Jälkihommeleita

Oops, eilen vahingossa tehtiin jotain treeniliikkeitäkin, meinasin unohtaa raportoida tänne. Pitkästä aikaa siis jälkeä, olen yrittänyt keksiä millä tuohon siniseen herrasmieheen saisi vetoa ja tulin siihen tulokseen, että aloin ehkä vaikeuttamaan treenimäärään nähden liian aikaisin. Se nimittäin hyytymisen alettua aloitti tekemisen innolla, mutta homma lätsähti muutaman metrin jälkeen aivan täysin. Jossain välissä kesällä tein sille parit motivaatiojäljet (lyhyt, läpeensä "nakitettu", loppupalkkana frisbee) ja kyllä se nenä ja etenemishalu ovat tuolla jossain, ilmeisesti tarvitaan vaan huisisti enemmän ja huolellisempia lyhyempiä tekeleitä.Työmoraali ei kyllä ole päätä huimaava, joten voihan se olla, ettei tuon sällin kanssa pidetä sen korkeampaa rimaa kuin huvikseen puuhastelu, Metka mua kiinnostaa kyllä kovasti - jos tuon säätämisen ja kälättämisen saa kanavoitua joksikin järkeväksi, niin pieni punainen voi olla melkoinen raketti kun palikat menevät kohdilleen. Olipa laji sitten lopulta mikä hyvänsä.

Metkalla meinaa tosiaan alku mennä kaahaamiseksi, kymmenen metrin kantapääjarrutuksen jälkeen se yleensä yks kaks asettuu ja alkaa tekemään hommia. Edelleen vähän arvon, että onko se nakkien kylvö hyvä vai huono asia, kun koira etenee jäljen päällä koko ajan, muttei ole kiinnostunut enää kuin ihan satunnaisista suupaloista matkan varrella. Eilinen jälki oli taas kerran aivan liian lyhyt, on varmaan alettava ottamaan matkaa trackerin kanssa, kun etenen vain puusilmillä tehdessä ja joka kerta homma loppuu kesken juuri, kun koira olisi pääsemässä vauhtiin. Toisaalta voi olla nyt alussa hyväkin, että sille jää vielä into jatkamiseen päälle ja siitä joutuu vaan tylysti autoon, josko tuota leidiä ei saisi kyllästytettyä kuten taisi Motin kanssa päästä käymään.

Papiruksella oli pentukoulu illalla. Kolmen vartin kohdalla ipanalla loppui jaksaminen aivan seinään, mutta valitettavasti silloin korvat höröllä silmiin tillittävän nappulan tilalle astuu hilluva pieni hirviö... No, onhan se tunti oikeasti tosi pitkä aika etenkin pentukoiralle, eipä silti.

Tänään oli ohjelmassa perusasennossa istuskelua ja siinä pysymistä myös liikkeessä. Hyvin huomaa eron näiden kahden välillä: siinä missä Motista perusasento on aivan ykkösliikehdintää (liikuta vain silmiä ja kuonoa), Metka pitkästyy kuoliaaksi hetkessä. Voi olla, että joudutaan treenaamaan malttia taas pitkästä aikaa, mutta siitähän on holskuaikakaudelta runsain mitoin kokemusta...

Lopussa tehtiin ohitusharjoituksia, tosi mahtava loppuhuipentuma pennulle, joka käy väsymystään jo kierroksilla ja haluaisi vain ja ainoastaan leikkimään toisten kanssa. Oli miten oli, mukavasti tuntuisi olevan vetoa tuossa pienessä punaisessa. Vielä kun opin kanavoimaan sen oikein ja säästelemään paukkuja hieman pidemmälle kaavalle, niin avot.

Motin kanssa oli kotiin tullessa tehtävä tiellä pientä "treeniä" myös: kummasti silläkin näemmä motivaatio kasvaa, kun ensin on katsellut treenikamojen keräämistä ja joutunut jäämään odottelemaan kotio. Täytyy ensi viikolla jättää se takki päällä odottelemaan autoon ja käydä vaikka Paavolan kentän kautta tekemässä ihan omat treenit Metkun treenien jälkeen. Jos yllättäisi vaikka itsensäkin, ja tekis jonkun hahmotelman mitä tehdään.

Metkunpetku aloitteli pentukoulua pari viikkoa sitten. Tähän mennessä on tehty kontaktitreeniä ja opeteltu malttia ylipäätään, nappula keskittyy yllättävän mukavasti vaikka ympärillä omiaan puuhailevat koirakaverit ja niiden ihmiset ovat sille äärettömän suuri kiusaus. Yhdet näyttelytreenitkin on käyty "kummitädin" ohjauksessa, aloittelevaksi missiksi kuulemma ihan lupaava leidi kuitenkin, eli sielläkin oli jaksettu keskittyä keksimään mistä saa palkkaa, vaikka hallissa oli muitakin treenaajia.

Kotona on hieman kummalliset kuviot, näyttää siltä, että neiti (alle 6 kk) vedättää arvoisaa herrakoiraa aika kympillä, eikä tuo jässikkä yrityksistä huolimatta saa siihen oikein mitään otetta. Metkan taktiikka on olla röyhkeä, itkeä lohduttomasti kun saa palautteen (aivan sama onko kyse tuikeasta tuijotuksesta vai naamanapsusta) ja, kun toinen antaa tilaa, siepata nyyhkyttäen alkuperäinen kohde ja kas, taas saatiin se minkä perässä oltiin alunperinkin. Motillahan on hieman resurssiongelmaa - paitsi että se ei ole sen mielestä laisinkaan ongelma: kaikki nyt vaan on MUN. Harmillisesti nappula on aivan samoilla linjoilla, sillä erotuksella että sen mielestä kaiken voi kyllä ihan hyvin jakaakin, pieniä neuvotteluita milloin mistäkin käydään siis päivän mittaan useita. Pentu ei niissä jää yleensä kakkoseksi, se nyt vaan tekee vastapuolta kuultuaan tavallisesti oman päänsä mukaan. Ennustan täten mielenkiintoista teini-ikää...

Hirvittävän reipas nassikka tuo punainen paholainen on, ihmisiä kohtaan aivan äärettömän ystävällinen peffanpyörittäjä. Toisille koirille ilmoittaa hyvin selkein merkein, että tiedän olevani pieni pentu - toisaalta osaa seuraavassa silmänräpäyksessä olla pikku röyhkimys, kun on todennut vastapuolen vaarattomaksi. Neiti räpsyripsi. :)

Talavi tulloo

Talvi meinasi yllättää - eilen kipiteltiin vielä mukavan syksyisissä tunnelmissa kuvaten ruskeaksi taittuvaa keltaisuutta ja vielä hieman vihertäviä nurmikoita... aamulla herättiin puoleen sääreen ulottuvan kinoksen ympäröimänä. Onneksi oli semivapaapäivä, ei tarvinnut olla liikenteessä heti aamusta: traktori kävi nimittäin avaamassa tien varttia vaille kaksi iltapäivällä.

Jos nyt jotain hyvää äkillisestä järkytyksestä, niin koirilla oli julmetun hauskaa! Metka on aivan innosta soikeana, loikkii, sukeltaa, pyörii, tutkii... pantoja on hukattu hankeen jo muutamaan otteeseen, onneksi on Motti joka ne sieltä etsii.

Hei ihan mieluusti saa talvi tulla ja lumikin (kunhan pysyy maltillisena, kiitos), mutta ei tällaisena hyökkäyksenä! Ensin tulee olla pakkasöitä (kaksi aamukuuraa ei täytä kriteerejä), sitten sadella pikkuisen ja lisätä sitä valkoisen määrää pikkuhiljaa. Kertarytinä on useimmiten parempi kuin ainainen kitinä, mutta ei oo kyllä mistään kotoisin, että ihmiset yllätetään tennarit jalassa, lumikolat puuliiterin ylisillä varoittamatta. Nii. Ettäs tiedätte.

Jälkeä jäljen päälle

Kuinkas kävikään, aktiivisempi päivittäminen unohtui kaiken hengailun alle. "Hups".

Metku on starttaillut jälkeä ja varsinainen Miss Nenä onkin. Jos olisin oikein fiksu, alkaisin rakentelemaan sille jonkinlaista treenisuunnitelmaa, ettei juututa minulle ominaiseen paikallaan junnaamiseen ja sen myötä kyllästymiseen - joka puolestaan johtaa helposti paremman tekemisen keksimiseen. Oli miten oli, tässä myös itselle muistiin ensimmäiset kötöstykset näin jälkikäteen. Kahdesta ensimmäisestä löytyy videota, pahoittelen suttuista Lumia-laatua.

Ensimmäinen jälki...
...lähti ihan hienosti, ruokaa jäljellä jokaisella askeleella. Pientä pyörimistä jäljen päällä MUTTA se ei juurikaan eksynyt jäljeltä pois nakkeja etsiessään, mikä on hyvä juttu. Videota katsoessa harmitti vähän, etten jarruttanut juurikaan vaan se sai kiihdytellä nakinhajun perässä, mutta ainakin nenänkäyttökipinä tuli herätettyä.

Toinen jälki...
...huomattavasti keskittyneempää jo. Ei juurikaan pyörinyt vaan eteni jäljellä reippaana häntä heiluen. Nyt jarruttelin pikkuisen, taaksepäin ei päässyt tarkistelemaan ja eteenmenoa joutui hidastamaan niin, ettei evästä jää jälkeen. Hieno pentu!

Kolmas jälki...
...harmillisesti ei ollut kuvaajaa mukana, mutta aika lailla kakkosen kaavalla mentiin. Pituutta oli hieman enemmän kuin aikaisemmin. Jaksoi äärettömän hyvin loppuun saakka.

Maasto kaikissa samanlainen, kuvanmukainen helppo mäntykangas. Aika lailla puhdas sikäli, että tiedossa on ketä tuolla liikkuu ja milloin, mitään sekoittavia juttuja ei siis ollut pienen jälkikoiran reitillä. Koirat ovat olleet mulla jäljentekopaikalla autossa,  näkevät että siellä se akka jotain puuhaa ja aloitteleville se on osoittautunut ihan toimivaksi jutuksi. Metka on ahne pieni otus, joten sille ruokapalkka tulee olemaan paras motivaattori todennäköisesti lajissa kuin lajissa, Motille ruoka puolestaan on ennemminkin välttämätön paha, joten porkkana on löydettävä muualta.

Motilla tökkii nyt joku ihan huolella. Jälki on ollut sille ihan kivaa puuhaa aikaisemmin, nyt vetää aivan ali riman ilman motivaatiota. Ruokahan sitä ei motivoi, joten palkka lopussa on lelu, viimeisimmältä jäljeltä lähdettiin kesken pois kun työnteko ei kiinnostanut - ei ollut yhtään mukana hommassa. En tiedä pitäiskö sillä nyt helpottaa tuota hommaa tauon jälkeen, lyhyempää ja entistäkin helpompaa (Metkan jälkeä se tekis aivan mielellään, omat tökkivät) ja loppuun esim. frisbee joka on tuolle siniselle aivan yliveto lelu. Kunhan nyt saisi sen taas siihen modeen, että jälki on huippua ja lopussa on aivan ykköspalkka! Valjaat voivat olla yksi motivaation laskija, se tuntuu inhoavan niitä riippumatta mallista. Jatkossa siis panta kaulaan ja katsotaan miten mieli muokkautuu.

Onneksi hyvät maastot ovat pienen ajon päässä (kynnys aloittaa on pienempi, kun ollaan hoodeilla joille ajeltaisi muutenkin) ja työt sallivat koirien kanssa harrastamisen hienosti - aamusta ja alkuiltapäivästä pääsee kunnolla valoisaan aikaan metsään ja saa koirat väsytettyä ennen töihinlähtöä.

Haaskaa vappua!

Tervehdys taas täältä Kainuusta! Eilen oli pitkästä aikaa treenipäivä, vappuaaton kunniaksi muisteltiin liikkeestä pysähtymistä, seuraamista ja sitä, että mikäs se oikea paikka taas olikaan... sivu? Kentältä löytyy sekä tokoeste, että pk-esteet, joten hyppyjä pääsimme harjoittelemaan myös ja niihin varmaankin keskitymmekin seuraavaksi. Motilla pysyy motivaatio nyt hämmentävän hyvänä jopa "tylsässä" seuraamisessa, ylipäätään näyttää siltä että iän mukana tulee myös tekemiseen erilaista intoa. Osaamisesta ei meidän tekemättömyydellä nimittäin voi puhua, mutta onneksi tuo treenikenttä on nyt viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa ja toisekseen sijaitsee lenkkireitin varrella, joten olemme käyneet siellä tekemässä pieniä pyrähdyksiä muutamaan otteeseen ihan muun ulkoilun sivussa. Vielä kun saisi kaivettua itsestään jonkinlaista järjestelmällisyyttä, että saisi tehtyä ihan treenisuunnitelmaa ja mieluusti kirjoitettua ylös mitä milloinkin on tehty...

Aamukierrokselta palatessa kuulin, että naapurissa on venäjänajokoiratehdas käynnissä parhaillaan, eli pentuja pukkaa. Siitä tulikin mieleeni, että eräät pikkuhuligaanit täyttävät tänään vuoden, siispä ONNEA Motin ja Heilin mukuloille!

Kolmen nassikan kuulumisia ja kasvamista on onneksi saanut seurata tässä vuoden aikana, seuraava tavoite olisi bongailla pienet siniset ihan "oikeassa elämässä" myös mahdollisimman pian.

Päivittelyä

Kylläpäs tämä päivittäminen on taas takkuista... no, edelleenkään ei olla puuhasteltu mitään raportoinnin arvoista, joten kai tämä kerran kuussa on ihan riittävä tahti todeta se. Mökkimetsiä olemme kuluttaneet urakalla nyt, kun sinne pääsee puolen tunnin ajolla. Jälkeä olen suunnitellut jo liki kuukauden aloitettavaksi, maasto kun on aivan sula, mutten ole saanut aikaiseksi. No, tämä viikko on lähes kokonaan iltavuoroa, eli täytynee ottaa ohjelmaan asap. Keppien ilmaisua en (kovista suunnitelmista huolimatta) ole edes aloittanut edelleenkään, mutta vastahan kausi on aluillaan. Täytyy nyt ensin tehdä helppo läpijuoksu ja katsoa, kuinka paljon tuolla isossa sinisessä päässä on vielä dataa jäljellä.

Pitäisi alkaa tutkailemaan takapihan tarhoja ja raivaamaan niitä käyttökuntoon. Näyttää olevan "hieman" heinittynyttä, eli asukkaita ei ihan hetkeen ole ollut. Suunnitelmissa olisi avata ainakin mahden reunimmaisen välinen ovi ja tuplata Motin oleskelutila, luullakseni kesän koittaessa on kuitenkin mukavampaa hengailla työpäivän ajan ulkoilmassa kuuman asunnon sijaan.

Raita on pysynyt kohtalaisen hyvässä hapessa edelleen, metsässä loikkiminen ei näytä suuremmin aiheuttavan jäykkyyttä, mutta pari loikkaa auton penkiltä alas vetää helposti jumiin, joten vanha rouva saa nyt vain totutella nosto-operaatioihin, jos omalta paikaltaan penkille nousee. Sen korvienväli ei näytä muistavan vieläkään, ettei kroppa pysy enää samaan kuin nuorempana, onneksi BOT näyttää palauttavan äärettömän hyvin.

Motin kanssa on odoteltu fillarikelien koittamista, kuulemma se on menossa Maailman Voittajaan, joten tarttis kaiketi yrittää kasvattaa pattia siihen mennessä. Pitäisköhän meidän kenties treenata myös missikisamuuvsseja kaiken tärkeämmän ohella, hmm?

Täällä on vietetty aika loivaa elämää, koirat tutkivat uusia nurkkia ihmeissään ja emäntä tepastelee perässä hangon keksinä ihan vaan siksi että ollaan vihdoin taas kotona. Motti kävi viikolla hierojalla, ristiselässä oli pientä tiukkuutta (hah, mä tiesin että siellä on jotain) mutta kuulemma ei mitään mistä pitää huolestua. Noin ylipäätään tuomioksi tuli, että hyvässä kunnossa oleva nuori koira, jatkakaa samaan malliin vaan. Uudestaan voitais mennä myöhemmin keväällä, mummua voisi käyttää samalla hierottavana.

Raita on pirteämpi kuin vuosiin, varsinkin talvet ovat olleet sille jo monen vuoden ajan raskaampia, mutta nyt porskuttaa menemään aivan eri tahdilla. Poluilla pitää välillä muistuttaa siitä, että eteneminen olisi suotavaa, kun nenä jumittaa jännään hajuun eivätkä korvat enää sieppaa etenemiskäskyjä, samasta syystä vapaana voi pitää enää vain hyvin harvoissa paikoissa. No, kaikkien vihaama fleksi korvaa onneksi paljon menetettyä vapautta.

Motille uusi ihmetys on puulämmitys: KEPUKOITA tuodaan sisälle, jee! Alituiseen saa olla huomauttelemassa puutelineen sisältöä hipelöivälle, ettei niitä ole tarkoitettu pienen kurjakoiran aarteiksi. Kummasti telineet saavat kuitenkin olla rauhassa, kun lämmityspuuhat eivät ole ajankohtaiset, ilmeisesti osallistuminen on siis päivän sana. Koivukalikat pääsevät vuoleskeltaviksi ennen polttamista, joten siinä vaiheessa valitettavasti joutuu komentamaan uteliasta kuonoa loitommalle ettei tule haaveria. Ihan kaikkeen ei tarvitsisi kuitenkaan osallistua.

Tänään yritin pitkästä aikaa ottaa kameraakin mukaan, kun kävimme mökillä tepastelemassa metsässä (jossa pääsee töppöjalkakin kulkemaan aika vaivatta, aivan käsittämätön talvi!), mutta lumisade oli sen verran sankka että jätin sen suosiolla autolle. Harmi, lenkkeilyseurana oli kaksi vinttikoiran retaletta, joten seurakunta oli varsin sekalainen.

Raita on kyllä aivan ihmeellinen tapaus. Rouvalla on ikää se kolmetoista ja paarustaa hirveällä tahdilla pitkääkin lenkkiä mukana vielä täysin. Toki vauhti määräytyy mummun mukaan, mutta eipä sen kanssa paljoa tarvitse himmailla. Olen seuraillut sitä kipeytymisen varalta, mutta mitä vielä. Lyhyemmistä kierroksista se ei nyt nuoskalumen aikaankaan edes väsy. Kas siinäpä tavoitetta tuleville corgisukupolville. ;)

Edelliseen postaukseen viitaten, työpaikka tärppäsi ja aloitus on heti huomenna. Jes!

Back on track, monellakin tapaa.

Ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen, työviikko alkais olemaan ohi ja hyvä niin. Kun on treenannut muutaman viime vuoden enimmäkseen istumalihaksia ja kielenkantoja, niin voin kertoa että kahdeksan tunnin juokseminen ympäri julmettua hallia painavia vaateröykkiöitä siirrellen ja vanutellen ei ole varsinaisesti kukkasia ja auringonpaistetta. Sinänsä mukava viikko: mahtavaa, että työpäivät menevät nopeasti kun on TEKEMISTÄ, mutta jalat kyllä huutaa apua jo siellä kuudennen tunnin kohdalla (lisäksi toisen käden olkavarsi ja toisen käden ranne ovat ilmoittaneet, että jollei meno muutu niin siirrämme asian työsuojeluvaltuutetulle - miten voi mennä muka kipeäksi muutaman takin siirtelystä, häh?). Vielä olis huominen ja sitten annetaan kinttujen levätä.

Raidan BOT verkkoloimi tuli eilen ja pitihän se testata heti. Muorihan v i h a a  pukemista, eikä tämä ollut poikkeus: antaa kyllä laittaa päälle, mutta kieltäytyy liikkumasta minnekään. No, ohjasin sen pedilleen loimineen ja yllätys oli suuri kun se sammahti sinne melkein samantien kauheine vaatteineen. Vissiin se oli sittenkin ihan kiva? Motti kävi tutkimassa koomassa makaavaa mummoa moneen kertaan illan aikana ja tuli raportoimaan mulle huolissaan kun mitään jupinaa tungettelusta ei kuulu. Muori veteli onnellisena unta kuulaan vielä siinäkin vaiheessa, kun se tavallisesti on käskyttämässä jo hyvinkin itsepintaisesti iltalenkille, sain pukea ulkovaatteet aivan rauhassa päälle ja antaa useamman kehotuksen pedistä poistumiseen. Muutoinhan en ole viitsinyt vanhusta juuri vaatettaamisella kiusata, mutta ikää on jo sen verran että kylmä puree ihan eri tavalla, joten ajattelin että tuo verkkoloimi voisi olla täällä sisällä ihan hyvä näin talviaikaan. Näyttäähän tuo tekevän olon mukavaksi, joten ei ollut turha ostos lainkaan.

En sitten jaksanut alkaa mihinkään eristysjuttuihin, eikä täällä olla matsattu tietääkseni lainkaan. Kaikki ainakin ovat hengissä ja hyvällä mielellä kun tulen töistä, vuokranantajalta kyselin pari päivää sitten meluhaitasta eikä täällä kuulemma möykätäkään. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.

(Tänään oli muuten työhaastattelu, saas nähdä mitä uutisia alkuviikosta kuuluu...)

Ai niin! Pönttöuuni. Totuttuun tapaan tein turhia sytytysyrityksiä päivittäin. Tai siis eihän ne nyt turhia olleet, syttyi se aina lopulta säälistä. Ostin jopa puukon, koska suomalaisella sellainen kuulemma pitää olla... tai ehkä siksi, että saan hampaita kiristellessäni vuoleskella tikkuja sytyttämistä helpottamaan. No, päivänä muutamana seurasin sitten silmä tarkkana miten Joku Joka Osaa asian hoitaa (tuli syttyi luonnollisesti samantien), apinoin ja kas - Katja 5 Pönttis 0! Voittajafiilis! Eiköhän tuonne hormiin joku tulenkestävä pyryharakka pesän vielä tee, mutta siihen saakka nautin uudesta tuikitärkeästä taidostani täysillä.

Kiukuttelua

Raita palasi kotiin eilen, hakiessa se seurasi kuin hai laivaa jottei vahingossa unohdu hoitopaikkaansa, mutta kotona iski ilmeisesti arki vasten harmaantunutta kuonoa: yksi riivaaja on poissa edelleen, mutta se hemmetin naaman napsija on täällä edelleen!

Olin laittanut mummulle etukäteen pehmoisen ja lämpimän paikan olohuoneen nurkkaan, mutta arvon marttyyri päätti linnoittautua kämpän kylmimpään osaan keittiöön ja makasi siellä kippurassa hytisten. Pakotin sen lämpimämmälle puolelle ja blokkasin reitin keittiöön, aika nopsaan mukavuudenhalu onneksi voitti itsepäisyyden. Tänään onkin sitten arvon nautapaimenten puupäät kolisseet pariin kertaan vastakkain heti kun silmä välttää: muori murisee Motille kaikesta ja kun sitä alkaa moinen ketuttamaan niin ensin blokkailee aikansa ja napsii sitten kuonolle. Raitahan ei moisesta taltu vaan kiihtyy, joten... no... perkeleitä on viljelty tänään. Useita. Tosi mahtavaa odotella huomista: porttimahdollisuutta ei tähän hätään ole (ellen sitten pistä jompaakumpaa häkkiä pystyyn ja ovelle) ja mulla on työpäivä, joten saapa nähdä missä tunnelmissa jengi on kotona kun palaan takaisin. Juuri nyt ei jaksais koiranpito kiinnostaa taas pätkääkään, ärsyttää valtavasti alkaa taas kerran pohtimaan jotain hemmetin eristämisiä. Eiiiiiiiiiiiiiiii!

Jospa loppuun kuitenkin jotain mukavaakin... polkuja näyttää kulkevan joen suuntaan aika mukavasti, ollaan niitä tepasteltu pariin kertaan ja ilmiömäisellä tuurilla ei olla bongattu ihmisiä. Kovassa käytössä näyttävät olevan kuitenkin, joten ei tosiaankaan olla ainoita kulkijoita. Jospa onnistuisin jatkossakin arpomaan ulkoiluajat niin, että saadaan marssia ylhäisessä yksinäisyydessämme!

Valaistutaan leikistä

Hoblaa. Tänään oli taas tokopäivä ja sininen herrasmies oli ihan hyvässä iskussa kentälle päästessä. Ei ole enää kovinkaan kiinnostunut muista koirista (aiemminkaan ei ole mennyt överiksi, mutta enää ei tarvitse huomautella The Silmästä niin ahkerasti), eikä lötkähdä kesken kaiken lahnaksi.

Harjoittelimme liikkeestä seisomista sekä paikallaoloa istuen, kumpaakaan ei juurikaan ole tehty joten tyyppi sai käyttää jopa aivojaankin. Ensin pysäyttelin sitä peruutellen lyhyehköllä välimatkalla, käsimerkkien kanssa onnistui ihan hyvin joten kokeiltiin pidemmällä välillä pysäyttämistä. Sälli hiihteli lähemmäs ennen kuin pysähtyi, mutta uusintayrityksellä käytin käsimerkin lisäksi käskyä ja riittävän terävästi hihkaistuna se pysäyttikin tosi hyvin - itse asiassa paljon paremmin kuin lähempää pysäyttäminen.

Paikallaistuminen meni loistavasti, ottaen huomioon ettei paikallaoloja ole tehty kuin maassa. Ihan sama mikä välimatka, heittelenkö kärrynpyörää, taputanko käsiä vai laahustanko koiran takana: takamus pysyi maassa vapautukseen saakka. Lelu selän takana meinasi tehdä tiukkaa, mutta yhdellä korjaamisella saatiin sekin toimimaan hienosti. Lopuksi tehdyssä paikkamakuussa sälli pysyi hienosti, vaikka vieruskaveri nousi ylös - katseli hieman sivuilleen, muttei hakenut missään vaiheessa varsinaisesti mitään toimintaa eikä ollut levoton, joten en hirveän huolissani siitä tsekkailusta ole.

Mulle tuli ahaa-elämys koiran leikittämisestä ja itse asiassa sain sille vahvistuksen myös tämänpäiväisen viettiluennon koirakko-osuudessa iltapäivällä. Aiemmin olen leikittänyt koiraa tosi paljon alhaalla, mistä seuraa se, että kun itsellä on pituutta liki 180 niin väkisinkin on tuollaisen 50-senttisen silmissä uhkaava ja se paineistuu siitä helposti. Siispä olen yrittänyt keksiä, kuinka voisin olla makaamatta koiran päällä, mutta leikittää sitä saaliin kanssa alhaalla - miksi leikittäisin alhaalla, kun elikko syttyy aivan eri tavalla saadessaan saalistaa sen lelun ylempää käyttämällä myös omaa kehoaan. Karjiksethan hyvin usein tykkäävät pomppimisesta ja tämä näyttää toimivan ei-niin-yllättäen myös Motille. Pari kierrosta saaliin perässä niin, ettei se saa sitä kiinni, sitten lupa purra, koira voittaa saaliin, irti ja sama uudestaan. Se nousee ihan älyttömän nopeasti jo siitä perässä lentämisestä, nauttii vastuksesta taisteluvaiheessa (jotka pidän lyhyinä), voittaa lelunsa ja tuo sen heti mulle takaisin. Semman (jossa olin kuunteluoppilaana, kävimme välillä tekemässä Motin treenit ja tulimme semmaan takaisin) toisten koirakoiden jutuista sai aika hyviä juttuja irti itseäkin ajatellen ja yhden koiran kohdalla käväisi mielessä sekin, että meille täytyy ehdottomasti saada isompia (lähinnä ehkä pidempiä) motskareita. Lähileikkiä saisi myös alhaalla tehtyä paljon vähemmän painostavasti, kun mulla olisi tilaa olla alempana ja koiralla tilaa tulla saaliin perään.

Jos kesällä oli vielä ongelmana se, että minä ohjaajana tein hirveästi kevätjuhlaliikkeitä, jotta sain koiraa edes semisti kiinnostumaan minusta, niin sanoisin että nyt aletaan olemaan enemmän oikealla suunnalla. Motti hakee enemmän itse tapaa saada minut aktiivisesti, tarjoaa asioita oma-aloitteisesti ja on halukas tekemään hommia. Hienoin poika. <3

Tänään sinisellä tyypillä ei ollut kyllä fiilikset kohdillaan yhtään. Käytän sen ennen kentälle menoa pissakierroksella ja bongasi sieltä tänään ilmeisesti juoksukusia, kun tuntui tyhjentävän päänsä ihan täysin. Kyllähän sen pallolla taas sai sieltä hinattua tähän maailmaan hetkittäin, mutta tunnelmankohotusta tarvittiin tosi tiuhaan että sälli jaksoi kiinnostua tekemisestä.

Allekirjoittanut loisti taas kehonhallinnallaan kartioiden välistä pujotellessaan (tai siis ne olis pitänyt pujotella eikä kaahata yli, päin ja välejä missaten). Mähän olen kuin holsku! Kaikki pitää kaahottaa läpi yhtään miettimättä ja eteen katsomatta, sitten ollaan tosi yllättyneitä siitä että reisille meni. Jollei tämä **tuttaisi niin paljon, niin melkein naurattaisi - eihän tää voi olla todellista, että ongelma tiedostetaan mutta toimintatapa jatkuu siitä huolimatta. No, ainakin rotuvalinta siltä osin osuu nappiin.

Musta alkaa vähän tuntua siltä, että mun on aivan turha miettiä treenejä koiran osalta yhtään, tässä vaiheessa paljon tähdellisempää olis kelailla itselle selvät raamit minkä puitteissa mennään. Kokemus on osoittanut, että kun pidän itseni lapasessa, niin koira tulee helposti siinä siivellä.

Tämä saattaa vaatia suklaata.

Oops, viime viikon tokoilut jäivät päivittämättä, korjataanpas tilanne ennen tämänpäiväistä nolausta. Eipä niissä hirveästi kerrottavaa sinänsä ole, mahtavaa nähdä miten pienellä panostuksella koira herää eloon (noin treenien suhteen siis). Kummasti siihen elikkoon saa vetoa ihan sillä, että saa itsestään kaivettua motivaation lähteä tekemään asioita. Viime lauantaina harjoittelimme kontaktinottoa ja maahanmenoja, jälkimmäinen tuotti ohjaajalle enemmän päänvaivaa kuin koiralle.

Kehonhallinnasta. Miten mä voin olla niin itseäni tiedostamaton, mitä? Sätkyttelen kaikkiin ilmansuuntiin samaan aikaan, vaikka päätän että hanska ei hievahdakaan käskyä antaessa, niin silti huomaan viittovani maahanmenoa samaan aikaan kun yritän saada käskyä ulos suusta. Onko tämä muka aina ollut yhtä hankalaa? Seuraaviin treeneihin voisi olla hyvä saada jesarirulla mukaan, joku ryhmäläisistä saa paketoida minut liikkumattomaksi pötköksi niin loppuu se hosuminen.

Toinen juttu: mulla ei ole käskyissä enää mitään järjen hiventä. Hukkista treenatessa aikoinaan olin hyvinkin tarkka intonaatioista ja selkeydestä, nyt on pitänyt oikeasti etsiä tehokkainta tapaa saada sanoma perille, siis tehokkainta siinä mielessä että saan sen joka kerta suusta samalla tavalla ulos. Samaan aikaan tarttis vielä muistaa pitää kädet liikkumatta ja sormet omalla puolella. Ei helv...

Käsimerkkien käyttö johtunee siitä, että Raidalle niitä on nykyisin pakko käyttää kun se ei enää kuule. Se on osannut ne kyllä "aina", mutta käytin niitä lähinnä koiran ohjaamiseen kauempaa. Siinä sivussa ne samat merkit ovat tulleet tutuiksi myös junnuille.

No, Motti on onneksi ohjaajaansa fiksumpi ja on kuulemma työviikon aikana tarjonnut maahanmenoa itse eri tilanteissa - tosi kätevää, kun on itsekseen treenautuva koira! Ainakin näin vähemmässä häiriössä homma siis onnistuu vikkelästi, eri asia on muistanko minä pysyä tolkuissani kun pitää lähteä ihmisten ilmoille puuhastelemaan. Ans kattoo.

Ruudin käytöstreenit ovat jatkuneet, naapurin tien vieressä häkissään metelöivän koiran ohittaminen on sille edelleen haastavaa, joten siinä pyörimme usein ja hartaasti. Sori, naapuri. Se haukkuu tosin ihan samalla syötöllä riippumatta siitä ollaanko kohdalla vai ei, joten loppujen lopuksi ei ihan hirveästi kiinnosta. Autojen jahtaaminen olisi edelleen kovin kutkuttavaa, nyt siihen pystyy paremmin panostamaankin kun puuhkis alkaa olemaan noin muuten suunnilleen kuulolla.

Reaktiot ympärillä tapahtuviin asioihin (yllättävässä paikassa vastaantuleva ihminen, kentällä tai laitsalla oleva hevonen, lenkkeilijä jne.) ovat huomattavasti paremmin ennakoitavissa ja hanskattavissa, bonuksena käytös myös kotona on huomattavasti rauhallisempaa. Jännä juttu mielestäni on se, että täällä landella ne reaktiot ovat huomattavasti isommat kuin kaupunkialueella liikuttaessa - kun ärsykkeitä on enemmän, se ei viitsi vaivautua juurikaan: ihmiset eivät kiinnosta, autoja ei viitsi jahdata jne. ja mielentila pysyy kuitenkin rauhallisena ja tyytyväisenä. Taas kerran: pieni panostus yksilötasolla, suuri vaikutus kokonaisuutta ajatellen.

Tottelevaisuutta ja verijälkeä

Possomiehellä oli eilen ensimmäiset TOKO-treenit. Mulla ei ollut mr maalaisjuntin mahdollisesta kenttäkäytöksestä mitään ennakko-odotuksia, mutta heppu piti pokan ihan mallikkaasti vaikka kentällä oli hulinaa riittämiin. Muutamaan otteeseen sai muistutella, että kuonon paikka ei ole kentän pinnassa ja että luppoaikana ihan vaan istuskellaan ja pötkötellään. Kun herran ruokapalkkaa kohtaan tuntemat välinpitämättömät fiilikset ovat tiedossa, pakkasin taskuun nakkien lisäksi myös motskarin jolla pidettiin jännitystä yllä. Yllättävän hyvin se toimi nyt ruoallakin, joten kaipa siitä tosiaan sekakäyttäjä saadaan puserrettua.

Ruuti sen sijaan pääsi tänään ensimmäistä kertaa tekemään kunnolla jälkeä, olimme siis MEJÄ-kurssilla. Vetäjinä toimivat koirillaan menestyksekkäästi kilpailleet Anne ja Hannu Majava, koiria Ruden lisäksi oli paikalla kaksi, kaikki kurssilaiset olivat pitkäkarvaholskuja. Saimme myös demonstraation siitä, kuinka homma tulisi hoitaa oikeaoppisesti ja sen meille näytti topakasti skotti Moore.

Ruu yllätti kaikkineen aika mukavasti: hoksasi homman juonen nopeasti, lähti etenemään jäljellä tarkasti ja maltillisella vauhdilla. Ruden jäljen pituus oli kokonaisuudessaan 150 metriä, josta ensimmäinen sata työskenneltiin kunnolla. Sitten bongattiin jotain (puron solinaa, ihmisten ääniä puron suunnasta, jotain muuta - ei voi tietää) ja aivo karkasi omille teilleen. Jotenkin se onnistui kaadolle asti pääsemään ja lähestyi sitä venyen pidemmäksi joka askeleella - hyi hitto, täällä on joku raato...? Haisteli sorkkaa, muttei tahtonut olla sen kanssa missään lähemmässä kontaktissa, siispä aloitamme varmaankin hirvensorkkiin tutustumisen jahka sellainen jostain metsästyskauden startatessa saadaan kinuttua, aloittelemme myös sillä sadan metrin pätkällä. Oikein hyvä startti puuhkikselle kuitenkin, olen oikein tyytyväinen.

Toinen ylläri (ensimmäinen oli siis se, että se malttoi keskittyä hajuun ja työskenteli kunnolla, kuono tiiviisti maassa) oli se, ettei ihmisistä vedetty minkäänlaista kilaria. Sitä ei edes häirinnyt tippaakaan, vaikka perässä seurasi neljä ihmistä minun lisäkseni, autolta tullessa mulkoili hieman mutta kun kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut, rentoutui nopeasti.

Ruden remmikäytöstreenit ovat edenneet myös mukavasti. Viikolla olin vähällä tehdä uukkarin kun pihasta lähtiessä kuuntelin että tiellä menee/tulee hevonen, mutta todettuani sen olevan menossa kentälle päätin painella perään. Mennen tullen mentiin kentän ohi hipihiljaa, kaikki neljä jalkaa maassa. Olihan se kiinnostunut, mutta kiinnostus ei mennyt yli vaan malttoi pysyä löysällä hihnalla parin muistutuksen jälkeen, sitten riittikin ihan rauhallinen suullinen ohjaus. Taitava puuhka. :)

Lauantaina ohjelmassa oli alkuiltapäivästä Motin TOKO:n alkeiskurssin suullinen osuus (koulutukset alkavat viikon päästä lauantaina), iltapäivälle tilasin käyttöohjeet Ruutiin ja saimmekin vieraaksemme Ruudin kasvattajan Ellin. Hyviä ohjeita saimmekin, ihan uskomatonta miten nopeasti koiraan saa vaikutettua rauhoittavasti ihan minimaalisilla jutuilla! Meillähän on ollut siis hieman "naurussa" pitelemistä leidin kikkailuiden kanssa ja syylliseksi ilmoittaudun ihan vapaaehtoisesti itse. Ruutihan on saanut elellä aika pitkälti pellossa ensimmäiset kaksi elinvuottaan, saanut anteeksi kaikenlaista siksi kun on puuhka (olen alkanut ymmärtää millä reseptillä kaikkien tietämät riehuvat pikkukoirat syntyvät, meidän kärttyiita ei vaan ole niin kovin pieni) ja valitettavasti se sekä näkyy, kuuluu että tuntuu ihan omissa nahoissa.

Holsku EI ole uusi tuttavuus, ei todellakaan. Väitän, että mulla on hyvinkin realistinen kuva noista ja tykkään niistä kaikkine puolineen valtavasti. Pitkäkarvaversionhan "pitäisi" olla seurakoiramaisempi, tasaisempi ja helpompi kuin esim. lyhytkarvojen (huom. karvojen alla ON ihan 100% holsku) - olen saanut huomata, että meidän neiti on kaikkea muuta. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, kyllä mulla oli aivan selkeä mielikuva millainen pikkupiru meille pentulaatikosta on tulossa, juuri sen temperamenttiin tykästyin hirveästi ja nimensä se on saanut puhtaasti ominaisuuksiensa mukaan. Ei siis pitäisi tulla yllärinä, että tietyt jutut saattavat levitä käsistä jos niihin ei puutu, eihän? ;)

No. Sehän on siis holsku, joka kulkee omia polkujaan, niin sanoakseni. Näennäisen nöyräkin omalle porukalle, mutta tietyin reunaehdoin eli mielistelee silloin kun sille itselleen sopii ja jatkaa perseilyään kun silmienräpsyttelyhetki menee ohi. Ihmisiä kohtaan se ei ole ollut koskaan avoin, eikä se mulle itselleni ole mitenkään pakollinen ominaisuuskaan. Tykätä ei tarvitse, riittää että sietää ja osaa väistää jos ei jaksa sietää. Tätä se ei kuitenkaan tee vaan jää norkoilemaan ja kerää angstia kun jännittää, oma paikka maailmassa ei siis ole selvillä. Oman porukan tila ei ole sille juuri minkään arvoinen, saattaa ulkona kirmatessaan ohi mennessään napata käsivarresta ja on kaukana liukkaasti kuin rasvattu salama ennen kuin siihen ehtii reagoida. Tulee hakemaan kontaktia ja häipyy kun itsestä siltä tuntuu. Perheen ihmisjäsenille se ei pörise, hoitotoimenpiteet saa tehdä ilman neuvotteluita, toisia koiria kohtaan taas neiti on aikamoinen porsas.

Holskuthan ovat hyvin usein ylipäätään vähän koulukiusaajatyyppejä: jos jotain pystyy pompottamaan, niin siihen tunnetaan erittäin suurta vetoa. Ruudilla ja Raidalla homma menee sen verran ristiin, että ne on sisätiloissa eristetty toisistaan, Motti saa hengailla molempien kanssa. Lenkkeily porukalla onnistuu ihan hyvin, vapaaksi pihalla en koko laumaa voi enää laskea. Vieraiden koirien suhteen näyttää siltä, että sosiaalista koiraa tuosta ei tule: täpäköiden kanssa otetaan yhteen ja kiltit ja sosiaaliset runtataan. Leikkimistyyli ei ole kohtelias, on rei'ittänyt Motin niskanahkaa pariin otteeseen ihan kunnolla - siispä leikitkin tapahtuvat nykyisin valvonnan alla ja Ruudin mielestä aivan ykkösjuttua eli toisen niskaan hyökkimistä ja retuuttamista ei sallita lainkaan. Kaikesta edelläolevasta huolimatta se on kotona, omalle porukalle kuitenkin kokonaisuudessaan ihan jees tyyppi, jeesiä pyysin lähinnä tuohon arjen hallintaan kun se ei näemmä enää multa itseltäni onnistu ilman ratakiskoa.

Tiivistettynä Rudelta on nyt siis kavennettu oikeuksia sellaisissa asioissa, mistä se nostaa kierroksia - ei hyppimisiä, ei sooloiluita, käytännössä kaikki tapahtuu rauhoittumisen kautta (ja tämänhän piti siis olla hallussa jo Sarpukan ajalta). Lenkillelähtö on ollut varsinkin kesän aikana järjetöntä sirkusta: hermojani säästääkseni olen lykännyt Motin ja Ruudin ulos odottamaan kunnes olen valmis, noin 50 metriä kotiportista olen ollut sen riekkuvan pössiksen kanssa jo hermoraunio. Eilen treenailtiin siis myös remmikäytöstä, meillähän alkulenkki mennään yleensä mielettömillä kierroksilla (Ruuti menee, kaksi muuta ottavat rauhallisestisesti). Nyt sitä vaihtoehtoa ei annettu ja näin kyllä heti missä olen tehnyt itse isoja mokia alusta saakka, vaikka kuvittelin olevani oikeassa. Tuleekohan tästä tyhmän omistajan syndroomasta ikinä loppua, vai uusiutuuko se vaan eri kohdissa eri koirien kanssa? Oli miten oli, niin rauhallista ja hyvällä tavalla luovuttanutta hippiä en ole nähnyt kertaakaan ennen eilistä - ja samalla kaavalla jatkettuna saimme pidettyä kierrokset hanskassa myös tänään.

Tänäänhän siis lähtö tapahtui niin, että koira maahan eteiseen, palautus rauhallisesti maahan joka kerran kun se nousee, panta kaulaan ja ylös noustaan vasta kun ollaan rauhallisena hiljaa. Ovista ja porteista ei mun kanssani ole saanut ryysiä vauhdilla ikinä, eikä sillä ole mulle johtajuusasioiden kanssa mitään tekemistä - en vaan tahdo kompastua nelijalkaisiin lähtiessäni. Kas kummaa: koiran mielentila jo alun alkaen oli rauhallinen, se ei siis edes yrittänyt kiskoa mihinkään suuntaan vaan seurasi remmi löysällä mun tahtiani ja suuntaani.

Mikä tässä muka on hankalaa, saatatte kysyä. No ei niin mikään! Ihan tasan sitä perushuttua, mitä kaupungissa asuessa toteutettiin koirien kanssa joka päivä. Koira ei taida olla ainut, joka täällä on metsittynyt. Pahasti.

Niille, jotka epäilevät ettei iso muutos ole mahdollista minuuteissa, voin vakuuttaa että kyllä se onnistuu. Kun sen päätöksentekopaineen ottaa pois koiran harteilta, voi tapahtua kaikenlaista mielenkiintoista. Muutos lähtee kaksijalkaisista laumanjäsenistä, eikä se helpotus kestä jos niitä muutoksia omaan tapaan toimia ei ole valmis jättämään pysyvästi. Omalta kohdaltani lupaan, että silmät pysyvät tämän asian suhteen apposen avoinna. Ei todellakaan olla valmiita ja aivan sataprosenttisen varmasti tätä juttua joutuu työstämään valtavasti, mutta ainakin nyt on työkaluja tehdä se.

Lomaviikon lopetus

Tänään oli mielettömän hieno sumuinen aamu, joten lähdettiin Ruudin kanssa lenkille kun satuttiin hereillä olemaan. Tähän voisi vaikka tottua! Bongasin tietyltä pellolta kurkiperheen alkuviikosta, joten nappasin kameran mukaan ja lähdimme suunnistamaan siihen suuntaan.

Siellähän ne, harmillisesti 50mm objektiivilla ei kummoisia kuvia aroista linnuista saa, joten oli tyydyttävä siihen mitä sattuu tulemaan. Ruudilla oli metsätielenkkeilyn lisäksi harjoiteltavana lähelläpysyminen, sillä meinaa kuono viedä vähän liiankin hanakasti hajujen perään. Hienosti se pyydettäessä ilmoittautui ja pysyi näkyvillä, kävi rypemässä kaikissa vähänkään houkuttelevissa ojissa ja suolammissa ja oli kotiin lähtiessä hyvinkin tyytyväisen oloinen puuhka.

Raita on pysynyt edelleen virkeänä, alkukesän nuutuneisuutta ja vaisuutta ei ole näkynyt aikoihin. Hyvä niin, toivottavasti muorin suunta pysyy samana! Se herättää aamulla viiden nurkilla ovea avaamaan, olenkin päästänyt sen ulos ja jättänyt oven raolleen jotta voi käydä rauhassa aamunuuskuttelunsa tekemässä ja tulla takaisin sitten kun tahtoo. Se on ottanut tavaksi tuoda tullessaan aamupalaksi omenan jota sitten rouskuttelee omalla puolellaan tyytyväisenä.

Hakua, hakua...

Jahas, taas hakupäivä takana. Päivän teema oli edelleen se maalimiehelle meneminen, palkkaus lelulla, kuljetus pienen matkaa ja kutsuminen takaisin keskilinjalle.

Äänimerkki (taputus) pyydettäessä, jos koira on menossa ilman apuja niin lasken ilman niitä, saa palkata lelulla normaalisti. Ääntä pyysin kahdesti, edelleen musta näyttää että se etsii silloin helposti silmillään. Maalimiehet olivat etenkin kakkoskierroksella kunnolla piilossa, jolloin joutui käyttämään kuonoaan oikeasti - ei-niin-yllättäen laittoikin työskentelemään kunnolla. Motilla on nyt se maalimiehen luona hengaaminen sen verran selkärangassa, että jouduin tekemään aivan liikaa kevätjuhlaliikkeitä keskilinjalla saadakseni sen sinne. Huono juttu, sille on nyt selvästi hieman pimennossa että mitä tässä oikein haetaan, itsekin tykkäisin toimia ennemmin "hajuttomana ja mauttomana" eli ainoastaan ohjaavana statistina. Loppupalautteessa tuumattiinkin, että palataan viimesyksyiseen eli se leikitetään piilolla kunnes kirmaan paikalle ja vien sen mukanani keskilinjalle.

Pariin otteeseen on kysytty, olisko ilmaisu järkevämpää vaihtaa haukulta (joka tällä hetkellä on ylipäätään jätetty sivuun) rullalle. Mielestäni tuon koiran kohdalla ei. Se ei ole edestakaisin into piukassa ravailevaa tyyppiä ja kun maalimiesmotivaatio ylipäätään on mitä on, niin odotettavissa olisi ongelmia näytölle menemisen suhteen.

Motin käytös maalimiehellä on kuuleman mukaan ok, ei tule iholle ja pitää pitää pienen hajuraon. Ottaa painetta helposti liian lähellä tapahtuvasta riekuttamisesta (ei ole yllätys), vaikka leikkiikin hyvin ja mielellään. Tuo myös lelun takaisin sen voitettuaan. Mottihan on viimeisen vuoden aikana muuttunut ylipäätään niin, että se pentumainen peffanpyöritys ja korvat muikulla syliin tunkeminen on jääneet tuttujen ja oman jengin pariin, yhtään vieraampiin suhtautuu silti edelleen kohteliaan ystävällisesti. Tuota "tahdon sulautua kanssasi, koska olet niin ihana"-meininkiähän se harrasti siis treeneissäkin vielä viime kesänä, voi olla että se maailman rakastamisen loiventuminen ihmiset on aivan jees -modeen näkyy nyt sitten tuolla metsässäkin.

Meillä eletään epäreiluja aikoja. Koska medium sininen meni voittamaan ison ruokasäkin, muttei itse voi niitä syödä, saavat leidit nappulansa aamuin illoin aktivointipalloista ja Motti syö raakaruokaa. Motista on aivan tyhmää, että toisilla on pallot joista tulee herkkuja, etenkin Rudesta sen sijaan on täysin epistä että Motti saa herkkuja ja itsellä on nappuladieetti - joka tosin näyttää maistuvan paremmin nyt kun ne saa itse pyöritellä pallosta ulos. Olen yrittänyt lohdutella, että jahka palkintoeväät on rouskuteltu, palataan vanhaan tuttuun muonitukseen eli Kennelrehun antimiin. Koska pienen koiran "epis" ei sovi minulle lainkaan, on Motti toki saanut pyöritellä riistakuutioita pallosta pois ja leidit puolestaan saavat hieman lihaa nappuloiden lisäksi.

Raidalle pallo toimii itse asiassa erinomaisesti, se on ahminut ruokansa aina ja nyt vanhemmiten imuroi kupin tyhjäksi nopeammin kuin koskaan ennen. Pallo tyhjenee niinikään kokemuksen tuomalla vauhdilla, mutta nyt se ehtii sentään pureskella ruokansa. Kun pallo on tyhjä, se tulee kyselemään että koskas sen oikean ruoan sitten saa, kun äsken huviteltiin?

Motin alkukesäisen mahataudin jäljitin mahdollisesti vanhentuneeseen nappulaan. Säkin jämät olivat tynnyrin pohjalla ja tyhmänä kippasin uutta tilalle heittämättä entisiä pois. Kun pohja alkoi häämöttää lakkasi sälli syömästä ja aloitti oksentelun, pari päivää tämän jälkeen myös superahne Ruuti alkoi nihkeilemään nappuloitaan (olipa seassa lihaa tai ei). Odottelin, että Motilla pysyi taas ruoka sisässä ja tarjosin lihan seassa napuja (eri satsi toki) - juu ei, vartin sisällä ruokailusta kaikki tuli ulos. Raakaeväs ja riisi sen sijaan pysyivät sisällä pahinta vaihetta lukuunottamatta, joten enpä ole enää viitsinyt kuivamuonaa edes kokeilla. Menetyshän ei ole suuri, kuivamuonaa kun ei olla säännöllisesti annettu vaan elävät käytännössä kokonaan lihoilla/kalalla sekä satunnaisemmin pienellä määrällä kauraa/riisiä. Tästä syystä se säkin loppu ehti siellä tynnyrissä varmaan härskiintyäkin. Mökkireissulla olisi vaan kätevää pistää nappulat kuppeihin, siellä kun olosuhteet ovat karummat kuin mukavuuksin varustellussa kotitalossa. No, tästä ehkä opimme jotain.

Ruuti yllätti oma-aloitteisella pähkäilyllään viikko sitten. Parina aamuna ihmettelimme, miksi se tulee ulkoa etujalat kainaloihin saakka aivan litimärkinä, tontilla kun ei tähän aikaan vuodesta sellaisia kosteikkoja ole missä voisi rypeä. Lauantaina töistä palatessa komensin Motin tallin nurkalla olevaan ammeeseen viilentelemään ja kun se oli polskinut riittävästi kutsuin Ruudin jotta voin sen nostaa seuraavaksi veteen. Rudehan siis luulee, ettei osaa hypätä, eikä tätä luuloa ole suuremmin yritetty korjata mm. sisällä olevien matalien porttien takia. Leidit eivät siis ole sisätiloissa samalla puolella ihan mummon oman rauhan vuoksi.

Päätin kuitenkin, että nyt on kyllä jo aika alkaa opettelemaan omatoiminen viilennys, viittasin veteen ja sanoin "uimaan". Yllätys oli melkoinen, kun se sujautti rimppakinttunsa muitta mutkitta veteen ja valui perässä sinne kokonaan, läiskytellen siellä sitten tyytyväisenä. Isäntä ei tunnusta opettaneensa sitä menemään ammeeseen itse, joten läpimärät etujalat taisivat selittyäkin itsestään... jotenkin voin niin mielikuvitella puuhkiksen treenailemassa keskittyneenä uimaan menemistä omine aikoineen - kun Mottikin menee niin kyllä minäkin!

Tänään oli piiiitkästä aikaa hakutreenien vuoro. Päivän tavoite oli vaatimaton, mutta sitäkin tärkeämpi: saada maalimiehelle meneminen taas mukavaksi. Herättelin koiraa jo siinä vaiheessa kun hain motskarit ja pallot maalimiehille mukaan autolta, silmät laajenivat teevadin kokoisiksi kun se Maailman Paras Motskari sujahti reppuun ja sitä lähdettiin viemään pois. Ennen keskilinjalle menemistä haukutin sen pariin kertaan ja kyllä; koiran asenne hommiin on heti aivan toisenlainen. Pantaa ei ollut kaulassa ollenkaan, ainoastaan liina löysällä kiepillä kaulalla ykköselle mennessä eikä lähetyksissä pidetty kiinni lainkaan. Toimii tosi hyvin, ei vahingossakaan saada minkäänlaista väistämistä tai nihkeilyä kiinnipitämisestä.

Ensimmäinen maalimies helpotettiin ihan reilusti, odotti puolivälissä ja lähti piilolle kun olimme ykkösen lähetyspaikalla. 2.-4. antoivat ääniavut taputtamalla. Ensimmäisen kierroksen Motti etsi kokonaan näöllä, näemmä on päässyt unohtumaan että kuono on se väline millä metsässä tehdään hommia. Varsinkin viimeisen piilon kiersi tosi kaukaa takaa, kun yritti nähdä missä maalimies on. Irtosi kuitenkin vauhdilla ja leikki maalimiesten kanssa mielellään, sai lopulta tuoda aarteensa metsästä minulle jonka jälkeen lähetin seuraavalle.

Kakkoskierroksella annettiin vain ääniavut ennen lähetyksiä, muuten samat sävelet kuin ensimmäiselläkin eli jos se tuo lelun takaisin niin saa leikkiä ja kuljettaa sitä keskilinjalle, mutta jos se lähtee niin voi antaa lähteä. Nyt kuonoa käytettiin hieman paremmin, mutta vähän kadoksissa se hajun perusteella eteneminen silti oli. Seuraavalle kerralle tarkoitus olisi kokeilla ihan hajunhakua jotta saadaan homman juonesta taas kiinni, ohjeet tähän saamme toivottavasti treenikaverilta.

Herättely ennen keskilinjalle viemistä, kaikki turha jarruttelu pois (ei todellakaan ole koira joka nousee pannasta jarruttamisesta), kierrosten välissä kunnollinen viilennys, mukavat leikkikaverit piiloilla. Niistä oli tämän päivän hakutreenit tehty ja tavoitehan siis saavutettiin.