Ah, monta vapaapäivää putkeen, kauniit ilmat, kamera ja koirat. Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan jotta saa suupielet pysymään oikeassa asennossa. Kunto on päässyt rapistumaan talven aikana melko iloisesti, joten oli pakko aloittaa jonkin sortin kurinpalautus. Siispä juniorijaosto onkin saanut kuljettaa allekirjoittanutta reippaalla tahdilla mäkiä (joita täällä riittää...) suuntaan jos toiseenkin, ilokseni olen huomannut että laiskottelusta huolimatta en aivan kuoleman kielissä ole kuitenkaan. Ensi talvelle pitää vihdoin tehdä lumikenkäostoksia, miksi ihmeessä noita upeita maastoja ei hyödyntäisi myös talviaikaan.

Tämän päivän kierroksella törmäsimme myös naapuriin, kyselin maanomistajien mahdollista kantaa jäljentekoon ja sainkin hyvin positiivisen ennusteen lisäksi lähimaastojen omistajien tiedot. Mukavampaa mennä tallailemaan, kun ihmisillä on tieto millä asioilla metsissään kuljetaan.

Maaliskuu on taas puikahtanut melkein ohi huomaamatta, kaunistellaas nyt yhden postauksen verran kuukauden tilastoja... Päivänä muutamana mietiskelin koirien haastavuutta noin ylipäätään (siis että mikä niistä tekee haastavan ja kuinka yhdelle vaikea yksilö saattaa toiselle olla ns. vasemmalla kädellä hoidettu juttu) ja sitä, kuka omista on ollut "vaikein". No ok, Juuli oli äärettömän arka ja omalta osaltaan opetti (tai laittoi opettelemaan) eniten, mutta kyllä se mutkikkain tapaus on ollut Raita. Juuri se sama muori, jonka kanssa voi mennä ilman ennakkosuunnitelmia minne tahansa, jonka kanssa ei tarvitse miettiä onko paikalla uroksia vai narttuja, juokseeko jostain "koiran suuhun" pieniä lapsia tai onko oman auton sijaan käytettävä julkisia kulkuneuvoja. Raita on ehdottomasti luotettavin ja huolettomin rekku koskaan, MUTTA: mihin unohtuu se pieni tosiasia, että ei tähän ilmaiseksi olla päästy?

Hyvässä muistissa on edelleen rouvaskoiran nuoruusvuodet: mm. se, että huokaisin helpotuksesta kun sain sen pitkälle hoitojaksolle ystävälleni kun luupäät kolisivat tappijalan kanssa vastakkain. Mietin tuossa välissä jopa siitä luopumista, tuntui että elämä ei VOI olla yhtä vääntämistä ja samoista jutuista neuvottelemista vuodesta toiseen. Kotona rouva pysyi lapasessa kohtalaisen tiukan marssijärjestyksen voimin, hoidosta tullessaan olikin sitten tavallisesti monta päivää ärsyttävä apina kun oli saanut toteuttaa itseään eri tavalla - poikkeuksena jo mainittu mahtava hoitopaikka, jonne Raita olisikin adoptoitu jos siitä olisin halunnut luopua.

Resepti homman toimimiseenhan oli varsin yksinkertainen: säännöllinen treeni. Kun Raita oli pieni, lähdin sen kanssa tokoilemaan ajatuksena rakentaa sille kipeästi tarvittavaa itseluottamusta onnistumisen ja yhdessätekemisen kautta. Hurahdimmekin tokoon molemmat ja kuten myöhemmin kävi ilmi, hallinnalla oli ihan ratkaisevan suuri merkitys siihen kuinka rasittavaa tai miellyttävää yhteiselo on. Kun laiskotti ja treenien väliin tuli taukoa (tein siis kentällä tehtyjen pidempien treenien lisäksi pientä tottelevaisuustreeniä joka lenkillä: luoksetuloja, sivulletuloa, paikallaoloa jne.), huomasi sen parissa päivässä koirasta. Jopa aktiivinen holsku Kara jäi tässä hopealle, se oli kyllä työnarkomaani muttei tarvinnut arkihallintaa vahvistettavaksi jatkuvasti, jotta sen kanssa on mukavaa olla. Kun muorille tuli ikää lisää, ei ollut paineita pingottaa enää samaan malliin ja totta tosiaan elämä oli ja on varsin lokoisaa vaikka pippurinen luonne on olemassa toki edelleen - ja sehän Raidasta tekeekin Raidan. ;)

Junnujen kanssa tuskaillessa pitäisi vaan pitää mielessä se, että ei niistä itsestään "ihmisen mieliä" tule. Mitä enemmän jaksaa panostaa, sen helpompaa elämä on ja sen antoisampaa oleminen on myös muuten. Tosiasiahan nimittäin on, että kaikki mitä noiden nelijalkaisten kanssa yhdessä tehdään on niin sanotusti rahaa pankkiin, se on helpoin tapa rakentaa suhdetta siihen omaan koiraan.

Tätä tekstiä aion tulla tuijottamaan joka kerta, kun tekee mieli kitistä juniorijaoston edesottamuksia. Ugh.

Onpas taas vierähtänyt aikaa viime postauksesta! Isoimmat jutut ovat tapahtuneet tällä välillä viime viikonloppuna, joten ehkäpä sitten niistä jotain.

Ruuti lähti lauantaina mukaani keskustakierrokselle ja yllätti taas positiivisesti! Matkakeskuksella hipsuteltiin reippaana häntä heiluen, liukuovia ei jännitetty lainkaan, kävelykadun vilinä ei ahdistanut yhtään ja työpaikallani huriseva ja koliseva konekaan ei närästänyt neitiä pätkääkään. Ainoat voimasanat saatiin ilmoille parin koiran kohdalla, mutta muuten suu pysyi supussa ja mieli positiivisena (kummallakin).

Koiraa tuntemattomille tiedoksi, että hehkutuksen arvoista tästä tekee se, että asumme maalla jossa vastaantulijoita lenkillä on enintään kerran kuussa. Kaupunki ei siis ole Rudelle todellakaan mikään tuttu juttu, mutta niinpä vaan pieni hilluiita siellä hiihtelee reippaana vaikka kotinurkilla käytetään näköpiiriin ilmaantuville hyvin herkästi uhkauksia jos jonkinlaisia.

Motilla puolestaan kävi vieraita sunnuntaina. Päivä sisälsi kirmailemista lumihangessa, herrasmiesmäistä flirttiä ja korvaan kuiskuttelua, saatettiinpa siinä sivussa laittaa pieniä sinisiäkin tilaukseen. Neitiseuralainen ainakin oli erittäin hurmaava tyyppi! Seuraavaksi taidammekin sitten Motin kanssa odotella luonnetestipäivää, toukokuun alussa suuntana on Sastamala.