Johtajuudesta

Tulipa eräästä linkistä taas pitkästä aikaa tämä aihe herneiden käsittelyyn. Mikäs se johtajuus nyt taas onkaan? Yliopiston ryhmäviestinnän perusteista löytyi mainio sitaatti, pätee mielestäni ryhmään kuin ryhmään:

Johtajuus on vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan muiden ryhmän jäsenten asenteisiin ja toimintaan. Johtajuudella tarkoitetaan toimintaa, jolla tulisi tukea ryhmän tavoitetta ja ottaa huomioon ryhmän ja sen jäsenten tarpeet. Johtajan ja ryhmän jäsenten toiminta on riippuvaista toisistaan, sillä johtajuus syntyy ryhmän vuorovaikutuksessa ja sitä harjoitetaan juuri vuorovaikutuksen avulla. Toisaalta johtajuus liittyy yksilön ominaisuuksiin, toisaalta sitä voi kehittää ja harjoitella.

Koirakuvioissa  johtajuuteen törmää joka käänteessä: on oikeastaan aivan yksi lysti mikä menee pieleen: no mutta, teillähän on ilmiselvästi johtajuusongelma! Oletko varmasti tehnyt kymmenen kohdan kikkakuutoset varmistaaksesi, että koirasi varmasti pitää itseään vankkumattomana alamaisenasi - vielä kun joku kertoisi mikä esim. klassisessa ovista kävelyissä sitä johtajuutta vahvistaa.

Kaupungissa asuessa omat syyni sille, että menin aina ulko-ovesta ennen koiria, olivat:
a) tahdon nähdä mitä käytävässä/pihassa/oven takana on tulossa ja
b) en saa mielihyvää ryntäilevistä häärääjistä.

Luulen, että jokainen yhtään sähäkämmän koiran kanssa elänyt voi tämän toimivaksi tavaksi vahvistaa. Minulle johtajuus (joka jo sanana on harhaanjohtava ja näin auktoriteettivastaisen korviin/silmiin ärsyttävä) on yhteistyötä, kykyä saada yhdessä elävä lauma pysymään toimivana yksikkönä.

Eräässä artikkelissa verrattiin mm. lehmiä ja koiria keskenään, mitä hemmettiä? Hyöty/tuotantoeläin vs. ihmisen kanssa kohtalaisen pitkän ajan yhteistyötä tehnyt eläin - millä tapaa niiden laumakäsitys tai tarve laumaan on missään kytköksissä toisiinsa? Lehmille lauma on käsittääkseni lähinnä turva: yhden märehtijän kimppuun on helpompaa käydä kuin laumallisen sorkkia ja sarvia. Koiraeläimillä lauma on usein turva ravinnonhankinnalle: yksinäinen metsästäjä saa saalista huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä kuin yhdessä metsästävä lauma. Yhteistä näille on se, että kummassakin laumanjohtaja ohjaa toimintaa: mihin suuntaan mennään ja mihin jäädään. Mikä mahtaa olla syynä sille, ettei lehmää kiinnosta kuttuakaan ihmisen seuraaminen ja ohjeiden odottaminen, kun taas koiralle hyvin luontaista on hakeutua hakemaan niitä toimintaohjeita? Miettiä voi samalla, millainen on ihmisen käsittelyyn tottumaton nautaeläin, voisiko taas kerran kuitenkin yhteistyö tulla kyseeseen, vaikka alamaisuutta korostava keinotekoinen johtajuus unohdettaisiinkin? Voi kai tällaisia pähkäillessään toki kuluttaa päivän jos toisenkin halutessaan, eipä tuo minulta ole pois.

Itse koen laumakäsitteen kotonani niin, että koirani muodostavat keskenään lauman omine kuvioineen, mutta kaikki täällä asuvat (isännän lapset mukaanlukien) kuuluvat samaan laumaan silti. Meillä ei eletä koirien säännöillä, vaikka olemmekin valinneet elää niiden kanssa, jolloin asioiden tärkeysjärjestys menee väistämättä useinkin niiden ehdoilla. Marssijärjestys on olemassa siksi, että kaikilla olisi mahdollisimman helppo ja mukava elää täällä, ei siksi että joku laumanjäsenistä saisi pönkittää itseään toisia kyykyttämällä. Itse pidän tärkeänä muistaa sen, että koira ei ole nelijalkainen ihminen, sille maailma ei ole varmastikaan yhtä väkisin monimutkaistettu kuin missä me itse elämme. Se ei voi olla kuin hemmoteltu lapsi, sille et voi sanoin perustella miksi tänään on poikkeuspäivä muutoin ehdottoman kielletyille asioille, mutta huomenna tämä ei olekaan mahdollista. Koiralle maailma on pitkälti mustavalkoinen, jossa on ehkälle ja epävarmuudelle hyvin vähän sijaa.

Välillä tuntuu suorastaan naurettavalta, että ihmisten on väkisin saatava itselleen ongelmia: kaikki koirat ja ihmistyypit nyt vain eivät sovi toisilleen. Siksi "mutku mä haluun" ei ihan toimi, jos tavoitteena on se yhteentoimiva lauma, jossa tiedostetaan mihin pystytään ja mihin ollaan valmiita. Aina sen upean koiran paikka ei ole juuri minun kotonani, miksi niitä taustatöitä mielenkiintoisen rodun suhteen on niin vaikeaa tehdä - tai uskoa ja ymmärtää se, että toisten kanssa joutuu tekemään enemmän töitä kuin toisten? Useimmiten ongelmiin löytyy ratkaisu tai ainakin osa sitä peilistä - ja kokemuksesta voin sanoa, että sinne tuijottelu ajatuksen kanssa ei tee ollenkaan huonoa. Mistä tämä johtuu/on saanut alkunsa, saatanko aiheuttaa ongelman joko tietoisesti tai tietämättäni, voinko tehdä jotain toisin, mikä koiran omissa ominaisuuksissa voi laukaista tämän? Olipa kyse koiran olemassaolevista palikoista tai muusta informaatiokatkoksesta, johtajuudella läpsiminen ilman ajatusta ei useinkaan vie kovin pitkälle.

Kokemus "kentältä" on kyllä vahvistanut sen mielikuvan, että kovimmat henkseleiden paukuttelijat ja pätijät löytyvät tavallisesti ihmisistä joilla ei välttämättä ole mitään oikeata pohjaa suurille sanoilleen. Valtaosa näistä on täysin valmis rääpimään päätään ja nollaamaan, hyvin harva on valmis aidosti auttamaan. Johtajuusongelma? ;)

Toisaalta taas... mulle helppous ei ole kukkasia ja kirmailua perhosten kanssa kedolla. Marssijärjestys tulee olla, jotta homma etenee jossain järjestyksessä. Ihmislapset kyllästetään pienestä pitäen säännöillä ja pykälillä lisäpykälineen, miksi niiden käyttöönotto esim. koirien kohdalla on huutava vääryys? Millä tavoin lauman harmoniaa ja toimivuutta edistää koira, jolle ei ole vaivauduttu opettamaan käytöstapojen alkeita? Tämä mulle on sitä ns. johtajuutta, lainaus ylempää: "vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan muiden ryhmän jäsenten asenteisiin ja toimintaan".

Kun koiranomistamisen kiemuroita tänä päivänä lukee, ihmettelen hyvin usein kuinka ihmeessä koiralla ja ihmisellä on voinut olla näin pitkä yhteinen taival takanaan, kun nyt vasta ollaan herätty siihen, että eri eläinlajin kanssa eläminen rinnakkain onkin rakettitiedettä? Kuka tästä ylianalysoimisesta hyötyy? Miksi musta tuntuu, etteivät koiraongelmat "ennen vanhaan" olleet niin valtava ja rahastettukin juttu kuin ne nykyisin ovat?

Lemmikkipalstoilla oli ketju koskien koiria erityisluokissa ja kohtasi yllättävän paljon vastustusta tavalla tai toisella. Perusteluina mm. se, ettei tahdota altistaa koiraa lasten raivareille, koirasta ei ole hyötyä luokassa vaan ohjaa mielenkiintoa muualle jne. Toisaalta ymmärrän huolen, toisaalta en - Mottihan käy isännän kanssa päivätöissä päihde- ja mielenterveysyksikössä ja kokemukset ovat kaikkea muuta kuin sellaiset, että se olisi häiriöksi tai vaarassa itse.

Päinvastoin se on paitsi olemassaolollaan rauhoittanut päiviä kerran jos toisenkin, myös aktivoi asukkaita omalla tavallaan (röökiseuralaisena, usein lopputuloksena sille heitellään kepukoita tovi jos toinenkin). Sille on helpompaa mennä juttelemaan kuin kaksijalkaiselle henkilökunnalle - toisaalta on helpompaa avata keskustelu kun sen voi tehdä koirasta kyselemällä. Myös kynnys osallistua yhteiseen toimintaan on kokemuksen mukaan pienempi, kun mukana on sosiaalinen ilopilleri joka ottaa kaikkien rapsutukset vastaan yhtä tyytyväisenä. Koira on myös ensimmäinen jota kaivataan, jos se syystä tai toisesta ei jonain päivänä mukana olekaan.

Helposti voisin kuvitella, että rauhallinen ja ystävällinen karvakorva rauhoittaa menoa myös erityisluokassa, maailmallahan eläinten käyttö terapiatarkoituksessa ei ole lainkaan harvinaistakaan.

Motti ja Raita ovat olleet nyt koulujakson vuoksi viikon verran tarhassa työpäivien aikana kahdestaan, yllättävän mielellään muorikin sinne menee vaikka sen mukavuudenhaluisuuden tuntevana voisin kuvitella jotain ihan muuta. Sisällehän se syksyn tullen taas joutuu (tai pääsee), kun palataan takaisin normaaliin marssijärjestykseen, tosin enpä usko sen sitäkään panevan pahakseen. Nyt kuitenkin pitävät toisilleen seuraa päivän ajan ja mahtuvat näemmä ihan sovussa matollekin kopin tuulikaappiin pötköttelemään.

On tullut vertailtua holskuja (lähinnä Karaa, luonnollisesti) ja tuota omaa karjista sen verran, että kommentoidaas hieman. Oma karjiskokemus on niin olematonta, etten todellakaan voi rummuttaa Mottia sen enempää tyypillisenä kuin epätyypillisenäkään, mutta erittäin mielenkiintoista on ollut seurailla tuon kakaran puuhia holskujen tempauksiin tottuneen näkökulmasta.

Lentävät hollantilaiset ovat lempinimensä ansainneet täysin: kun ne saavat jotain päähänsä/silmiinsä/muuten vaan herne meni jumiin, niin ne ovat hyvin usein jo kaukana kun itse tajuaa mitä tapahtui. Reagointinopeus on vähintään kiitettävä ja sitä ominaisuutta käytetään kyllä kaikella tarmolla niin hyvässä kuin pahassa, välillä homma menee sähläämiseksi kun jalat vievät nopeammin kuin järki ja korvat pystyvät toimimaan.

Motti kurjakoira taas on huomattavasti loivaliikkeisempi, enimmäkseen uusiin juttuihin tosiaan suhtaudutaan niin että asia huomioidaan mutta jatkotoimenpiteisiin ei useinkaan nähdä tarvetta. Siinä, missä vaikka Kara olisi naapurin lasten futismatsin keskellä päsmäröimässä ja pöllimässä palloa omiin tarkoituksiinsa, Motti kuikuilee kaula pitkällä mutta pysyy omalla tontilla. Pihaan ajava auto saa osakseen vilkaisun, muttei juuri sen enempää - varsinkaan jos on joku oma juttu kesken.

Kyllähän tuo möhkö on arjessa huomattavasti helpompi ja mukavampi, ei tarvitse olla koko aikaa kartalla ja kasvattaa useita silmäpareja ympäri kehoa. Tiellä kulkijoiden varalta ei tarvitse skannata koko aikaa silmät kipeinä missä koira tarkalleen menee (aiemmin siis oli enimmäkseen meluhaittaa kun kaikesta piti informoida, pihaan ei vierailla ollut asiaa kotiovesta yksin kulkemisesta nyt puhumattakaan). Muttamutta. Tähän mennessä tokoilut menevät vähän samalla kaavalla kuin herran yleinen tapa suhtautua asioihin: kyllä se temppuja tekee mielellään, mutta ei se tuota pyörimistä työnä näe. Jälleen vertaus Karaan: nautin sen kanssa treenaamisesta todella, sille treenit olivat vakava juttu mikä meni kaiken edelle. Työmotivaatio oli mieletön ja se kesti useita toistoja - kun asia sitten kerran napsahti korvien välissä oikealle osastolle, se teki opitun asian jatkossakin tarkasti ja täsmällisesti. Ja vauhdilla. ;)

Motin kanssa nyt ollaan ihan alussa, joten kovin syväluotaavia päätelmiä en pysty vielä tekemään. Siltä näyttäisi, että niin kauan kuin tapahtuu jotain jännää jaksetaan keskittyä, mutta sen keskittymisen kuori on kovin ohut ja leviää käsiin melko pienestäkin ärsykkeestä. Kovin montaa toistoa se ei jaksa keskittyä. Jos jossain on mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa toimintaa niin mieluusti heilautettais lapasta ja tuumattais että katotaan kuule sitten paremmalla ajalla taas! No, asiat ovat onneksi rakenneltavissa, ensin pitää vaan saada oma pää siihen modeen että nyt käsissä ei ole suorittaja jolle "töihin lähteminen" ja yhdessä tekeminen on parasta maailmassa. Motti kyllä tykkää siitä yhdessä tekemisen osuudesta, kunhan tehdään maanläheisempiä juttuja kuin jotain kummaa pyörimistä.

Itse odottelen kyllä niiden povattujen pirunsarvien kasvamista mielenkiinnolla. Vaikken äkkiseltään tuosta koirasta keksikään ainuttakaan negatiivista asiaa, niin mielikuva tiettyjen ominaisuuksien osalta on eri kuin mitä nyt seuraillaan. Aikuistumisen myötä muutoksia muuhunkin kuin kropan malliin tietenkin tulee, ei vaan millään malttaisi odottaa millaisia ja kuinka suuria!

Alan pikkuhiljaa ymmärtää ihmisiä joilla on erirotuisia koiria kotonaan, uudentyyppisen rekun kasvamisen seuraaminenhan on suorastaan jännittävää. :D