Olipa dramaattista. No ei se kauas heitä, toissapäivänä tuli nimittäin puoli vuotta siitä, kun hupakkomummo Metka lähti 29.8. omalle viimeiselle autoreissulleen ja mulle jäi tyhjä koti ja liikaa muistoja, joiden kanssa ei meinannut mahtua edes samalle planeetalle.
Hienosti olen lykännyt tämän kirjoittamista, koska ei oikein ole mitä sanoa. Kenellekään. Miten kuvailet sitä, miltä tuntuu kun noin 30 vuoden jälkeen koti on tyhjä, harteilla on puolen valtakunnan kivitaakka, eikä mitään hajua siitä miten sen karistat pois. Sitten päätin, että annetaan ajan kulua, mitään isoja päätöksiä ei tehdä seuraavaan kuuteen kuukauteen (tärkeää tällaiselle oman elämänsä maantiekiitäjälle) ja nyt se sitten on mennyt. Eijjoo hajua mistään edelleenkään.
Metkan kunto meni huhti-toukokuun "pitäisiköhän aidata osa pihaa mökillä, niin huligaanimummo saa kipitellä siellä ilman alituista valvovaa silmää"-tilanteesta siihen, että kesäkuussa aidalle ei ollut enää mitään tarvista, koska koira on niin voimaton että sen saa kävellen kiinni.
Eläinlääkäri tuli entistäkin tutummaksi ja vointi heikkeni lääkitysten veivailuista huolimatta hurjaa vauhtia. Kunnes tuli se päivä, jona mun pienellä koiralla ei ollut enää sitä sen omaa kipinää, se päivä kun ei ollut enää tarvetta vahtia jokaista karvan heilahdusta miettien, että onko Se Päivä nyt. Oli se.
Viimeisenä yönä Metka ei nukkunut juuri lainkaan, yritti mutta lähti aina heti liikkeelle. Klinikalla se ei jaksanut edes tervehtiä enää ketään ja nyt puhutaan sille maailman parhaasta asiasta: ihmisistä, joita oli aina maailman parasta nähdä.
Kun mun pienen punaisen tyypin hengitys oli jo loppunut ja hoitaja ehti tarkistuksen jälkeen sanoa ääneen että nyt on Metka mennyt ja lääkäri käy tässä kohta, jostain pienen koiran uumenista tuli vielä yksi pieni suun maiskautus. Tiedättekö, sellainen minkä tyytyväinen koira saattaa tehdä uneen vaipuessaan. Sen jälkeen ei enää mitään.
Alkuun oli vaikeaa sopeutua siihen, että kotona ei ole ketään. Ei mun omaa ehkä säännöllisesti hivenen raivostuttavaa, mutta niin rakasta säätäjää, jonka kanssa vasta ihan juuri löydettiin toisistamme aivan uusia juttuja. Ei ketään ilmoittamaan paidankauluksesta puristaen ja asiaa tehostaakseen kelloon vilkaisten, että iltaruoka-aika ylittyi muuten jo minuutilla. Ei ketään rötköttämässä joka ilta mahan päällä odottamassa päivittäistä listausta siitä, miten hienoin, punaisin, pehmoisin, joskus rasittavin, rakkain, kiltein jne. pieni koira mulla onkaan. Ei ketään mallaamassa itseään nukkumaan mennessä just oikeaan kohtaan polvitaivetta tiiviisti, kuin kiinteänä osana meidän maailmankaikkeutta. Tai no, mahalla se rötkötti elokuun jälkeen öisin pitkään ja ensimmäisinä kuukausina myös havahduin yöllä siihen, että pienen koirani kokoinen olento kiipeää sänkyyn ja kaivautuu polvitaipeeseen unille. Siihen oli helppo nukahtaa uudelleen.
Nyt en tiedä onko musta enää tähän. Koiraton elämä on typerintä koskaan, mutta tuntuu että ei mulla ole uudelle tyypille mitään annettavaa. Ehkä se muuttuu joskus, tai ehkä sen muuttaa Just Se nelijalkainen tyyppi, jonka vaan kuuluu muuttaa tänne, ehkä se ei muutu koskaan. Saa nähdä. Ikävä mun omia tyyppejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti