tiistai 21. toukokuuta 2013


Mitämitä... nyt vasta havahduin, että Motin ja Heilin pennuista ei ole täällä mitään! Vappupäivänä syntyi siis Kennel Worrigalin J-pentue, kaksi urosta ja "tilatut" kaksi narttua. Varsinainen mittatilauspentue olikin: herrasväelle esitettiin toive, että kaksi narttua pitäisi tulla ja jos vaikka kaksi urosta tulisi lisäksi, niin jakauma olisi aika sopiva.

Ei-niin-yllättäen kuvassa köllivä Mini-Motti on aiheuttanut lukuisia lepertelykohtauksia, innolla odottelen pentujen näkemistä! Kuvia nassikoista kuvaajien luvalla osoitteessa:
http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/2013/Motin+ja+Heilin+pennut/

maanantai 20. toukokuuta 2013

Pähkäilyä

Kirjoitin tämän eilen tuonne edellisen kommentteihin, mutta joutaahan tuota pähkäillä tässäkin. Jäin miettimään tuota haluttomuutta, voisiko kyse olla siitä, että siihen maalimiehellä olemisen harjoitteluun jäätiin liian pitkäksi aikaa (story of my life)? Ero entiseen (siis pikapikaa maalimiehelle, pikapikaa takaisin) nimittäin on ISO, kun vaan saadaan taas se maalimiehen löytäminen hauskaksi puuhaksi. Nythän se ei siis enää jätä maalimiestä sinne metsään, saattelee päinvastoin vähän liiankin tiiviisti pois pusikoista, sitä ei siis ehkä ole edes enää tarvetta alleviivata niin kovin kuin tässä välillä tehtiin?

Huono juttu tuossa haluttomuudessa on myös se, että sitä ei kiinnosta palata ohjaajalle, kun se tietää että taas pitää lähteä ahdisteltavaksi. Vai onko kyse jostain muusta? Äkkiseltään en nimittäin ainakaan mun ja koiran suhdetta kuvaisi huonoksi, noin jokapäiväistä olemista ajatellessani, mutta teenkö minä jotain typerää mistä se ottaa painetta? Mielestäni tuo kakkoskierroksen korjaus (eli kuljetetaan leikkimällä pois, ei jäädä asumaan piilolle) oli kuitenkin selvästi miellyttävämpi koiralle vaikka väsyikin ensimmäisillä kolmella niin, ettei nelosen rinne oikein meinannut enää napata.

Jos joku paikallaolleista haluaa oman näkemyksensä antaa (jo siksi, että sivusta näkee asiat aivan eri tavalla) niin sen mieluusti otan vastaan, tästä ei meinaan ole suunta kuin ylöspäin.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Hakuleirillä


Vietimme Motin kanssa tämän päivän hakuleirillä, kouluttajana Sari Kärnä. Harmittaa vietävästi etten pääse huomenna paikalle, olisi tullut meille enemmän kuin tarpeeseen!

Jälleen kerran ukoille lähti ykköskierroksella haluton tyyppi, maalimiehellä ei ruoka maistunut ja pallojenkin kanssa oli vähän niin ja näin. Ei. Vaan. Napannut. Kouluttaja oli sitä mieltä, että pakottamalla Motti jäämään maalimiehelle on nitistetty into mennä sinne ja sitähän se nimenomaan oli: siinä missä sillä ennen oli vetoa pistolle ja maalimiehen etsiminen oli maailman parasta, nyt nuristaan naama pitkänä että onko pakko jos ei tahdo. Jossain edellä olen varmaan näistä kirjoittanutkin, mutta pistetääs uusintana vielä.

Alunperinhän Motti palkattiin ruoalla (varmaan ensimmäinen iso virhe, koira kun ei ole ahne), se haki palkan ja sai lähteä takaisin keskilinjalle. No, se kehitti siitä kuvion, jossa etsitään maalimies ja kun se löytyy napataan ehkä nakinpala (tai sitten ei, "yök, ei oo nälkä") ja kiidetään samantien keskilinjalle, koska puskissa on vielä miljoona muutakin eksynyttä tyyppiä. Koska maalimiehen jättämistä pidetään keskimäärin pahana juttuna, alettiin sielläoloa venyttämään lelulla - se vaan olisi mieluusti tuonut sen minulle ja leikkinyt sitten. Jossain välissä olen tehnyt neronleimauksen ja antanut piilolle sekä ruoan että lelun sillä ajatuksella, että se saadaan oikeasti pysymään siellä ja rauhoittumaan maalimiehelle, itse olen mennyt perässä piilolle ja maalimies on tuonut koiran takaisin keskilinjalle.

Tänään oli puhetta ihan lähetyksen rytmistä, eli kuinka tärkeää olisi saada lähetykset sujuviksi ilman jumittamista ja säätöä keskilinjalla, niitä siis otimme ohjelmaan. Koira siis menee maalimiehelle, josta palkataan ja kuljetetaan aluetta hieman eteenpäin ja palataan keskilinjalle noin 1/3 matkasta, jonka jälkeen maalimies passivoituu ja ohjaaja kutsuu koiraa valmiiksi seuraavan piston kohdalla. Jepjep, kuulosti hyvältä, meillä kun on ollut taipumus jäädä pulisemaan ja ottamaan koiraa kiinni keskilinjalle etsittävän piston kohdalle ennen siirtymistä seuraavalle. No, Mottia ei siis kiinnostanut ruoka eikä pallot, naamasta näki että ajatuskin maalimiehistä tympäisee todella. Tällä kierroksella jätimme haukun pois, se on normaalisti saanut siis palkan parin haukun jälkeen.

Sovimme siis, että kakkoskierrokselle se saa taas ääniavut, ensimmäinen lähtee näkölähtönä. Maalimiehillä mukana ainoastaan lelut eikä koiraa pidetä väkisin vaan se palkataan haukusta ja saa lähteä lelunsa kanssa halutessaan takaisin ohjaajan luo. Koska haukuttaminen tuntuu nostattavan tunnelmaa, haukutin sen pari kertaa odotellessa ja kertaalleen juuri ennen lähetystä. Pitkää haukkuahan siltä ei ole edes vaadittu, riittää kun startti olisi joutuisa.

Se lähti ensimmäiselle vähän nihkeästi, sai lelunsa ja toi sen näytille - ei pitänyt kiirettä. Loput olivat piiloilla valmiiksi, jokaiselle pistolle annettiin taputtamalla ääniapu ja koiran sai lähettää heti kun se kiinnitti taputukseen huomion. Kakkoselta odoteltiin koiraa kauan, sen verran kauan että kutsuin sitä jo pois kun olin varma että se on lähtenyt palloineen sapattia viettämään - mitä vielä! Sieltä se tuli maalimiehen kanssa yhtä matkaa, sitä ei ollut saanut lähtemään pois kun oli tuonut pallon aina uudelleen leikitettäväksi. Kolmonen oli nyypiöille haastava pisto, tiellä mm. kaatuneita puunrunkoja ja piilo oli kuopassa. Eteni ihan hyvin, oli etsinyt piilon lähellä reippaasti ja ilmavainulla, taas kerran toi itse maalimiehen metsästä pois, ei olisi jättänyt millään. Viimeinen oli hankala, jyrkkä rinne ja piilo sen laella. Tässä jouduin saattelemaan pitkälle rinteeseen, kun Motti oli sitä mieltä, että nyt hei riittää nämä hommat tältä päivältä, en jaksa enää. Viimeinen ukkokin saatiin kuitenkin metsästä pois.

Näitä kahta viimeistä treeniä yhdistää edellisistä isosti poiketen mm. se, että alueet on tallattu pitkittäis-suunnassa, ei kaistaleina. Sen lisäksi kummallakin kerralla maalimiehet ovat kiertäneet takaa (kuten pitäisikin), jolloin keskilinjalta piilolle ei muodostu valtatietä jota pitkin voi kulkea tyytyväisenä suoraan piilolle. Myös maasto on ollut kahdella viimeisimmällä huomattavasti haastavampi kuin mihin ehdimme tottua. Siihen sitten päälle se, että koirasta on inhottavaa jäädä asumaan maalimiehelle mutta se on pidetty siellä silti.

Nyt, kun sitä kuljetettiin leikittämällä ja se sai itse valita lähteekö vai tuleeko yhtä matkaa, se näyttäisi silti valitsevan maalimiehen kanssa palaamisen sen sijaan, että kipittäisi sieltä tähdellisempiin hommiin. Pistolle oli selvästi mukavampaa lähteä ja näillä eväin nyt sitten jatkamme. Näemmä jo ennen hommin lähtöä haukuttaminen nostaa rekkua sen verran, että taidanpa ottaa sen ohjelmaan myös.

Omassa ohjaamisessa ärsyttää se, että näytän ihan vakiona lähtevän etenkin ekalle kierrokselle vähän vajaalla asenteella. Nämäkin jutut (koiran nostaminen nyt esimerkkinä) olisi voinut hyvin kuutioida jo aiemmin, varsinkaan kun ei ole mitenkään uudesta asiasta kyse. Jospa sitä ennen koiran eläkeikää muistaisi ja sisäistäisi sen, ettei näpeissä ole enää työnarkomaani raitapaita jolle riittää kysymys "Lähtäänkö hommiin?" ja se on käsi lipassa, vaan tyyppi joka kyllä tekee ihan kaiken parhaansa kun sille vain kerrotaan selkeästi mitä pitää tehdä. Jos vielä kaupan päälle muutetaan monta asiaa samalla kertaa totutusta, ei takuulla saada aikaan kuin hämmennystä.

Hirveästi asiaa jää taatusti tästä pois, lisäyksiä varmaan tulee jahka silmät pysyvät paremmin auki ja pää pelaa taas edes jotenkin.

torstai 9. toukokuuta 2013

Kevään ensimmäiset hakutreenit


Piti ihan blogista tarkistaa, koska viimeksi ollaan oltu hakutreeneissä ja näemmä ollaan syksyllä pari kertaa käyty vaikka tuntuu, että alkukesän jälkeen ainoastaan olla öllötettiin ja tehtiin jälkeä. Oli miten oli, tänään oli kevään ensimmäiset hakutreenit, enkä nyt oikein tiedä olisiko tyytyväinen vai "ihan jees". Luultavasti kallistun jälkimmäisen puolelle.

Aloitin ihan liian kunnianhimoisena, mikä johti siihen että koira oli ihan kuutamolla. Tähän saakkahan alue on ensinnäkin tallattu kaistaleina ja huolella, nyt poikittain väljästi - merkitys olikin koiralle yllättävän suuri! Maasto oli myös haastavampaa kuin viimeisimmät, mielestäni paikka oli varsin passeli siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Tarkoitus oli tehdä kaikenlaista jännää, johon haukkuminen kuuluu olennaisena osana, käytäntö ei sitten ihan niin mahtavasti kuitenkaan toteutunut. 1-kierroksen Ensimmäinen maalimies lähti näkölähtönä, ajatuksena haukuttaa muutama kunnollinen haukku ja palkata lelulla ja ruoalla, ohjaaja menee hakemaan koiran. Siitä sitten pois saattaen maalimiestä seuraavalle piilolle pienen matkaa ja keskilinjalle. No. Näkölähtö ei toiminut ihan niin kuin piti, tyyppi oli kyllä kiinnostunut maalimiehestä mutta etsiminen oli aivan luokatonta haahuilua. Ei mitään järjen hiventä koko touhussa, todennäköisesti harhaili tuurilla oikeaan suuntaan ja löysi maalimiehen samaisen tuurin voimin.

Kakkonen oli jo piilolla, lähetys sinne ja taas seuraamme koiraa joka juoksentelee muttei työskentele (hieman helpotti kieltämättä se, että jokainen taisi kakkoselle lähetettäessä tehdä samaisen lenkin reilusti vasemmalle, olisiko tuuli vaikuttanut niin paljon hajuun). Eteni kuitenkin sen verran, että sai lopulta vainun maalimiehestä. Kakkosella sovimme, että neloselta annetaan ääniapu, mutta lähetän sen kuitenkin ensin suunnitelman mukaan kolmoselle, josta niinikään pyydetään ääniapu.

Kolmonen osoittautui kaikille koirille vaikeaksi, melkein heti keskilinjalta nousi nyppylä, jonka jälkeen loiva epätasainen lasku ja piilo. Ääniapuja tarvittiin useita ja saattelin Motin nyppylän päälle josta pyysin heiluria jotta se älyää taas mistä on kyse. Kolmosella se näytti vähän jännittävän maalimiehellä ja jätti väliä ennen kuin meni aivan luo, syytä en osaa sanoa. Muilla piiloilla sitä ongelmaa ei kuulemma ollut, tuli lähelle reippaasti eikä pakitellut - ja tämä mielikuva mulla on ollut sen toimista itsellänikin.

Neloselle eteneminen oli jo enemmän sinnepäin mitä haetaan, nihkeältä näytti silti. Tai ehkä nihkeys oli jo omassa päässä.

Kakkoskierroksella helpotin ihan reilusti, eli palattiin ihan perusjuttuihin. Kaikki kolme ensimmäistä (1-kierroksen 1, 2, 4 - kolmonen jätettiin tarkoituksella pois) näkölähtönä eli Motti näki kun maalimies lähtee, käänsin koiraa pois ja lähetin kun maalimies oli piilolla. Ihan eri koira. Veto maalimiehelle oli samanlaista mihin olen tottunut, eteni varmasti ja ilmavainulla, tällä kierroksella ohjeena oli että haukuttaa saa muttei ole välttämätöntä. Kolmannelle (eli neloselle, heh) lähtiessäni pyysin Paulan menemään valmiiksi kolmoselle, ajattelin että otan sen kuitenkin viimeiseksi ilman apuja kun koira näytti käynnistyvän. Virtaa oli edelleen keskilinjalle palatessa, joten lähetin sen viimeiselle piilolle ja hemmetti kun etenikin nätisti ja ihmettelemättä. Hyvä fiilis jäi siltä osin, rekku sai leikkiä narupallolla ihanien ihmisten kanssa matkalla autolle ja jäi sinne tyytyväisenä syömään aamuruokaansa.

Ennen kakkoskierrosta jonkun matkan päässä olevalta ampumaradalta alkoi kuulumaan laukauksia ja peruspessimistinä kelailin, että saas nähdä mitä tapahtuu kun luonnetestin reaktio meni niin överiksi. Näemmä ohjaaja oli se, jolle viime viikonlopusta jäi traumoja, koiraa ei paukuttelut nimittäin kiinnostaneet yhtään - kuten eivät ole kiinnostaneet tähänkään saakka.

Motilla ei muuten ollut tänään mikään kiire maalimiehiltä pois, hienoa leidit!

No niin. Sikäli, kun selkä toimii viikonloppuna, ajatus seuraaville treeneille olisi sellainen, että ensimmäinen maalimies otetaan taas helpotettuna (riittäisiköhän ääniapu?), seuraavat tämänpäivän suunnitelmaa mukaillen. Kestävää haukkuahan tuolta en edes vielä odota, yritetään nyt alkuun saada se aloitus ripeäksi ja irti muutaman haukun hyvä putki.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Tyhmyydestä sakotetaan vol 2(00)

Kun hakutreenit jäivät kiukuttelevan selän vuoksi taas väliin, teimme Motin kanssa pieniä aktivointiharjoituksia, joita Elli antoi meille viikolla kotiläksyksi. Yksi meidän typeryyksistämmehän on se, että minä teen koko ajan kevätjuhlaliikkeitä aktivoidakseni koiraa, kun koiran pitäisi tehdä niitä saadakseen minut aktiiviseksi. Vappupäivänä tätä treenailtiin valvovaan silmän alla hieman pitkin piuhoin, tänään löysin (uudestaan, eihän tämä mikään ylläri ollut) Sen Jutun, jonka vuoksi Motti on valmis myymään vaikka puruluunsa: tennispallo. Jos keskiviikkona patsasteltiin neutraalina pitkiä pätkiä koiran kuutioidessa ihmeissään mistä on kyse, niin tänään sytytti hyvin nopsaan: se TODELLA halusi pallonsa hetipianeilen ja tarjotessaan sivulletuloa itse sai myös palkkionsa samantien. Jatkamme harjoituksia...

lauantai 4. toukokuuta 2013

Motin luonnetesti

Jaahas. Reissu ei mennyt kaikilta osin ihan putkeen, mutten voi silti sanoa olevani pettynyt. Varsinaisesti. Rivi näyttää siis seuraavalta: -1 +1 +1 +2 +1 +2 -2 +3 laukausaltis - ja viimeinen tarkoittaa siis sitä, että tuloksena +101 hylätty. Okei, tämä viimeisin ei miellytä, myönnän.

Luoksepäästävyys ei tuottanut minkään sortin ongelmia, Motti on tunnetusti valmis suuteloimaan kaikki halukkaat (tai vaikkei olisi niin halukaskaan) ilomielin. Kepukkaleikit sujuivat ihan hienosti, meillä vaan keppien kanssa on hieman toisenlainen marssijärjestys - niitä ei todellakaan kiskota, vaan annetaan käteen jonka jälkeen ne heitetään horisonttiin. Juu juu, kyllä pitää vetää raivoisat taisteluleikit vaikka metallitangolla jos paukkuja oikeasti on, mietinpähän vain miten olisi retuutus sujunut motskarin avustuksella. :D

Ihan järjettömän suuri yllätys oli se, kuinka paljon painetta tuo jässikkä oikeasti otti ihan kelkasta alkaen. Jos sillä normaalikuvioissa tulee joku jännä juttu vastaan, se katsoo minua ja tiedustelee onko tämä noteeraamisen arvoista. Kun sille tuumaa, että anna olla, ihan ok, niin homma on sitä myöten selvä. Lähinnä se yllätysmomentti tulikin siinä, että sillä kesti todella kauan palautua, kelkan kanssa välit eivät ehtineet edes tulla vielä viimeiseen saakka selviksi. Todellakaan ei olla törmätty Motti-hepuliin vielä koskaan, hihnan päässä pogoili siis villivarsan lailla se sama tyyppi, jonka voin viedä ameebana (ameeba = minä itse) minne vain ja ainoa juttu, minkä suhteen tarvitsee olla suunnilleen hereillä, on toiset urokset ja niiden kohtaaminen. Mitä hittoa?

No. Kotiin päin ajaessa kelailin, että pehmeys (-2) ei sinällään ole lainkaan ylläri, onhan tuo ollut tollainen karjismaailman Ferdinand-härkä pienestä pitäen. Se myös ottaa nokkiinsa hemmetin helposti treeneissä, ei kestä korjaamista (väistää, jos käpälöidään liikaa) eikä varsinkaan diggaile pakotteista vaan vetäisi mieluusti lötköksi ja tuumaisi silmiään pyöritellen, että tee akka ite jos ei meikäläisen efortti kelpaa. Sanominen menee kerrasta perille. Rakkaus motskareihin ja palloihin pitää kuitenkin miehen liikkeessä sen verran mukavasti, ettei tuota ole sen syvällisemmin tullut kelailtua ja maastossa mitään ongelmaa tähän liittyen ei ole.

Video oli ihan mainio juttu, valaisi huomattavasti paremmin mitä siellä selän takana ihan oikeasti tapahtui. Kelkalla jo alussa tyyppi vilkaisi mua, kuten aina tekee jos ei ole varma tilanteesta, kun ei tullut vahvistusta, päätti että meikä lähtee sitten kotio. Rimpuiluksihan se meni, eikä meinannut tulla kelkalle lainkaan ennen kuin "ukko" oli purettu mytyksi maahan. Fine. Sen voin hyväksyä, että uusi isoääninen juttu voi olla jännittävä, mutta kertaakaan missään tilanteessa sen enempää kotona, töissä, keskustassa, missä tahansa reissussa jne. ei ole koettu tuollaista esitystä.

Kepukan kanssa karjahtelevaa tuomaria päätti väistää myös, tosielämästä tiedän että minua ei uhkailla. Blokkailua harrastetaan aika ahkerastikin, väärän asenteen omaavalla ei ole asiaa minun luokseni. Sitä en tiedä olisiko kanttia käydä kiinni, toivottavasti siitä ei tarvitse koskaan ottaa selvää.

Haalaria säikähti ihan kunnolla, kiersi sen myös uudelleenohituksessa niin kaukaa kuin remmi antoi myöten. Heti perään mentiin tynnyrille, joka ei meinannut lähteä liikkeelle. Jäin jo pyörimään piha-alueen reunalle, että mitä hemmettiä, saatiin siis koliseva hirvitys kantapäille "hieman" myöhässä. :D Tynnyrillä alkoi olemaan sen näköinen rekku, että tää ei ole ollut enää pitkään aikaan kivaa, saako mennä kun on valmis? Jonkin aikaa sahattiin tynnyrin luona, koira koko ajan enemmän sen näköisenä, etten kohta leiki enää teidän kanssa ja edessä olikin jo pimeä huone.

Tämä oli osio, josta mulla ei ollut mitään odotuksia, saattaa lähteä etsimään heti tai sitten ei. Tepastelun ääniä kuului kyllä ihan reippaalla tatsilla, se tuli oikeaan huoneeseenkin pian ja patsasteli kuono kattoa kohti pitkän tovin. Ihmetteli tuomaria ja lähti uudelleen pressulla peitetylle lattialle viereiseen huoneeseen. Hetken päästä tuli takaisin, tutki uudelleen tuomaria että et se ole sinä... kävi ihan vieressä mutta meni kuitenkin takaisin oviaukolle sen oloisena, että haju täällä on ihan selvästi, mutta MISSÄ MAMMA! Meirän hakukoerra.

Aikaa meni näemmä enemmän kuin miltä itsestä tuntui, videolla tämä on kirjaimellisesti nähtävissä kuvaajan ihmetellessä etsimen läpi... tuota... jotain?

Huoneesta suoraan seinään, jossa sitä ei juurikaan painostettu kun alkoi olemaan sen verran paineessa kaikesta. Videosta päätellen täysin oikea ratkaisu, huumori oli myyty naapurikuntaan jo aikaa sitten.

Viimeisenä ampumiset, joka oli ehkä isoimpia ylläreitä minulle. Nyt siis puhutaan koirasta, joka ei noteeraa uudenvuoden tulituksia, ei ole kiinnostunut metsästysaseiden äänestä jne. Starttipistooli oli ihan selvästi viimeinen pisara, sinkosi hihnanmitan taaksepäin eikä reaktio laimentunut useammalla laukauksella lainkaan.

Vajaa puolituntinen otti ilmeisen koville, kommenttien aikaankin sälli olisi mieluusti häipynyt huitsin veehen patsastelemasta. Ihmisiähän se muisti toki rakastaa joka välissä, ketään vastaan ei jäänyt mitään hampaankoloon - ja se jos mikä on ihan ehtaa Mottia.

Muuttaako tämä mun mielipidettäni tuosta koirasta? Ei todellakaan. Nyt kasvatellaan ukkoa aikuiseksi jokunen vuosi ja käydään uusintakierroksella, siihen saakka (ja sen jälkeen) jatketaan täysin samojen juttujen parissa kuin tähänkin asti. Ajateltavaa sain kyllä ja videota tulee tutkailtua varmaan jokunen kerta, mutta kotiin tuli kuitenkin takaisin maailman paras Motti. ;)

Ja ne videot (tuomareina Kai Tarkka, Katri Leikola), kommentteja otetaan mieluusti vastaan:

- Luonnetesti
- Tuomarin kommentit