Olipa kerran...

 ... puolet elämästään paimenkoirien kanssa elänyt, ja niihin varsin tykästynyt jääräpäinen naisihminen. Koiralla on oltava pystyt korvat, paimenet ovat mun juttu, pk-oikeudetkin olis ihan vaan varuiksi kivat olla, koska ikinä ei voi tietää miten sitä villiintyy.

Se vannoutunut paimenkoiraihminen paarusti ankeaa ja surullista koiratonta elämäänsä, alkoi ulkoistaa itseään paitsi mistään koiriin yhtään liittyvästä asiasta, myös monesta muusta jutusta, mitkä kai useimmille ovat asioita, joita normaalisti toimivan ihmisen tulee ottaa huomioon. Se oli vasta tehnyt postauksen aiheeseen liittyen blogiinsa ja oikeastaan sen myötä havahtui siihen, että ei ole tällainen paska ihmisen arvoista olemista, otti kynän ja paperia ja kirjoitti vuoden 2026 tavoitteeksi kaksi asiaa: koira ja koti omakotitalossa. Ja unohti sen paperinsa samantien, kun laittoi sen käsistään pois.

Ei kulunut kovin montaa hetkeä, kun tuli kutsu lähteä katsomaan spanielilapsia. No, ihan sama. En oo ottamassa spanielia mutta koiria olisi kieltämättä kiva nähdä, joten menoksi. Ovelle tuli vastaan pentujen emo, nousi vasten, katsoi tovin silmiin, totesi että tuolla ei ole nyt kaikki hyvin ja ohjasi kohti pentulaatikkoa, että katoppa nuita ja asetu.Viisas Varpu. <3

Natiaiset mönkivät jo reippaina ympäri pentulootaa, joukosta yksi änkesi itseään taskuun, toinen kiipesi syliin, kolmas ilmestyi jostain reuhtomaan hupparin hihan kimpussa; ihme raggari toi ruskeapantainen.

 Kotiin lähti joku, jolla ei edelleenkään ollut mitään aikomusta ottaa spanielikakaraa, mutta joka oli iloinen ja kiitollinen siitä, että nappuloita outoine pehmoisine korvineen (huomaan olevani korvaihmisiä) oli saanut tulla katsomaan.

Siitä sitten pikakelauksella muutamien vaiheiden kautta huomasin eräänä maaliskuisena iltapäivänä matkaavani kotiin pikkuisen fieldspanielilapsen kanssa (se jatkuvasti hihassa roikkuva ruskeapantainen, btw) ja niin kotiin tuli Taavi. 

Tätä naputellessa Taavin kanssa on elelty ihan kohta puolisen vuotta ja vaikka paimenten, etenkin karjakoirien, kaipuu on edelleen läsnä vahvasti, niin sehän ei tarkoita sitä, että olisin tuohon nappulaan (joka alkaa olemaan jo iso pentumies) millään tavalla pettynyt tai muutenkaan huonoilla mielin.

 

Miten voisikaan olla? Taavi toi mukanaan tutut rutiinit (ja vähän uusiakin), silkkisen turkin jota on hyvä ikävän kuristaessa kurkkua silitellä, iloa, hullutuksia ja ihmetyksen siitä, miten perustavanlaatuisesti erilainen voi ollakaan paitsi täysin uusi rotu, myös tyystin eri kaliiberin roturyhmä. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun mulle on todettu joko suoraan tai kierrellen, että onpa kiva/erikoista/jännä, että päädyit näin helpon rodun pariin. Ikskjuusmii? Mulle karjis on hyvin pitkälti helppouden ruumiillistuma. Kyllä, niillä on monia omia juttuja, jotka pitää tajuta ottaa huomioon, joihin pitää panostaa ja joiden kanssa lähtee ihmiseltä säännöllisesti järki, mutta tajuan niitä. Ja ne yleensä minua. Snaapelilapsi on ollut kaikessa joustavuudessaan ja söpöydessään kaikkea muuta kuin helppo kaveri (ja tälle nyt joku saattaa naurahtaa, mutta hei, mun käsitys helppoudesta on edelleen se australiankarjakoira, yrittäkää ymmärtää että vamman ei tarvitse olla suuri kun se on päässä), tässä on saanut katsella peiliin ihan uusilla tavoilla, miettiä muita lähestymistapoja entisten tilalle. Toki tunnistan myös ne jutut, mitkä varmasti tekevät spanieleista moneen käteen sopivan: sosiaalisuus, pehmeys, niillä ei ole tämän lyhyen kokemukseni perusteella jatkuvasti suuria tunteita asioita kohtaan. Lenkillä voi maleksia rauhassa, kunhan katsoo ettei kaverin kuono lähde risteilemään kävelytien reunasta omiin ilmansuuntiinsa, ja jos joku erehtyy päästämään koiransa pitkällä narulla iholle, niin siitä ei seuraa yhtään mitään. Noin ylipäätään tähän hetkeen oikein sopiva ystävä.

Olisinko ottanut koiran vielä siinä vaiheessa, kun mulle tuo ms-diagnoosi tuli? Enpä usko, en kovin helposti ainakaan pentua. Kaduttaako luppakorvahuligaanin kotiin muutto? No ei, eipä tosiaankaan kaduta.

Niin että puolet vuoden tavoitteista on saavutettu. Toisen puolikkaan suhteen vaikuttaa sen verran hiljaiselta, että sen saattaa joutua siirtämään tulevaisuuteen, mutta tärkein on täällä.

 

Aikakauden loppu

Olipa dramaattista. No ei se kauas heitä, toissapäivänä tuli nimittäin puoli vuotta siitä, kun hupakkomummo Metka lähti 29.8. omalle viimeiselle autoreissulleen ja mulle jäi tyhjä koti ja liikaa muistoja, joiden kanssa ei meinannut mahtua edes samalle planeetalle.

Hienosti olen lykännyt tämän kirjoittamista, koska ei oikein ole mitä sanoa. Kenellekään. Miten kuvailet sitä, miltä tuntuu kun noin 30 vuoden jälkeen koti on tyhjä, harteilla on puolen valtakunnan kivitaakka, eikä mitään hajua siitä miten sen karistat pois. Sitten päätin, että annetaan ajan kulua, mitään isoja päätöksiä ei tehdä seuraavaan kuuteen kuukauteen (tärkeää tällaiselle oman elämänsä maantiekiitäjälle) ja nyt se sitten on mennyt. Eijjoo hajua mistään edelleenkään.

Metkan kunto meni huhti-toukokuun "pitäisiköhän aidata osa pihaa mökillä, niin huligaanimummo saa kipitellä siellä ilman alituista valvovaa silmää"-tilanteesta siihen, että kesäkuussa aidalle ei ollut enää mitään tarvista, koska koira on niin voimaton että sen saa kävellen kiinni.

Eläinlääkäri tuli entistäkin tutummaksi ja vointi heikkeni lääkitysten veivailuista huolimatta hurjaa vauhtia. Kunnes tuli se päivä, jona mun pienellä koiralla ei ollut enää sitä sen omaa kipinää, se päivä kun ei ollut enää tarvetta vahtia jokaista karvan heilahdusta miettien, että onko Se Päivä nyt. Oli se.

Viimeisenä yönä Metka ei nukkunut juuri lainkaan, yritti mutta lähti aina heti liikkeelle. Klinikalla se ei jaksanut edes tervehtiä enää ketään ja nyt puhutaan sille maailman parhaasta asiasta: ihmisistä, joita oli aina maailman parasta nähdä.

Kun mun pienen punaisen tyypin hengitys oli jo loppunut ja hoitaja ehti tarkistuksen jälkeen sanoa ääneen että nyt on Metka mennyt ja lääkäri käy tässä kohta, jostain pienen koiran uumenista tuli vielä yksi pieni suun maiskautus. Tiedättekö, sellainen minkä tyytyväinen koira saattaa tehdä uneen vaipuessaan. Sen jälkeen ei enää mitään.

Alkuun oli vaikeaa sopeutua siihen, että kotona ei ole ketään. Ei mun omaa ehkä säännöllisesti hivenen raivostuttavaa, mutta niin rakasta säätäjää, jonka kanssa vasta ihan juuri löydettiin toisistamme aivan uusia juttuja. Ei ketään ilmoittamaan paidankauluksesta puristaen ja asiaa tehostaakseen kelloon vilkaisten, että iltaruoka-aika ylittyi muuten jo minuutilla. Ei ketään rötköttämässä joka ilta mahan päällä odottamassa päivittäistä listausta siitä, miten hienoin, punaisin, pehmoisin, joskus rasittavin, rakkain, kiltein jne. pieni koira mulla onkaan. Ei ketään mallaamassa itseään nukkumaan mennessä just oikeaan kohtaan polvitaivetta tiiviisti, kuin kiinteänä osana meidän maailmankaikkeutta. Tai no, mahalla se rötkötti elokuun jälkeen öisin pitkään ja ensimmäisinä kuukausina myös havahduin yöllä siihen, että pienen koirani kokoinen olento kiipeää sänkyyn ja kaivautuu polvitaipeeseen unille. Siihen oli helppo nukahtaa uudelleen.

Nyt en tiedä onko musta enää tähän. Koiraton elämä on typerintä koskaan, mutta tuntuu että ei mulla ole uudelle tyypille mitään annettavaa. Ehkä se muuttuu joskus, tai ehkä sen muuttaa Just Se nelijalkainen tyyppi, jonka vaan kuuluu muuttaa tänne, ehkä se ei muutu koskaan. Saa nähdä. Ikävä mun omia tyyppejä.