelle takaisin. Tuolla alueella oli nyt monen koiran mielestä erittäin mielenkiintoisia hajuja, joten voi olla että oli vaan liian paljon kaikkea mielenkiintoista aloittelevalle.

Ensimmäistä kertaa ikinä koira oli muuten treenien jälkeen aivan poikki, nukkui autossa koko matkan ja paineli kotona samantien unille reagoimatta oikein mihinkään moneen tuntiin. Jospa sinne korvien väliin jäi jotain sitten hautumaankin.

Mopsukka oli viikonloppuna kinkereillä! Nimittäin karjiskinkereillä. Perjantaina startattiin pöllöilyllä ja Ellin aktivoimisella, tämä olikin ainoa päivä kun ehdin ja muistin ulkoiluttaa kameraa...

Lauantaina paineltiin töiden jälkeen Savion maisemiin tiirailemaan hakualuetta ja hyvä sellainen löydettiinkin. Mukana oli hyvin eritasoista porukkaa, niin pk- kuin pelastuskoirapuoleltakin - ensikertalaisista hyvinkin kokeneisiin koirakoihin. Tallasimme kaksi kapeaa kaistaletta yhteen suuntaan, sen jälkeen tuli pari tallaamatonta pistoa ja  pienen välimatkan päähän merkkasimme vielä tallaamattoman alueen Trilliania varten.

Motille meni valmiiksi kolme maalimiestä, palkkana motskarit ja suunnitelmana haukuttaa ja leikittää koira maalimiehellä (heh), ohjaaja paarustaa paikalle ja maalimies saattelee koiran lelun kera keskilinjalle, minä seuraan perässä. Osoittautui paremmaksi, että minä menen hieman edellä ja koira sekä maalimies seuraavat perässä, sälli meinasi nimittäin jäädä odottelemaan minua paluumatkalle.

Leikittäminen piilolla väsytti aika tehokkaasti, taidettiin jäädä taistelemaan sinne motskarin herruudesta liian pitkäksi aikaa (tai siis, minähän olin tietysti mykkä ja tylsä, kuten tavallista). Saimmekin jatkoon ohjeeksi palata piilolta hieman nopeammin, eli lyhyesti leikkiä kun tulen paikalle ja sitten mentiin. Kolmas pisto oli tallaamaton, mutta yhden koiran jäljiltä. Yllättävän tehokkaasti sälli siellä eteni silti, teki pienen mutkan maalimiehen taakse, mutta sai sieltä vainun vikkelästi ja haukku alkoi kuulua. Vielä haukkuun ei tarvita sen kummempaa kestoa, parin kolmen sarja riittää ja motskarileikit käyntiin.

Seuraava kysymys olikin ihan hyvä: miksi maalimies saattelee koiran keskilinjalle? Motti tosiaan kehitti hausta liikesarjan johon kuuluu ukon etsiminen, moikkaaminen ja palaaminen keskilinjalle, että päästään etsimään loputkin pois. Se siis alkoi muutama treeni sitten kiirehtiä maalimieheltä pois ja sitä yritetään tässä jarruttaa. Minuun ei kannata hakea kesken kaiken kontaktia, koska ainoa leikkivä hyvä tyyppi on maalimies. Vaihtoehdoksi tarjottiin myös koiran kytkemistä maalimiehellä ja sen tuomista sieltä kytkettynä, hyöty jäi ainakin tässä vaiheessa tehtynä itselleni vähän hämäräksi.

Lähetystapaan ehdotettiin koiraa painostamattomampaa tapaa (aivan oikein), nyt olen ollut useimmiten vieressä kyykyssä ja lähettänyt sen siitä: ei kumarruta yli eikä ahdistella muutenkaan liikaa!

Lepotauon jälkeen Motti pääsi vielä tekemään jäljen jonka päässä odotti iltaruoka, hankalakulkuinen maasto hieman mietitytti viimekertaisen haahuilutreenin jälkeen, mutta ukkeli paineli sen läpi kuin vanha tekijä - eikä muuten pidä erityistä kiirettä edetessään vaan tutki tarkasti hankalammatkin kohdat epäröimättä yhtään.

Sunnuntaina aloitettiin tottiksella, Motin kanssa testailtiin ruutuun lähettämistä ja koira oli siitä jyvällä paaaaaaaljon aikaisemmin kuin ohjaaja. Kumma juttu, miten kaikki putoaa nollaan kun ei vuosikausiin tee yhtään mitään - lisäksi luonne kun on sellainen, että kaikki pitää osata heti, niin... ei voi kuin off topicina todeta, että osanottoni mm. autokoulun opettajalleni edelleen. :D


Kun jäljentekoon oli innokkaita vielä sunnuntainakin, niin ajeltiin porukalla Ladun majalle, jonne tallattiin vielä lyhyet hakukaistaleetkin. Motin jälki meni taas nappiin: se poimii kyllä satunnaisen ruoan jäljeltä, mutta ajaa jälkeä, ei metsästä Froliceja.


Vaikka viikonloppu huipentui auton hinaamiseen Ladun majalta pois, niin kaiken kaikkiaan oli kyllä ihan mahtava viikonloppu, siitä kiitokset kaikille! Oli hienoa päästä seuraamaan kaikkien treeniä peesissä ja kuunnella viisaampien neuvoja sekä tottiskentän reunalla että maastossa. Viimeistään ensi vuonna sitten uudelleen.

Motilla oli taas työ- ja jälkipäivä. Näytti tulevan Ruudin juoksujen keskellä tarpeeseen, ilme autolta työpaikalle kävellessä oli lievästi sanottuna huojentunut.

Jäljelle päästiin tänään ihan ok säässä, hieman ennen metsään marssimista satoi, mutta keli selkeni mukavasti siihen mennessä kun maaston ääreen pääsimme. Tällä kertaa menikin toisinpäin: loppua lukuunottamatta heppu työskenteli oikein mukavasti, viimeisellä parillakymmenellä metrillä alkoi haahuilemaan. Saattaa olla, että oli kylläkin puhtaasti oma virhe, jälki nimittäin loppui metsäpolun vierelle ja tuolla alueella kuljetaan todella paljon koirien kanssa. Vaikka kuono meinasi viedä himpun väärään suuntaan, selvisimme kuitenkin hyvin loppuun saakka. Seuraavalla kerralla täytyy suunnitella loppukohtaa hieman erilaiselle pisteelle.

Esineruudun alkeita teimme jäljeltä palatessa. Motille ei ollut esineitä valmiina tallatulla alueella, vaan hetsasin sitä hieman esineenä toimineella lapasella jotta toinen älyää mistä on kyse, jätin koiran Ellille hihnaan ja kiikutin lapasen hieman syvemmälle metsään ja lähetin Motin etsimään. Hienosti ja vauhdilla se sieltä takaisin tuotiin, päälle vähän palloleikkejä ja autolle. Ensimmäisellä esineruutuharjoituksella pari viikkoa sitten tein kammottavan mokan: vein esineeksi alueelle motskarin. EI NÄIN. Tyyppi bongasi sen ensimmäisenä ja kiikutti tuhatta ja sataa räpylään: nyt leikitään! Pettymys oli suuri, kun käskin uudelleen etsimään, se löysi jokaisen esineen ja tökki niitä maassa muttei tuonut niitä enää, vaan himoitsi ainoastaan ihanaista motskaria joka oli minulla visusti taskussa. Eikä tule menemään etsittäväksi esineeksi enää ikinämilloinkaankoskaan. Päätös.

Lapasen hakemisia, eli esine-käskyyn tutustumista, tehtiin jo pitkin talvea: lenkillä pudotin lapasen kävellessä kun Motti ei huomaa ja lähetin sen vaihtelevilta matkoilta hakemaan sitä. Karalla tämä meni sen verran hyvin korvien väliin, että tarkkaili minua lenkillä hyvin tarkkaan, ettei tumpula omistaja TAAS hävitä hanskojaan minne sattuu.

Ensi viikonloppuna onkin karjisviikonloppu, saas nähdä mitä kaikkea päästään puuhailemaan silloin.

Laitetaas tännekin, että muistan ajankohdan myöhemmin. Rude kehitteli tärpit keskiviikkona aika lailla puskista (juoksut ovat olleet lähinnä "juoksut" jos sitäkään) ja siitä lähtien ollaan katseltu yhtä tauotta aivottomana piippaavaa ja huohottavaa karjista. Ruuti itse katselee silmät pyöreinä täysin viattomana, että mitä ihmettä tuo tyyppi sekoilee, ei kässää yhtään että tässä nyt mitään outoa olisi. Jos ajatuksissa oli, ettei steri olisi välttämätön, niin nyt kolmatta päivää mentäessä: KYLLÄ SE ON.

No, huomenna Motti lähtee taas mukaan töihin ja sen jälkeen ajamaan jälkeä, jospa se vähän rauhoittaisi pientä hernettä tuolla hörökorvien välissä.

Aamulenkki junioreiden kanssa metsäteillä, joilla kukaan ei tule vastaan - luksusta. Kiinnipitoaikaa uhmaten pöhkikset saivat jolkotella vapaina, niitä ei juurikaan metsässä rämpiminen yksin kiinnosta jos kaksijalkaisia on mukana marssilla. Ruudin veri vetää tienvarsipuskiin melko tehokkaasti heinää mussuttamaan, mutta kas kun kukaan ei huutele perään, kaveria ei näy ja askeleetkin alkavat loitontua... yks kaks tuleekin kiire ottaa muut kiinni.

Ruden hormonitoiminta raavituttaa hieman hiuspohjaa, sehän aloitti jonkin sortin juoksut jo huhtikuussa, tiputteli ruskehtavaa vuotoa päivän, pari ja lopetti siihen. Siitä saakka on tuksahtanut urosten nokkaan silti hurmaavalta, leidiä itseään lähentely-yritykset ovat ärsyttäneet. Googlettelin asiaa keväällä ja löytyikin ns. hiljainen kiima, joka ilmeisesti on etenkin nuorten narttujen juttu. "Oikea" juoksu näillä junnuilla tulee juttujen mukaan usein jonkin aikaa hiljaisen kiiman jälkeen. Viikko sitten hakuporukan sällien päät menivät pyörälle totaalisesti ja eilen Rude alkoikin taas tiputtelemaan, tällä kertaa ihan punaista juoksuvuotoa. Mutta. Tipan tippaa ei ole näkynyt enää tänään missään, mitä ihmettä? Putsailee kyllä itseään ja merkkailee lenkillä, mutta mitään muuta merkkiä mistään erityisestä ei taaskaan ole.

Aamulla tiirailin myös koiranäyttelyiden ajankohtia (ja ylipäätään missikisoja jonne edes teoriassa ehtisi ilmoittautua joskus), vähäinenkin puolikiinnostus hyytyi kyllä täysin osallistumismaksuihin. Ihanan kallista! Mistä hyvästä? Juostaan pari kierrosta ja saadaan käteen muovinauha ja lappu, jonka käsialan tulkitsemiseen tarvittaisiin puoli lääkärikuntaa. Hullua. Kiinnostaisi kyllä käyttää Raitaa ehkäkenties vielä seniorikehässä jossain, Mottia vissiin tarttis joskus kiikuttaa näytille myös. Positiivista: yli 10-vuotiaat seniorit pääsevät varsinkin moniin ryhmiksiin ilmaiseksi. :D

Jälkikapulat on muuten kaivettu esille naftaliinista, melkein pääsi unohtumaan että sellaisiakin on tullut väkerrettyä. Se, milloin niille on käyttöä, onkin sitten toinen tarina.

Motilla oli taas puuhakas päivä. Ensin heppu puhalteli poskiinsa työpäivän ajan takahuoneessa, mutta sitten alkoikin tapahtua. Alkuun suunnattiin kuumannihkeän päivän kunniaksi uittamaan koiria, mukana Katla-karjis omistajineen. Näemmä kiire tuo mukanaan kroolin: kun kaverikin kiihdyttää saman kepukan tai pallon perään, niin onhan se nyt laitettava potkuriin vauhtia!

Karjisviikonloppua varten kävimme ajelemassa lähihoodeilla treenimaastoja katsellen ja päädyimme siihen, että jäljen voi ainakin mainiosti tehdä Ladun majalle, kovin montaa innokasta treenaajaa tuskin maastoon on kerrallaan lähdössä. Kun nyt metsän äärellä oltiin, teimme jäljet kummallekin koiralle. Motille laitoin tärpiksi ruokaa vaihtelevin välimatkoin, jälkeä ajaessa tuli todettua ettei ole välttämätöntä ollenkaan - ainakaan kovin tiheään kylvettynä. Alkumetrit Motti bongaili Froliceja, mutta puolivälin koittaessa oli jo ihan sujuvasti jengalla siitä, mitä tänne on tultu tekemään ja veti homman kotiin hienosti oikoen makupalojen ohi itse jäljen perässä. Taidetaan alkaa opettelemaan keppi-ilmaisuja samantien.

Katlan jäljen vanhenemista odotellessa teimme myös haukkuilmaisuharjoituksia sekä kentällä että metsän puolella, lelulla haukkusarjaa irtosikin mukavasti eikä Motti tunge iholle mekkaloimaan. Metsäharjoituksessa välimatka oli melko lyhyt, lähetin kuitenkin käskyllä etsimään ja sovimme, että maalimies pitää Motin piilolla lelun kanssa leikkien siihen saakka kun tulen paikalle. Piilollakaan en ottanut kontaktia koiraan vaan haukutettiin se vielä kertaalleen, palkkaus lelulla ja porukalla pois, koira ja maalimies keskenään, minä perässä. Taitaa olla nakkikausi nyt ohi, ruoasta tuo ei juurikaan innostu ääntä pitämään, mutta lelut - avot.

Kävin kävelemässä Katlan jäljen ihan mielenkiinnosta koirakon perässä merkkejä pois keräten. Vaikka keli oli kammottava, niin Katla marssi pätevästi jäljen läpi, korjasi harhaantumisensa nopeasti itse ja ilmaisi kepit reippaasti. Ei voi mitään, koirien oman työskentelyn seuraaminen on äärettömän mukavaa. Kiitos Ellille ja Katlalle treeniseurasta!

Haukku? Rulla? Haukku? Vai sittenkin rulla? Mää tuun vielä hullummaksi kuin ennen. Jotta treenit edistyisivät joskus johonkin, tarttis varmaan päättää, kumpaa ilmaisua Motti alkaa isona poikana hakumetsässä tekemään. Rullaan olisin itse mieltynyt ajatuksena, epäilyttää nimittäin jaksaako nuorimies haukkua pätkyttää maalimiehellä riittävän kauan vai olisiko se rullailmaisu sittenkin sen juttu. Nythän Motti on selvästi yhdistänyt homman seuraavanlaiseksi ketjuksi: lähetys, maalimiehen ripeä etsiminen ja moikkaus, takaisin ohjaajan luo ja seuraavalle pistolle. Aikaisemmin jäi namskuttamaan sapuskaa maalimiehen luo ilman minkäänlaista kiirettä, mutta nyt ei jää syömään ellei piilolla olla tarkkana, vaan palaa takaisin minun luokseni. Sivuhuomautus: ei, en palkkaa sitä millään tavalla siitä että se tulee, siirrytään vain seuraavaan lähetyspaikkaan. Hyviä vinkkejä sainkin jo viisaammilta alkuviikosta, niiden pohjalta on hyvä pähkäillä asiaa eteenpäin.

Ruudille taas on tarkoitus alkaa tekemään reilusti lyhyempiä etsintämatkoja, pitäisi saada sille rohkeutta mennä perille saakka sen sijaan, että se jää puoleenväliin patsastelemaan, että "on se tuolla". Jahka se uskaltautuu maalimiehelle saakka, voidaan alkaa pidentämään välimatkaa. Reipas pentu se on silti, viime sunnuntaina oltiin kuitenkin jo 50% kauempana ohjaajasta kuin sitä edellisellä kerralla. ;) Itseluottamusta tarvitaan lisää ja sitähän saadaan harjoittelemalla.

Mopsukka on opetellut uimaan, aaltoja sille! Enää ei siis polskita kuin merihädässä konsanaan, mitä nyt veteen heitetyt kepukat tuppaavat katoamaan, kun niiden päälle loikataan pommilla... No, tyytyväinen heppu on pääasia, tuntuu tuo nauttivan uimisesta olipa rantaan palatessa mukana mitään tai ei.

Eilen oli pitkästä aikaa hakutreenit, mukana kummatkin juniorit. Viileää päivää tilattiin mutta saatiinkin jotain ihan muuta, koirat olivat melko ryytyneitä mutta tekivät hommansa ihan mallikkaasti siitä huolimatta.

Motille on tullut joku hoppu: se ei enää jää maalimiehen luokse vaan etsii ja palaa samantien takaisin, vissiin tuumaa että kun tämä on se jutun juoni, niin eipä tuhlata aikaa! Pitäisi oikeasti alkaa miettimään ilmaisua pikkuhiljaa, nyt ei olla edistytty oikein mihinkään kun ollaan keskitytty lähinnä maalimiehen luo etenemiseen - sen se osaa ja tekee mielellään ja tehokkaasti. Siitäpä sitten vaan pähkäilemään: saako melko hiljaiselle koiralle riittävästi intoa haukkumiseen ja toisaalta riittääkö laiskanpulskealla tyypillä motivaatio kolmelle maalimiehelle jos otetaan käyttöön rulla: tarpomista edestakaisin tulee kuitenkin jonkin verran. Hmhm.

Ruutikin pääsi ottamaan kolme näkölähtöä. Edellisellä kerrallahan se ei irronnut käytännössä lainkaan, nyt lähti kyllä juoksujalkaa mutta heti maalimiehen bongattuaan tuijotteli kauempaa hetken, että tuolla se on ja tuli kiireesti takaisin lähetyspaikalle. Kävelin sen kanssa hissuksiin maalimiestä kohti ja saattelin hakemaan palkat kun se sinne saakka malttoi mennä. Ryhmässä oli parilla koiralla aloitellessa vähän samoja vinkeitä, vieras ihminen puskassa piilossa pisti ujostuttamaan, mutta näilläkin on homma aivan toisella mallilla tällä hetkellä. Toistoja, toistoja...

Se oli taas treenipäivä, tällä kertaa mukana oli koko apinalauma. Ruuti teki ohitusharjoituksensa ja tällä kertaa tervehti treeniläiset takapuoli pyörien jo autosta ottaessa, reipas tyttö. Motin nakiksi napsahti taas kimppapaikkamakuu, se on niiiiiin ärsyttävää kun rivissä olisi leidejä eikä niitä saa haistella! Hyvin se malttoi silti paikallaan pysyä, palkka tosin napsahti kohtuullisen usein, mutta silti.

Raita pääsi tokoilemaan ja olikin tuttuun tyyliin ihan haka! Sen kanssa pitäisi edelleen tehdä noita juttuja aktiivisesti, into ja osaaminen eivät ole kadonneet minnekään. Seurailtiin, tehtiin käännöksiä, jäätiin liikkeestä seisomaan... myös luoksetulo (jota se liikkeenä rrrrakastaa), paikkamakuu ja kaukokäskyt menivät kuin vanhalta tekijältä pitääkin. Muutama väärinymmärrys tuli, kun ei kuullut mitä sanoin, mutta hienosti se arpoi silti oikeat jutut kohdalleen. Raita ei velttoile eikä oikaise, kun ollaan Töissä!

Treenien jälkeen paineltiin ansaitulle uimareissulle, mummeli kahlaili rantavedessä, Motti haki kepukkaansa (se ui ilman armotonta polskimista!) niin monta kertaa kun sitä sille vain jaksoi veivata ja Ruuti loikki ympäriinsä vedessä ihmetellen mikä ihmeen painava mötkö (litimärkä oma häntä) seuraa perässä.

Mental note: jos kiristää, vie koirat uimaan - ei kiristä enää kun naurattaa se häärääminen niin kovin.

Motti kävi lauantaina missikisoissa, olimme siis karjisten erkkarissa Orimattilassa. Tuloksena nuorten luokassa ERI2, arvostelu löytyy sällin omalta välilehdeltä.

Heti alkuun saatiin hieman draamanpoikasta, kun Motti vetäisi ilmoittautuessa jotain maata haistellessaan nekkuunsa ja aloitti erittäin räkäisen ja rajun aivastelun, josta ei meinannut tulla loppua. Ensimmäisenä mieleen tuli tietysti käärme tai joku pistävä öttiäinen, mutta turvotusta ei ilmaantunut joten syy jäänee mysteeriksi. Aivastelu ja kuolaaminen loppui hyvissä ajoin ennen kehää, onneksi oli aikaa lepäillä ja seurata tilannetta kaikessa rauhassa ja sälli olikin oma itsensä oireiden helpotuttua.

Kuvia tuli räpsittyä valtavasti, määrä tosin kutistui puoleen niitä läpikäydessä. Kaikki seulan läpäisseet (eli kutakuinkin terävät) löytyvät erkkarialbumista.
--
Sillä aikaa kotona... Motti ilmeisesti pitää pimut pihapiirissä, aidattomuudesta huolimatta ei nimittäin ole ollut suuremmin ongelmaa pihassapysymisen suhteen. Metsän puolella touhuavat kyllä, mutta tulevat huikkauksesta näkyville. No, nytpä kakara ja mummo olivatkin ottaneet ritolat. Ei auttaneet huutelut eivätkä viheltelyt. T oli lähtenyt niitä polkupyörällä etsimään ja oli löytänyt akat istumasta tuolta noin kilometrin päästä suht reipasliikenteisen soratien varresta. Ei muuta kuin komento kotiin, olivat juosseet pyörän edellä nätisti kotiin saakka.

Muuten hyvä, mutta pihassa oli enää Ruuti, kun fillaristi sai kulkuvälineensä hinattua mäennyppylän laelle kotiportille. Raitaa ei näkynyt eikä kuulunut missään, kakara pääsi tarhaan ja etsintäoperaatio jatkui... lisähaastetta tuo se, että muori kuulee mitä kuulee ja toisekseen ei mieluusti tule kuin minun luokseni, siispä karvaakaan ei näkynyt vahingossakaan. Kun pääsin reissusta kotiin, mummeli oli edelleen kadoksissa ja etsijä polkupyörineen koluamassa pikkuteitä. Todennäköisintä oli, että koira on lähellä pihaa, se ei yksin lähde seikkailemaan minnekään, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin että joku mielenkiintoinen haju vie poispäin pihasta.

Kävin itsekin huutelun ja viheltelyn jälkeen ajelemassa tiellä mutkaa, mutta eipä siellä mitään näkynyt. Takaisin pihaan ja kas, muori pälyili isäntää epäluuloisena marjapuskien takana olevalla nurmialueella, tuli lähelle vasta kun palasin itse pihaan. Jossain kuraojassa oli käyty rypemässä, joten suihku kutsui samantien. Tuskinpa tosiaan kaukana oli, jotain muuta tekemistä sattui olemaan eikä korvat kuljettaneet kutsuja perille. Aitaamisproggis hophop.

Tänään oltiinkin reippaita ja suunnattiin Motin ja Ruden kanssa treeneihin heti aamusta. Ruudin kanssa oli ajatuksena opetella käytöstapoja eli tehdä muutamia vastaehdollistamisharjoituksia sekä vieraan ihmisen että koirien ohittelun muodossa. Ennen omaa vuoroa neiti ehti purkaa autossa pahimmat angstinsa ("Hei! Tänne tulee ihmisiä, enkä mä tunne niitä! Käske niiden häipyä niinkujustnyt!") joten oli kohtalaisen vastaanottavaisessa ja joustavassa mielentilassa kun sen kaivoin takapaksista ulos. Käsiä heilutteleva ja kevätjuhlaliikkeitä tekevä vastaantulija ei aiheuttanut juuri mitään reaktiota, mielenkiintoa kyllä muttei lainkaan rutinaa tai toisaalta pelkoakaan. Arkuudesta siis ei onneksi ole kyse lainkaan, lähinnä tämä maalaiselämä näyttäisi vaikuttavan aika reippaalla kädellä - täällähän ei ärsykkeitä mitenkään päivittäin vastaan tule. Treeniä, treeniä...

Motti (tai siis minut) painostettiin kontaktiharjoituksiin myös ja ihan hyvä niin. Ensin yritys pelkästään nameilla. Joo ei. Sälli kyllä lönkytteli vierellä ja odotteli namppaa taivaalta putoavaksi, mutta... lelu avuksi. Pieni hetsaus, lelu takavasemmalle ja sivulla tepasteli ihan erilaisen ryhdin omaava tyyppi. Hyvän suorituksen päätteeksi vapautus ja yhdessä leikkimistä. Kas, siihenhän tehoaa ihan samat jutut kuin muihinkin rekkuihin. ;)

Oma laiskuus treenailun suhteen vaatisi varmaankin ihan oman pohdintansa, siitä ehkä joskus toiste enemmän. Ärsyttää se, että musta on kivaa tehdä noiden elukoiden kanssa, niiden puuhailua on hauska seurata - ja silti en saa itseäni starttaamaan. Mitä hittoa?

Tänään ohjelmassa oli saalisviettikurssi. Uhkaavista sääennusteista huolimatta saimme ihan mukavan kelin kentällä kököttämiseen, jopa niin mukavan että onnistuin käristämään nenäni oikein mallikkaasti. Luento-osuuden jälkeen aiheutimme ihmetystä reilun kymmenen ihmisen voimin heiluttelemalla motivointipatukoita takapuolet pystyssä, heittelemällä niitä ympäriinsä ja juoksemalla niiden perään, voin vakuuttaa että ohiajavat autot eivät pelkästään ajaneet ohi, vaan jäivät huuli pyöreänä ihmettelemään mistä on kyse. Luonnollisestikaan he eivät jääneet odottelemaan sitä hetkeä, kun koirat pääsivät kentälle ja puuhastelu sai ehkä jonkinlaisen järjellisen selityksen...

Paljon ennestään tuttua asiaa tuli, toisaalta myös ihan hyvä ja ajatuksiaherättävä päivä itselleni nimenomaan ylipäätään leikittämisestä ja yhdessätekemisen rakentamisesta. Koiria oli laidasta laitaan: osan kanssa on harrastettu ihan pienestä saakka, osan kanssa ollaan lähinnä pidetty hauskaa ja hengailtu ilman suurempia tavoitteita (Motti kuuluu siis tähän jälkimmäiseen ryhmään). Mielenkiintoista on myös nähdä se, miten hitaastisyttyvänkin koiran saa aivan erilaiseen työskentelytahtiin kun se tajuaa mistä on kyse. Itselläni päivän tavoite oli saada taas harrastusmode päälle, ylipäätään rattaat pyörimään muuten kuin jo tutuksi tulleessa jumituksessa, ja tavoite saavutettiinkin. Omalle vastuulle jää motivaation ja tekemisen ylläpitäminen. ;)

Kiitos Salmelle ja osallistuneille!

Hakutreeneissä olikin tänään vilskettä. Paikalla oli kymmenen koiraa, joista yhdeksän kävi metsässä, näistä holskuja seitsemän. Paikalla olivat siis holskut Ruka, Carma, Tara, Pinja, Lakka, Aurora, Huti (missasi metsän tänään) ja Ruuti, sekä sileäkarvainen kettuterrieri Kiila ja karjis Motti. Osanottajaennätys, luulisin. :D Heti alkuun käytiin läpi suuria tunteita kun paikalle saavuttaessa epäonninen Ruka erehtyi tuomaan kuononsa liian lähelle autoa. Motti luikahti sadan käden taktiikasta huolimatta autosta ulos ja gurmottamaan, ei muuta kuin saippuaakin liukkaammasta otuksesta koppi ja niskaperseotteella takaisin autoon... Häkit, kenties?

Ruudilla kiehui tuon seurauksena sen verran, että Taran ja Rukan morjenstamisesta ei tullut yhtään mitään, auto kutsui siis tätäkin sankaria. Yllättäen ääni kellossa muuttui lähes samantien, kun paikalle kaartoi auto kyydissään veli Huti ja emä Aurora. Elikon naama venähti autossa puolella, olihan se pakko ottaa sieltä tervehtimään ja tämähän vetikin kaikki mahdolliset kevätjuhlaliikkeet tapaamisen kunniaksi onnesta soikeana. Hutin se on nähnyt viimeksi kasvattajalla ollessaan, emänsä kerran talvella - ei voi muistaa, eihän? Kuvia tästä ennen treenejä ja niiden jälkeen käydystä iloittelusta löytyy osoitteesta http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/Koirat+2012/2012_05_13/

Itse treeneihin. Motilla oli tänään kaksi maalimiestä valmiina, pitkän tauon vuoksi epäilytti muistaako se ollenkaan mitä sinne metsikköön oikein mentiinkään tekemään. Mitä vielä, sälli puikahti risukkoon määrätietoisesti ja haki lihapullansa, sen verran virkaintoa oli ettei malttanut herkkujaan syödä loppuun. Kolmas piilo oli hieman kauempana, odotimme keskilinjan alkupuolella että maalimies ehtii piilolle ja kävimme sen kolmannenkin eksyneen noukkimassa metsästä pois. Kolmannella tuuli kuljetti hajua aika laajalle sivuun, kaikki koirat kävivät nimittäin tekemässä pienen mutkan täsmälleen samaan suuntaan ja suorivat sieltä sitten suoraan piilolle. Olin kyllä oikein tyytyväinen. Tarttis varmaan alkaa kohta miettimään ilmaisuja...

Ruden kohdalla otettiin näkölähtö kun irtoaminen teki muuten niin tiukkaa, lähti kyllä maalimiehen perään mutta kävi vierellä ja tuli kiireesti takaisin, että näin mää sen! Siispä taas kahdelle piilolle maalimiehen mukana, jätettiinkin se tällä kertaa siihen kahteen kertaan.

Mielettömän kivat treenit oli, saatiin kyllä ravata keskilinjaa ja piiloja läpi urakalla, mutta siinähän se osahauskuus piileekin. Kiitos taas mahtavalle treeniporukalle!

Ruuti ja Tara viilentämässä tunteita treenien jälkeen

kuva: Hannu Majava

Tänään oli Ruden ensimmäiset hakutreenit. Parkkipaikalla piti varmuuden vuoksi kertoa isoon ääneen kaikille, että Moksin jaosto on saapunut, kaikkia kuitenkin käytiin morjenstamassa. Paikalla oli tänään neljä holskua: Romeo, Pinja, Tara ja Ruuti, sekä bonuskoirana ihan mahtava skotti Moore. Motti jäi aamulla naama pitkänä kotiin, seuraavalla kerralla sitten kyytiin molemmat.

Menin itse ensimmäiselle piilolle, kakara tulikin luokse kuin rasvattu salama ja olisi hyväksynyt palkaksi ihan sen että löysi minut, ei nimittäin meinannut ottaa alkuun lihapulliakaan vastaan. Taisi olla liian jännittävää joutua jäämään vieraiden kanssa yksin metsään.

Toiselle piilolle laitettiin kipittämään Anne, olin itse lähettämässä koiraa. Se lähti kyllä hienosti, löysi maalimiehen, mutta rohkeus loppui kun olisi pitänyt mennä luokse, siispä takaisin turvaan. Ei muuta kuin uusi lähetys, tällä kertaa menin itse mukana (kuten myös kolmannelle piilolle). Koska tarkoitus oli saada Ruuti ottamaan kontakti nimenomaan varsinaiseen maalimieheen, olin itse neutraalina ja "vain paikalla", nyt maistuivat lihapullatkin jo paremmin - puhumattakaan yllätysherkkuina saaduista broilerinsydämistä.

Kolmannen metsässä seikkailun jälkeen koirakin oli jo rennompi, keskilinjaa kävellessä hiihteli edestakaisin varmistamassa että kaikki tulevat mukana. Kaksi ensimmäistä hakua mentiin kyllä mielestäni enimmäkseen näöllä, kolmas oli rinteessä hankalamman reitin takana, tänne se tuli selvästi kuonon avulla. Ihan hyvät ensimmäiset treenit.

Kun kaikki koirat olivat käyneet hommissa, olikin aika huvituksille. Vaikka olemme metsittyneet tänne korpeen aika tehokkaasti, on Rudella koirien kieli hallussa erinomaisesti, joten leikit ja porukan mukana hengaaminen menivät kuin vanhalta tekijältä. Kuten kuvasta näkyy, vesipeto päätti lopulta mennä rapakkoon viilentämään fiiliksiä: eikä sille riittänyt mahan tai toisen kyljen kasteleminen, vaan koko elikko oli aivan litimärkä ja hiekkainen - täytyihän turkinhoito viimeistellä hiekassa möyrimisellä. Juniorijaostolla olikin hauskat bileet lätäkköleikkien jälkeen, tassut veivät eteenpäin taas uudella tarmolla ja löytyipä vierestä vielä suurempikin vesilammikko missä hikitassuja uittaa. No, aurinko kuivattaa, pääasia että toisella oli mukava päivä!

Oops, onpas edellisestä postauksesta kulunut aikaa. No, mitään mullistavaa ei olla saatu aikaiseksi: ollaan odoteltu kevättä ja Ruden juoksuja, jotka alkoivatkin maanantaina. Juniorijaosto ei arvosta yhtään sitä, että kaverin kanssa ei saa nujuta ja kinastella luista, mutta eiköhän tämä tästä nopsaan mene ohi.

Saalisviettikurssillekin tuli osanottajamäärä täyteen, nyt vaan odottelemaan kesäkuun alkua! Jospa siitä saisi taas potkua treeni-intoon, joka on ollut jonkin aikaa kadoksissa - osittain ihan kulkuongelmien vuoksi. Nyt tuo ruosteinen möhkö on pihassa, joten seuraavaksi sitten seuraillaan kenttien sulamista.

Isomman tarhan verkot on tilattu 3-4 viikkoa sitten, varastoon niitä piti tulla viikolla 15 ja sehän tarkoittaa sitä, että niiden pitäisi ehdottomasti olla jo pihassa, eikö? ;) Maassa on puoli metriä lunta ja routaa ties kuinka, en ole saanut päätettyä tarkkaa paikkaa (tai miten päin tarha tulee), eikä puutavaraakaan ole vielä hankittu, mutta verkot pitää saada pihaan makaamaan silti nythetipaikalla!

Raita ei taida kuulla enää kummoisestikaan, normaaliäänellä puhuttuun jutteluun ei juurikaan reagoi, kovemmalla äänellä annettuun noottiin kyllä. Mistäpä tuon tietää kuinka kauan sillä on oikeasti huono kuulo ollut, nyt kun sitä on alkanut seuraamaan eri tavalla niin muiden peesissähän tuo aika pitkälti tulee. Jos toiset lähtevät yhtäkkiä talolle, niin seuraa perässä muina corgeina. Jos se huomaa, että sille on asiaa, niin homma toimii edelleen hienosti, mutta muutaman lisäkäsimerkin opettaminen ei varmaankaan haittaisi mitään... Muuten muori tuntuu taas kevään lähestyessä piristyvän, kirmailee kakaroiden perässä ulkona kuin puolta nuorempi. Hyvä niin, eihän 11,5 ole vielä ikä eikä mikään.

Motilla ja Rudella oli tänään tottistreenit, toisin sanoen käytiin leikkimässä ja riehumassa. Ruden osalta olen enemmän kuin tyytyväinen! Tavoite oli, että se menee treenikavereiden luo moikkaamaan, antaa koskea ja jos näyttää hyvältä myös leikkii, tavoite myös saavutettiin. Ihan ensin pöhähti pari kertaa, mutta meni kohtalaisen rentona haistelemaan - kun motskari kaivettiin repusta, leidi olikin ihan täysillä menossa mukana. Sille ei ollut merkitystä kuka siellä motskarin toisessa päässä on, myös hanskoja voi ihan hyvin vähän riepotella. Koiraa vaihdettiin kun pentu oli rento ja hyvällä mielellä, sen mielestä ihan liian aikaisin.

Motti retuutteli motskaria myös, teki muutamia esineen noutoja ja harjoitteli haukkuilmaisua varten. Jälkimmäistä kaivettiin esille tarkoituksella itse asiassa ensimmäistä kertaa muualla kuin kotipihassa, hyvin se lähti kun korvien välissä ensin syttyi lamppu, että mitä odotetaan.

Voihan mummo! Aamuruoan jälkeen koirat pääsivät tavalliseen tapaan ulos. Menin hakemaan niitä ehkä puolen tunnin päästä ja juniorijaosto jonottikin jo kuistilla. Raitaa ei vaan näy missään, vaikka se on tavallisesti ensimmäisenä portailla patsastelemassa. Ei muuta kuin huutelemaan ja viheltelemään - ei mitään. Kengät jalkaan ja huutelemaan tuonne navetan nurkille - ei edelleenkään mitään. Otin Motin mukaan ja menin tonne alatielle kävelemään, hanki kantaa nyt tosi hyvin joten muori olisi ihan mainiosti voinut hiihtää sinne saakka. Auton alle jäämisen riski on melkoinen, joten oli vaan pakko käydä tsekkaamassa. Ei jälkeäkään. 

Alkoi jo vähän pumppu tykyttää, mitä jos se on mulahtanut seikkaillessaan johonkin, eikä pääse pois? Jos sillä on pumppu pettänyt tarpoessa? Missä *piip* se voi olla? Palasin takaisin pihaan, ei näy. T lähti talsimaan metsän puolelle, minä viheltelin pihassa suuntaan jos toiseenkin ja vannoin, ettei se puolikuuro pässi ulkoile enää kertaakaan yksin jos se vielä löytyy.

Yks kaks hörökorvainen eläin ilmestyi ihan väärään suuntaan hevoskentän toiseen reunaan, karjaisin että nyt vähän helvetin äkkiä pihalle sieltä ja tämähän pistää parastaan... Huh.

Alkaa tuon kuulon kanssa nyt olemaan vähän huonompi juttu: se seuraa noita kahta pöljää metsään, tutkii siellä omiaan eikä huomaa kun toiset lähtee takaisin pihalle. Kun se lopulta älyää, että ketään ei näy, niin sen sijaan että lähdettäis pihalle takaisin aletaankin etsimään kavereita. Mihin asti lie mennytkään tuolla hankia pitkin ennen kuin päähän pälkähti, että pitäisköhän sittenkin mennä kotio?

Jotain positiivistakin: mäessä olevat tarhakoirat vetivät tuttuun tyyliin hirveän paskahalvauksen, Motti tiedusteli minulta mitä tehdään ja eteenpäinmenokehotuksen saatuaan haistatteli hieman nostamalla pientareelle koipea ja jatkoi hipihiljaa häntä pystyssä matkaa eteenpäin toisten raivotessa tarhassaan. Maailman paras kurjakoira.

Ps. Tällaisen kun saisi kenen tahansa noiden mukaan tuonne metsäseikkailuille: Riley-corgi ja kamera (video)

Talvilomaviikko. Ollaan ulkoiltu ahkerasti, kun pitkästä aikaa niin voi valoisan aikaan tehdä. Ruden kanssa on erityisesti harjoiteltu lenkille tarpeiden tekemistä, se kun on sitä mieltä, että siellä ainoastaan möngitään penkoilla, metsästetään käpyjä ja tuulen mukanaan kuljettamia kaarnanpaloja ja talutellaan Mottia. Muutamat pissat on saatu houkuteltua jo aikaisemmin (kehujen säestämänä tottakai) ja tänään onnistui jo kakan vääntäminenkin (tästä saa jo namin palkaksi)! Koiranomistajalla todellakin on pienet ilot, ei voi muuta sanoa. ;)

Jottei mene ihan pissa- ja kakkajutuiksi, niin kerrottakoon, että operaatio Raidan kynnen leikkaus on lähtenyt myös käyntiin varsin menestyksekkäästi. Sillä on erittäin ärsyttävät putkilokynnet, missä ydin kulkee ihan kärjessä. Siksi nuo kynnet ovat olleet aina omaan makuuni liian pitkät, vaan kun leikkureilla ei saa tarpeeksi pientä siivua pois. Talvi on siitä mukavaa aikaa tämän proggiksen osalta, että kylmä laittaa ytimen vetäytymään, joten kynttä saa leikattua jonkin verran ahkerammin kuin kesällä - tätä onkin hyödynnetty nyt urakalla. Älysin vihdoin ottaa avuksi myös kynsiviilan (ihmisten kynsille tarkoitetun, hiekkapaperi saattaisi olla vielä parempikin), se näyttäisi edistävän ytimen pakenemista vielä lisää. Nyt nuo kotkan kynnet alkavat näyttämään jo siedettäviltä, mutta operaatio jatkuu...

Myös Ruutia kiinnostaa kynsien leikkely valtavasti. Se tulee tutkimaan muiden tassuja lähietäisyydeltä (vissiin ottaa likinäköisestä emännästä mallia) ja tarjoutuu itse seuraavaksi uhriksi auliisti. Aiemmin Ruden kynnet on napsittu niin, että se makaa toisen sylissä selällään ja toinen leikkaa, mutta tähän ei näemmä ole enää tarvetta. Leidin mielestä köllöttely on ihan mahtavaa, eikä se pistä ollenkaan pahakseen leikkelyn  jälkeistä palkintonamskuakaan.

Tänään pääsin katsomaan Seelan pentua Egeä kasvattisiskoineen. Miten voikin olla pieni karjakoira niin hurmaava! Ukkelilla on ikää vajaa neljä viikkoa, siellä sitä vaan purjehditaan päättäväisenä häntä alituiseen heiluen ja hurmataan vierailijat yksi toisensa perään. Siskot Äksä ja Ampu ovat Egeä viikon nuorempia, joten kehityksessä on yllättävänkin iso ero vielä tässä vaiheessa, onpahan pienellä kurjiksen alulla aikaa kasvattaa egoa rauhassa kun systerit tulevat hissuksiin perässä. ;)

Nassikoista tuli napsittua "muutama" kuva, löytyvät albumista.

Meillä kävi tänään kylässä pieni kurjakoiranalku Roti. Mahdottoman reipas ja iloinen pikkusälli, ei juurikaan isommat koirat päässeet jännittämään. Ruuti oli ensin ihan fiiliksissä: "Jes, nyt en oo enää pienin!" mutta joutui palaamaan nyrpeänä karjakoiran käpälän alle, pennun rohkaistuttua komentamaan moista hippiä tovin peesailun jälkeen. Tässäpä Rotin matkakertomusta:

Meikäpoika se kävi tänään vähän maakuntakierroksella, oikeastihan siis asun sivistyksen liepeillä.

Siellä oli ihan outoja koiria, arvatkaa oliko silmät kovilla kun molempia piti yrittää tarkkailla liikkumatta koko ajan!

Ensin se iso pullisteli mulle vähän, mutta aika pian näytin että kuka täällä määrää, sen jälkeen se sitten seurasikin mua kuten kunnon alamaisen kuuluu.

Oli musta kyllä aika siistiä juosta siellä, vaikka mummo toppuutteli koko ajan jotain että "varovasti, siellä on liukasta!". Pah.

Ai niinku mitä liukasta... oho.

Kesytin mä siellä sitten yhden luunkin, että ei ollut huono reissu ollenkaan.

Kaikki kuvat löytyvät albumista.

Ruupalla olikin tänään väsyttävä päivä, kävimme holskujen treeneissä ihmettelemässä ihmisiä ja koiria. Elliltä sainkin erittäin hyviä vinkkejä noihin pikkuleidin hepulikohtauksiin, niiden mukaan aletaankin nyt sitten käytöstapoja opettelemaan. Alkukankeuden jälkeen Rude olikin oma iloinen itsensä, arkahan tuo nassikka ei millään muotoa ole. Ruuti pääsi myös emänsä Auroran kanssa leikkimään, harmittaa vietävästi ettei taaskaan ollut kameraa mukana! Sain treeneistä matkaan myös pari agilityestettä, kyllä niiden kanssa alkuun hyppyharjoituksissa päästään. Jospa keväällä saisi sitten sen paikalleenjätettävän tokoesteen ja mieluusti myös pk-esteen tehtyä. Treenireppu oli salaa (kenenkähän toimesta...) tyhjennetty motskareista ja naruista, joten tällä kertaa treenit olivat ihan nassikan sosiaalistamista.

Onpas kulunut aikaa edellisestä postauksesta. No, ei täällä mitään uutta ja ihmeellistä ole tapahtunutkaan, eipä silti. Remmiin piti mittailla koiria, joten laitetaas strategiset mitat tännekin ettei unohdu. Junioriosaston osalta säkäkorkeus on viitteellinen, tuppasivat mugluilemaan paikallaan pojottamisen sijaan.

Raita, reilu 11 v: 30 cm/13,1 kg
Motti, n. 1,5 v: 50 cm/20,2 kg
Ruuti, n. 5 kk: 52 cm/13,8 kg 

Raidalla on paino noussut hieman, näemmä ruoka on liian tehokasta. Siispä annoskoko pienemmäksi, saisi painaa hyvinkin alle 13 kiloa. Motti pysyy samoissa lukemissa ja pentu kasvaa huimaa vauhtia - pari viikkoa oli vielä himpun pienempi kuin Motti, nyt jo snadisti korkeampi.

Kakaralla on alkanut itsetunto nousemaan senttien mukana, Motti saa välillä epäreiluista pomotuksistaan napsuvaa palautetta, saas nähdä mitkä on kuviot kevään mittaan... Sinänsä nuo ovat huvittavia, vaikka jostain tulee erimielisyyttä jota joudutaan ratkomaan kiroillen, asioita ei jäädä hautomaan vaan kivahduksen jälkeen ollaan taas kavereita ja leikki jatkuu.

Nippis alkaa olemaan jo enemmän holskun kuin pitkäkoipisen rusakkoahman näköinen, tämä kommentti tosin vaikuttanee huvittavalta muutaman kuukauden päästä... tänään opeteltiin maahanmenoa perinteisesti avustajien kanssa: käskystä kaksi muuta läpsähtivät maihin heti, Rude raapi päätään, istui, tökki kättä, mietti lisää, vilkuili vaivihkaa Mottia ja Raitaa... ja kokeili pitkälleen menemistä. Oh! Käsi aukesi! Hieman hitaastihan nuo rattaat vielä kääntyvät asian suhteen, mutta kyllä se siitä suttaantuu.

Oman pihan huono puoli on muuten se, että neidillä ei millään meinaa mennä ymmärrykseen että lenkillä voi tehdä tarpeet. Kuka sitä nyt metsään kakkaa?? Tunteroisen rauhallinen kierros otettiin iloisen reippailun ja hangessa loikkimisen kannalta ja kotipihaan saavuttaessa paineltiin välittömästi asioille. Noh... harjoittelua...

Motti bongaa "vahingossa" pudonneita esineitä jo kuin vanha tekijä, tuo ne itseensä tyytyväisenä käteen ja jatkaa kiitosten jälkeen matkaa taputellen selvästi itseään olalle muikeana. Hyvä, tuo asenne saa mieluusti pysyäkin, tottakai se on maailman taitavin koira. ;)

Rudella olikin tänään jännä päivä. Mentiin kuokkimaan näyttelytreeneihin ihan vaan superturisteina motskarin ja Frolicien kera ja ihan hyvä kokemus olikin. Puolivuotias lapinkoira oli jotain Ihan Kamalaa, Ruuti ei tiennyt olisiko sen kanssa pitänyt leikkiä, vai kuuluuko sitä pelätä. Sen sijaan karjikset se näemmä mieltää ryhmänä pienelle holskulle ystävälliseksi joukoksi, olisi halunnut mennä halimaan yrmeinä vastaan tuijottavia Katlaa ja Mioa. Jätettiin nyt toistaiseksi väliin. ;)

Alkuhämmennyksen jälkeen motskarilla leikkiminen onnistui oikein mallikkaasti, välillä piti tiirailla muita mutta mielenkiinto pysyi ensikertalaiseksi aika mukavasti siellä missä pitikin. Yhtä matkaa käveleminenkin oli omituista alkuun, mutta alkoihan se matkanteko ennen pitkää luistaa kuten pitääkin jojoilun ja kiljumisen sijaan. Tällä kertaa ihmiset eivät olleet se jännittävin osuus, Rude ryösti tarjotut nakit tyytyväisenä ja mahaan olisi ilmeisesti mahtunut vielä muutama lisääkin. Vieraita koiria (ylipäätään oman lauman ulkopuolisia) tarvittaisiin kyllä nyt kipeästi, sen verran tuntui jännittävän kun Motti ei ollutkaan nyt matkassa henkisenä tukena ja käytösmallina.

Neidin elkeet alkavat olemaan aika pippurisia, jännityksellä odottelen millaisia neuvotteluita täällä käydään koirien kesken jahka Ruuti kasvaa... Mielenkiintoista on ollut seurata Motin ja Ruudin juttuja sivusta muutenkin, Motti on ensimmäinen aikuisista koiristani ikinä joka on ottanut asiakseen opettaa pennulle käytöstapoja. Tavaroiden luovutus vaadittaessa, turhan metelöinnin lopettaminen, ylikierroksilla käyvän rauhoittaminen ja kiellot puremisesta ovat menneet ipanalle perille suitsait, en oikein tiedä pitäisikö olla tyytyväinen vai miettiä noinko vähän tuo kurjakoira luottaa allekirjoittaneen kykyyn opettaa em. asiat pennulle... Sanonpahan vain, että monelle ehdottoman kielteisesti minkäänlaiseen fyysiseen kontaktiin suhtautuvalle voisi olla ihan opettavaista seurata miten ja ennen kaikkea millä volyymilla nuo laittavat toisensa ruotuun - eikä näpäytyksen saanut sitä jää itkemään tai muistelemaan, vaan ottaa opikseen. Mitään ylireagointia tai draamaa ei olla Motin osalta päästy todistamaan, napakoita ja tehokkaita palautteita kyllä. Kurinpidollisista toimenpiteistä huolimatta Nippis painii ja rymyää kyseisen "julmurin" kanssa onnesta soikeana liki aamusta iltaan - pelkäämättä vähääkään. 

Todellakin, ihmisellä on vielä paljon opittavaa, yksisilmäisenä ja ylimielisenä pidän sitä, jos kyseistä oppia ei ensisijaisesti haeta koirilta itseltään.

Eilen oli punnituspäivä, edellisen kerran koirat kävivät puntarilla 22.12. joten laitanpa molemmat lukemat tähän, ettei unohdu.

Ruuti 8.2 kg -> 10.2 kg

Motti 20.4 kg -> 20.0 kg

Raita (22.12.) 12.9 kg

Vanhemmat koirat jättivät kuivamuonan pois kokonaan noin puolessa välissä joulukuuta, syövät NEUta jota meillä on ollut toki eväslistalla aikaisemminkin. Pentu napostelee penturuokasäkkinsä lisukkeineen loppuun ja saa omat Pentuneunsa jatkossa. Motti kiinteytyi hetkessä, painoa ei sinällään ole pudonnut juuri lainkaan, mutta tiivistyminen on ihan silminnähtävää. Harmittaa, etten tajunnut punnita ennen kuivaevään jättämistä, ensimmäiseen punnituspäivään oli nimittäin tapahtunut jo jonkin verran muutosta. Ruoka myös maistuu täysin eri malliin kuin aikaisemmin, nappuloita kävi närppimässä pitkin päivää pitkin hampain, eikä sitä siitä voi oikein moittiakaan. Maistakaa vaikka itse. ;) Raita on ollut melko hoikka muori jo aiemmin, sillä ei ole oikeastaan mitään muutosta painon suhteen. Karva on kyllä parempi kuin joulukuun alussa, voi johtua siitäkin, että sulkasato alkaa olemaan takana ja talvikarva sen tilalla.

Ruudilla alkaa olemaan sä'än ja takamuksen päällä jo ison koiran karvaa, karkeampaa ja kiiltävämpää kuin tuo pentuhöyhen. Viime viikolla nähtiin hakutreeneissä reilu seitsenkuinen Ruka, siitä vaan sitten mallailemaan minkä kokoinen meidän nyt nelikuinen tirppa kohta onkaan... käsittämätöntä kuinka nopeasti nuo sintit kasvavat!

Kuistilla muuten olis nyt potkukelkka! Sillä olisi tarkoitus lähteä Motin kanssa potkuttelemaan, kunhan saan tuon selän jumijamin kuntoon. Saa nähdä miten homma etenee - olisi varmaan aiheellista teippailla jesarilla kokovartalosuojukset, esim. patjan muodossa, ettei käy kipeästi. Saattaa olla, ettei ihan ensimmäisenä tuonne mäkisimpiin suuntiin lähdetä seikkailemaan...

Käytiin tänään vähän haamuja jahtaamassa (terveisiä kollegoille ;) ). Kun taukoa oli jonkin verran ja maasto oli hieman... sanoisinko haastava, Mottis sai tehdä helpot haut ja oli keskilinjalla maalimiesten häipyessä taimiston uumeniin. Kaikille kolmelle oli edennyt suoraan muodostuneista poluista piittaamatta, näköyhteyttähän sillä ei lähtöpaikallakaan paria metriä kauemmas ollut tiheän, matalan männikön vuoksi. Nyt olisi ihan ykkösjuttu saada maalimiehelle lähteminen kuosiin "etenee kuin luoti" - tällä kertaa se nähtiinkin ilman siksakkaamista ja ihmettelyä, edellisellä kerralla koko elikko oli itsekseen omituinen. Seuraillaan nyt millaisiksi kelit menevät, maalimiestä toki voi talviaikaankin tehdä tuolle nulikalle kiinnostavaksi ja ylipäätään opetella sitä suoraan etsimistä haahuilun sijaan, vaan eipä tuo tottikseenkaan paneutuminen haittaisi.

Rude puolestaan pääsi makkararinkiin, sille on tullut nyt viime viikkojen aikana pientä mörköilyä joka täytyy kitkeä pois asap. Rinkiläiset olivat hajallaan kyykyssä, lihapullien ja Frolicien kanssa, kontaktia otettiin vasta kun kakara osoitti kiinnostusta. Ruudin mielestä tuo kokoontuminen oli erittäin epäluuloja herättävää eikä herkut meinanneet kelvata normaalisti ahneelle pikkukoiralle millään. Otti suuhunsa ja vei ne auton viereen myöhempää käyttöä varten. Tuli kuitenkin ihmisten luo takaisin houkuttelematta. Lopulta otin Motin autosta näyttämään sosiaalisen kanssakäymisen mallia ja kas: kaikki pienen koiran jännitys lakkasi saman tien kun henkivartija tuli nuolemaan ihmisten naamat ja syömään ylimääräiset herkut pois. Sen jälkeen voi ihan mainiosti mennä itsenäisestikin moikkaamaan rinkiläisiä, ihmeellinen on esimerkin voima...

Harmittaa, että kamera unohtui autoon, maisemat olivat ensimmäisiä kertoja tälle talvelle todellakin talvisia!

Kuvassa täydellinen harhautus: Motin kepukkaan ei saa koskea edes erityisluvalla, joten ovela "hei, oon täällä oikealla" ja sitten vasemmalta ohi saattaa jopa tuottaa tulosta!

Uusi vuosi (tai siis aatto) lusittiin kunnialla läpi, tuli testattua pennun paukkujen kestävyyskin vähän liian huolettomasti... kuulostelin ovella, että kuuluuko mistään mitään (ei), jonka jälkeen päästin koirat pihalle pissalle. Samantien, kun ne olivat metsän reunassa, mossahti lähitalolla jumalaton pommi, Raita tuli sisälle rakettina ja Motti kutsuttuna, Nippistä ei näkynyt missään. Siinä sitten kiireesti töppöset jalkaan, iloinen kutsuminen ilmoille ja mielessä armoton kiroilu, että noinkohan päästään etsimään ruskeaa pelokasta pentua pimeästä metsästä... Juu ei. Ruuti oli kaikessa rauhassa tekemässä tarpeitaan ja palaili kuistille kun oli valmis, olisi mieluusti jäänyt vielä pihalle leikkimäänkin. Noin muuten juniorijaosto ei illan mittaan juurikaan raketteja noteerannut, alkuillasta pöhöhtelivät muutaman kerran kun tuossa koululla vieressä ammuttiin isompia raketteja, muuten ilta menikin nujutessa normaaliin tapaan. Raita sen sijaan murjotti omissa oloissaan, sille uuden vuoden vietto ei todellakaan ole iloinen asia, vaikkei mitään suuren luokan ahdistusta siitä kehitäkään. Heikentynyt kuulo on tässä kohti edes hieman positiivinen juttu, nuorempana se reagoi pommeihin huomattavasti rajummin.