Huhheijaa, onpas aika kulunut vauhdilla kun on hauskaa, vai miten se nyt meni. Hauskaa ei tosin juurikaan ole nyt syksyn mittaan piisannut, Motti lähti lokakuun alussa tepastelemaan reilun 13 vuoden iässä sinne, missä ei tassuja kolota ja kukaan ei varasta vanhan miehen puruluita - ja mulla on niin ikävä että sattuu.
Joku tänne eksyvä saattoi olla meidän menossa mukana jo silloin, kun lyhytkarvaholsku Kara oli olemassa, joten ymmärrätte kun sanon että mua pelotti etukäteen aivan järjettömästi, että tämän sielunpuolikkaan menetyksen koittaessa käy samanlainen romahdus.
Viimeinen reissu oli odotettua "helpompi", toki olin vollottanut silmät päästäni jo kuukausitolkulla etukäteen, mutta jotenkin päällimmäinen tunne oli lopulta vain rauha ja ajatus siitä, että tämä polku oli nyt loppuun kuljettu, mun luottoheppuni ei makaa tuossa enää vaan on jo jatkanut matkaa. Valitettavasti meille vanhojen koirien kanssa eläville ei ole tarjolla Kingin aurinkokelloa, jolla kääntää aikaa taaksepäin, tämän tyypin kohdalla olisin tehnyt sen silmää räpäyttämättä.
Viikko vierähti asiaa tarmokkaasti järkeistäessä ja siinä jo taputtelin itseäni olalle, että reippaana selvittiin tästäkin *****sta - kunnes kesken työpäivän puhelimeen kilahti viesti tuhkaamolta. Kupla puhkesi sen myötä täysin ja tässä sitten kasaillaan edelleen sirpaleita ja toivotaan, että "kyllä se siitä, joskus".
Joka yö silittelen mustia korvia, otan jemmaan Motin mulle tuomia luita ja leluja ja upotan sormet sen niskavilloihin. Se tiesi jo nuorena miten emännän saa asettumaan jos temperamentti meinaa vallata liikaa ilmatilaa: hankkiutui välittömästi käsien ulottuville että kuule silitäpä tästä, niin helpottaa. Ja sen teki. Ehkä se jossain vaiheessa toteaa, että yöllisiä vierailuja voi harventaa, ja kotiväki selviää jo paremmin. Faceen on vuosien varrella tullut kirjoitettua monia juttuja, harkitsen josko niitä siirtäisi tänne jossain välissä ns. takautuvasti talteen, mutta tässä välissä on vain pakko saada kirjoitettua edes jotain ulos.
Pieni punainen tukihenkilö Metka oli alkuun vähän kummassa välikädessä. Se on saanut sooloilla aika lailla koko elämänsä melko väljissä rajoissa emännän puolelta (Motti piti sitä kyllä kurissa ja herran nuhteessa parhaansa mukaan) ja ollut siihen hyvin tyytyväinen. Puolin ja toisin Motin poistumisen jälkeen pohdittiin tovi, että ai kahdestaan pitäisi yrittää pärjätä, kuka toi on? Pärjätäänhän me, todella outoa tämä on edelleen, mutta punanuttu on näyttänyt itsestään niin paljon uusia juttuja, joita se on pitänyt jemmassa vuosien varrella, että lähestulkoon hävettää.
Haluaisin ajatella, että tunnen kunkin koirani vähintäänkin kohtalaisen hyvin, mutta Metkan kohdalla olen aina epäillyt, että se osaa kaikenlaista kiltin ja hupsun ulkokuorensa alla, sitä ei vain juurikaan kiinnosta hirveästi esitellä osaamistaan koska silloin joutuu tekemään hommia ja sehän ei meille alisuoriutujille ole niitä ykkösprioriteetissa olevia asioita.
Näillä mennään nyt parhaamme mukaan, yritän saada edes vähän ahkerammin tänne postauksia vastedes, joten stay tuned. Or not.