Terveisiä talvisesta Keski-Suomesta... lunta on lähinnä muistoissa, sentään osa poluista on vielä askeleen alla lohkeilevaa peilijäätä.

Möttönen sai vatsansa kuntoon noin viikko sitten, nyt sitten podetaan ilmeisesti syysflunssaa. Herra yskii pahan kuuloisesti ja syljeskelee välillä paksua limaa aikansa kakisteltuaan, eli lenkit ovat toistaiseksi hyvin minimaalisia ja jännityksellä odotamme meneekö ihan vaan "kausiflunssana" ohi, vai saammeko nauttia ehkäpä jostain mukavasta jälkitaudistakin. Vaikkapa keuhkoputkentulehdus, anyone? No, heppu on pirteä ja ruoka maistuu, joten eiköhän tästäkin vitsauksesta selvitä. Seuraavaa odotellessa...

Raitapaitaneitejä meinaa olla kova ikävä, vaikka tiedossa onkin että niillä on kummallakin kaikki hyvin. Onneksi on tuo sininen salama pitämässä mielialaa yllä. Miten voi olla huonolla tuulella, kun kotona on alituiseen hyväntuulinen kaveri jolle kaikki on mahtavaa ja innostavaa? Ei mitenkään.

Raidalla kuuluu olevan kaikki hyvin, komentelee maaseudulla kahta kengurua (http://kengurumieli.blogspot.fi), muutamaa kissaa ja yhtä palvelijaa. Raita ei onneksi ole ollut muutosvastarintainen koskaan, joten ei tutussa paikassa olemista stressaile. Tammikuun lopussa saa taas mummun kotio, toivon mukaan saadaan asuntoasiat järjestymään siihen malliin, ettei naapureiden olemassaoloa tarvitse stressata.

Ruu kävi sterissä ja toipui kuuleman mukaan vauhdilla, sen verran vauhdilla että piti ilmeisesti kahden viikon sairaslomaa aivan humpuukina. Jännityksellä olen odotellut marraskuun lopun luustokuvauksen lausuntoja, ainakaan toistaiseksi niitä ei Koiranetissä näy.

Joulua vietämme Motin kanssa kahdestaan kotona, saas nähdä muuttuuko tuo iänikuinen räntäsade lumeksi vai päästäänkö vielä metsään tallustelemaan!

Muuttopuuhia

Oops, hieman on vierähtänyt edellisestä postauksesta, päivitetääs uusimmat... Joulukuun alussa osa Puubelandian hörökorvajaostosta otti ja muutti maaseudun rauhasta ihmisten ilmoille, Ruuti-neiti jäi isäntänsä kanssa maalle asumaan. Heti alkuun karjapaimenkaksikko päätti laittaa hulinaksi ja järjestivät kuorolaulua sen verran, että toinen seinänaapurimme kiukustui kerrassaan vaikuttavasti. Onneksi pystyin kertomaan tehdyt toimenpiteet ja jatkosuunnitelman, joten pääsimme kaiketi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

Koska Raita oli pääsolisti ja tiedän, ettei siltä metelöintiä saa kovin helposti pois kitkettyä (kuinka korjaat kuuroa koiraa, joka luultavasti ei tajua pitävänsä meteliä?), pääsi mummo muuttamaan etukäteen Kajaaniin. Suunnitelmissa on siis, että Motin kanssa puikahdetaan perässä pikapuoliin.

Nuorimies ei malttanut silti pitää suutaan supussa, joten saa nyt kunnian kulkea töissä mukana loppuajan, tästä järjettömän suuri kiitos kuuluu työnantajalleni! Kai tuolle sällille oli vaan kaikki muutokset kerralla liikaa, peräänvolisijahan se ei ole ollut ikinä. Töissäkäyminen on sille tuttu juttu ennestään, on ollut takahuoneessa pötköttelemässä jokusen lauantain aikaisemminkin ja näyttää viihtyvän siellä pidemmänkin päivän erinomaisesti.

Kiukkunakki täyttää vuosia

Raita täytti tänään 13 vuotta. Sen piti olla nuorena sattuneen lenkkitapaturman jälkeen selkävammainen ja viimeisillä metreillään jo jossain kahdeksan ikävuoden nurkilla, mutta muoripa näytti moisille ennusteille pitkää kuonoa. Näkö lienee jo aika huono - ainakin tunnistan likinäköisyyden oireita sen yrittäessä tihrustaa muutaman metrin päästä, että kuka siellä mahtaa seisoskella. Kuulo on mennyttä ainakin suurimmaksi osaksi, ties kuinka kauan se on huijannut Motin suosiollisella avustuksella kuulevaa pitämällä tarkkaan kavereiden reaktioita silmällä. Askel on muuttunut mummon hajamielisiksi askeliksi, mutta jalka nousee siitä huolimatta tarvittaessa hyvinkin rivakasti.

Esimerkiksi tuossa ylläolevassa kuvassa sillä on hihna siksi, että ensimmäisellä yrityksellä ohjasin sen kivien päälle istumaan ja otin pannan pois - paikallaan istumisen sijaan mummo ottikin hatkat ilahtuneena vapaasta ulkoilusta. Aiemmin sen pystyikin pitämään vapaana missä hyvänsä, viime kädessä sillä oli aina korvat kuulolla, niiden olemassaolosta joutui tosin välillä muistuttamaan hieman kovaäänisemmin. No. Eihän se nytkään kauas mennyt, mutta huudapa takaisin koiraa, joka kirmaa poispäin ja jolla ne korvat todellakin ovat nyt kirjaimellisesti koristeena. Juu ei, ei harjoiteta meillä enää irrallaan oleilua kuin mökin tutuissa maastoissa ja kotipihalla.

Monta kertaa on jo kotiin tultaessa tarkkailtu henkeä pidätellen muorin kylkeä sen maatessa reporankana sohvalla tai omalla pedillään sisäisen kellon heittäessä: hengittääkö se? Jotenkin nyt viimeisen vuoden aikana on alkanut tarkkailemaan tuota tappijalkaa enemmän sillä silmällä, että se alkaa oikeasti olla jo vanha. Miten se voi olla? Se on jäänyt istumaan auton takapenkille silmät pyöreinä jo kolmen koirakaverin jälkeen, sen kuuluu olla ikuinen. Voi olla, että tepastelemme yhtä matkaa vielä pitkäänkin, ainakin se toive on laitettu tilaukseen. Silti on kai pakko alkaa uskoa, että viimeistään nyt on aika panostaa määrän sijaan täysillä laatuun, tuo muori on sen kyllä jokaisella solullaan ansainnut. Onnea muru. ♥

Valaistutaan leikistä

Hoblaa. Tänään oli taas tokopäivä ja sininen herrasmies oli ihan hyvässä iskussa kentälle päästessä. Ei ole enää kovinkaan kiinnostunut muista koirista (aiemminkaan ei ole mennyt överiksi, mutta enää ei tarvitse huomautella The Silmästä niin ahkerasti), eikä lötkähdä kesken kaiken lahnaksi.

Harjoittelimme liikkeestä seisomista sekä paikallaoloa istuen, kumpaakaan ei juurikaan ole tehty joten tyyppi sai käyttää jopa aivojaankin. Ensin pysäyttelin sitä peruutellen lyhyehköllä välimatkalla, käsimerkkien kanssa onnistui ihan hyvin joten kokeiltiin pidemmällä välillä pysäyttämistä. Sälli hiihteli lähemmäs ennen kuin pysähtyi, mutta uusintayrityksellä käytin käsimerkin lisäksi käskyä ja riittävän terävästi hihkaistuna se pysäyttikin tosi hyvin - itse asiassa paljon paremmin kuin lähempää pysäyttäminen.

Paikallaistuminen meni loistavasti, ottaen huomioon ettei paikallaoloja ole tehty kuin maassa. Ihan sama mikä välimatka, heittelenkö kärrynpyörää, taputanko käsiä vai laahustanko koiran takana: takamus pysyi maassa vapautukseen saakka. Lelu selän takana meinasi tehdä tiukkaa, mutta yhdellä korjaamisella saatiin sekin toimimaan hienosti. Lopuksi tehdyssä paikkamakuussa sälli pysyi hienosti, vaikka vieruskaveri nousi ylös - katseli hieman sivuilleen, muttei hakenut missään vaiheessa varsinaisesti mitään toimintaa eikä ollut levoton, joten en hirveän huolissani siitä tsekkailusta ole.

Mulle tuli ahaa-elämys koiran leikittämisestä ja itse asiassa sain sille vahvistuksen myös tämänpäiväisen viettiluennon koirakko-osuudessa iltapäivällä. Aiemmin olen leikittänyt koiraa tosi paljon alhaalla, mistä seuraa se, että kun itsellä on pituutta liki 180 niin väkisinkin on tuollaisen 50-senttisen silmissä uhkaava ja se paineistuu siitä helposti. Siispä olen yrittänyt keksiä, kuinka voisin olla makaamatta koiran päällä, mutta leikittää sitä saaliin kanssa alhaalla - miksi leikittäisin alhaalla, kun elikko syttyy aivan eri tavalla saadessaan saalistaa sen lelun ylempää käyttämällä myös omaa kehoaan. Karjiksethan hyvin usein tykkäävät pomppimisesta ja tämä näyttää toimivan ei-niin-yllättäen myös Motille. Pari kierrosta saaliin perässä niin, ettei se saa sitä kiinni, sitten lupa purra, koira voittaa saaliin, irti ja sama uudestaan. Se nousee ihan älyttömän nopeasti jo siitä perässä lentämisestä, nauttii vastuksesta taisteluvaiheessa (jotka pidän lyhyinä), voittaa lelunsa ja tuo sen heti mulle takaisin. Semman (jossa olin kuunteluoppilaana, kävimme välillä tekemässä Motin treenit ja tulimme semmaan takaisin) toisten koirakoiden jutuista sai aika hyviä juttuja irti itseäkin ajatellen ja yhden koiran kohdalla käväisi mielessä sekin, että meille täytyy ehdottomasti saada isompia (lähinnä ehkä pidempiä) motskareita. Lähileikkiä saisi myös alhaalla tehtyä paljon vähemmän painostavasti, kun mulla olisi tilaa olla alempana ja koiralla tilaa tulla saaliin perään.

Jos kesällä oli vielä ongelmana se, että minä ohjaajana tein hirveästi kevätjuhlaliikkeitä, jotta sain koiraa edes semisti kiinnostumaan minusta, niin sanoisin että nyt aletaan olemaan enemmän oikealla suunnalla. Motti hakee enemmän itse tapaa saada minut aktiivisesti, tarjoaa asioita oma-aloitteisesti ja on halukas tekemään hommia. Hienoin poika. <3

Tänään sinisellä tyypillä ei ollut kyllä fiilikset kohdillaan yhtään. Käytän sen ennen kentälle menoa pissakierroksella ja bongasi sieltä tänään ilmeisesti juoksukusia, kun tuntui tyhjentävän päänsä ihan täysin. Kyllähän sen pallolla taas sai sieltä hinattua tähän maailmaan hetkittäin, mutta tunnelmankohotusta tarvittiin tosi tiuhaan että sälli jaksoi kiinnostua tekemisestä.

Allekirjoittanut loisti taas kehonhallinnallaan kartioiden välistä pujotellessaan (tai siis ne olis pitänyt pujotella eikä kaahata yli, päin ja välejä missaten). Mähän olen kuin holsku! Kaikki pitää kaahottaa läpi yhtään miettimättä ja eteen katsomatta, sitten ollaan tosi yllättyneitä siitä että reisille meni. Jollei tämä **tuttaisi niin paljon, niin melkein naurattaisi - eihän tää voi olla todellista, että ongelma tiedostetaan mutta toimintatapa jatkuu siitä huolimatta. No, ainakin rotuvalinta siltä osin osuu nappiin.

Musta alkaa vähän tuntua siltä, että mun on aivan turha miettiä treenejä koiran osalta yhtään, tässä vaiheessa paljon tähdellisempää olis kelailla itselle selvät raamit minkä puitteissa mennään. Kokemus on osoittanut, että kun pidän itseni lapasessa, niin koira tulee helposti siinä siivellä.

Tämä saattaa vaatia suklaata.

Oops, viime viikon tokoilut jäivät päivittämättä, korjataanpas tilanne ennen tämänpäiväistä nolausta. Eipä niissä hirveästi kerrottavaa sinänsä ole, mahtavaa nähdä miten pienellä panostuksella koira herää eloon (noin treenien suhteen siis). Kummasti siihen elikkoon saa vetoa ihan sillä, että saa itsestään kaivettua motivaation lähteä tekemään asioita. Viime lauantaina harjoittelimme kontaktinottoa ja maahanmenoja, jälkimmäinen tuotti ohjaajalle enemmän päänvaivaa kuin koiralle.

Kehonhallinnasta. Miten mä voin olla niin itseäni tiedostamaton, mitä? Sätkyttelen kaikkiin ilmansuuntiin samaan aikaan, vaikka päätän että hanska ei hievahdakaan käskyä antaessa, niin silti huomaan viittovani maahanmenoa samaan aikaan kun yritän saada käskyä ulos suusta. Onko tämä muka aina ollut yhtä hankalaa? Seuraaviin treeneihin voisi olla hyvä saada jesarirulla mukaan, joku ryhmäläisistä saa paketoida minut liikkumattomaksi pötköksi niin loppuu se hosuminen.

Toinen juttu: mulla ei ole käskyissä enää mitään järjen hiventä. Hukkista treenatessa aikoinaan olin hyvinkin tarkka intonaatioista ja selkeydestä, nyt on pitänyt oikeasti etsiä tehokkainta tapaa saada sanoma perille, siis tehokkainta siinä mielessä että saan sen joka kerta suusta samalla tavalla ulos. Samaan aikaan tarttis vielä muistaa pitää kädet liikkumatta ja sormet omalla puolella. Ei helv...

Käsimerkkien käyttö johtunee siitä, että Raidalle niitä on nykyisin pakko käyttää kun se ei enää kuule. Se on osannut ne kyllä "aina", mutta käytin niitä lähinnä koiran ohjaamiseen kauempaa. Siinä sivussa ne samat merkit ovat tulleet tutuiksi myös junnuille.

No, Motti on onneksi ohjaajaansa fiksumpi ja on kuulemma työviikon aikana tarjonnut maahanmenoa itse eri tilanteissa - tosi kätevää, kun on itsekseen treenautuva koira! Ainakin näin vähemmässä häiriössä homma siis onnistuu vikkelästi, eri asia on muistanko minä pysyä tolkuissani kun pitää lähteä ihmisten ilmoille puuhastelemaan. Ans kattoo.

Ruudin käytöstreenit ovat jatkuneet, naapurin tien vieressä häkissään metelöivän koiran ohittaminen on sille edelleen haastavaa, joten siinä pyörimme usein ja hartaasti. Sori, naapuri. Se haukkuu tosin ihan samalla syötöllä riippumatta siitä ollaanko kohdalla vai ei, joten loppujen lopuksi ei ihan hirveästi kiinnosta. Autojen jahtaaminen olisi edelleen kovin kutkuttavaa, nyt siihen pystyy paremmin panostamaankin kun puuhkis alkaa olemaan noin muuten suunnilleen kuulolla.

Reaktiot ympärillä tapahtuviin asioihin (yllättävässä paikassa vastaantuleva ihminen, kentällä tai laitsalla oleva hevonen, lenkkeilijä jne.) ovat huomattavasti paremmin ennakoitavissa ja hanskattavissa, bonuksena käytös myös kotona on huomattavasti rauhallisempaa. Jännä juttu mielestäni on se, että täällä landella ne reaktiot ovat huomattavasti isommat kuin kaupunkialueella liikuttaessa - kun ärsykkeitä on enemmän, se ei viitsi vaivautua juurikaan: ihmiset eivät kiinnosta, autoja ei viitsi jahdata jne. ja mielentila pysyy kuitenkin rauhallisena ja tyytyväisenä. Taas kerran: pieni panostus yksilötasolla, suuri vaikutus kokonaisuutta ajatellen.

Tottelevaisuutta ja verijälkeä

Possomiehellä oli eilen ensimmäiset TOKO-treenit. Mulla ei ollut mr maalaisjuntin mahdollisesta kenttäkäytöksestä mitään ennakko-odotuksia, mutta heppu piti pokan ihan mallikkaasti vaikka kentällä oli hulinaa riittämiin. Muutamaan otteeseen sai muistutella, että kuonon paikka ei ole kentän pinnassa ja että luppoaikana ihan vaan istuskellaan ja pötkötellään. Kun herran ruokapalkkaa kohtaan tuntemat välinpitämättömät fiilikset ovat tiedossa, pakkasin taskuun nakkien lisäksi myös motskarin jolla pidettiin jännitystä yllä. Yllättävän hyvin se toimi nyt ruoallakin, joten kaipa siitä tosiaan sekakäyttäjä saadaan puserrettua.

Ruuti sen sijaan pääsi tänään ensimmäistä kertaa tekemään kunnolla jälkeä, olimme siis MEJÄ-kurssilla. Vetäjinä toimivat koirillaan menestyksekkäästi kilpailleet Anne ja Hannu Majava, koiria Ruden lisäksi oli paikalla kaksi, kaikki kurssilaiset olivat pitkäkarvaholskuja. Saimme myös demonstraation siitä, kuinka homma tulisi hoitaa oikeaoppisesti ja sen meille näytti topakasti skotti Moore.

Ruu yllätti kaikkineen aika mukavasti: hoksasi homman juonen nopeasti, lähti etenemään jäljellä tarkasti ja maltillisella vauhdilla. Ruden jäljen pituus oli kokonaisuudessaan 150 metriä, josta ensimmäinen sata työskenneltiin kunnolla. Sitten bongattiin jotain (puron solinaa, ihmisten ääniä puron suunnasta, jotain muuta - ei voi tietää) ja aivo karkasi omille teilleen. Jotenkin se onnistui kaadolle asti pääsemään ja lähestyi sitä venyen pidemmäksi joka askeleella - hyi hitto, täällä on joku raato...? Haisteli sorkkaa, muttei tahtonut olla sen kanssa missään lähemmässä kontaktissa, siispä aloitamme varmaankin hirvensorkkiin tutustumisen jahka sellainen jostain metsästyskauden startatessa saadaan kinuttua, aloittelemme myös sillä sadan metrin pätkällä. Oikein hyvä startti puuhkikselle kuitenkin, olen oikein tyytyväinen.

Toinen ylläri (ensimmäinen oli siis se, että se malttoi keskittyä hajuun ja työskenteli kunnolla, kuono tiiviisti maassa) oli se, ettei ihmisistä vedetty minkäänlaista kilaria. Sitä ei edes häirinnyt tippaakaan, vaikka perässä seurasi neljä ihmistä minun lisäkseni, autolta tullessa mulkoili hieman mutta kun kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut, rentoutui nopeasti.

Ruden remmikäytöstreenit ovat edenneet myös mukavasti. Viikolla olin vähällä tehdä uukkarin kun pihasta lähtiessä kuuntelin että tiellä menee/tulee hevonen, mutta todettuani sen olevan menossa kentälle päätin painella perään. Mennen tullen mentiin kentän ohi hipihiljaa, kaikki neljä jalkaa maassa. Olihan se kiinnostunut, mutta kiinnostus ei mennyt yli vaan malttoi pysyä löysällä hihnalla parin muistutuksen jälkeen, sitten riittikin ihan rauhallinen suullinen ohjaus. Taitava puuhka. :)

Lauantaina ohjelmassa oli alkuiltapäivästä Motin TOKO:n alkeiskurssin suullinen osuus (koulutukset alkavat viikon päästä lauantaina), iltapäivälle tilasin käyttöohjeet Ruutiin ja saimmekin vieraaksemme Ruudin kasvattajan Ellin. Hyviä ohjeita saimmekin, ihan uskomatonta miten nopeasti koiraan saa vaikutettua rauhoittavasti ihan minimaalisilla jutuilla! Meillähän on ollut siis hieman "naurussa" pitelemistä leidin kikkailuiden kanssa ja syylliseksi ilmoittaudun ihan vapaaehtoisesti itse. Ruutihan on saanut elellä aika pitkälti pellossa ensimmäiset kaksi elinvuottaan, saanut anteeksi kaikenlaista siksi kun on puuhka (olen alkanut ymmärtää millä reseptillä kaikkien tietämät riehuvat pikkukoirat syntyvät, meidän kärttyiita ei vaan ole niin kovin pieni) ja valitettavasti se sekä näkyy, kuuluu että tuntuu ihan omissa nahoissa.

Holsku EI ole uusi tuttavuus, ei todellakaan. Väitän, että mulla on hyvinkin realistinen kuva noista ja tykkään niistä kaikkine puolineen valtavasti. Pitkäkarvaversionhan "pitäisi" olla seurakoiramaisempi, tasaisempi ja helpompi kuin esim. lyhytkarvojen (huom. karvojen alla ON ihan 100% holsku) - olen saanut huomata, että meidän neiti on kaikkea muuta. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, kyllä mulla oli aivan selkeä mielikuva millainen pikkupiru meille pentulaatikosta on tulossa, juuri sen temperamenttiin tykästyin hirveästi ja nimensä se on saanut puhtaasti ominaisuuksiensa mukaan. Ei siis pitäisi tulla yllärinä, että tietyt jutut saattavat levitä käsistä jos niihin ei puutu, eihän? ;)

No. Sehän on siis holsku, joka kulkee omia polkujaan, niin sanoakseni. Näennäisen nöyräkin omalle porukalle, mutta tietyin reunaehdoin eli mielistelee silloin kun sille itselleen sopii ja jatkaa perseilyään kun silmienräpsyttelyhetki menee ohi. Ihmisiä kohtaan se ei ole ollut koskaan avoin, eikä se mulle itselleni ole mitenkään pakollinen ominaisuuskaan. Tykätä ei tarvitse, riittää että sietää ja osaa väistää jos ei jaksa sietää. Tätä se ei kuitenkaan tee vaan jää norkoilemaan ja kerää angstia kun jännittää, oma paikka maailmassa ei siis ole selvillä. Oman porukan tila ei ole sille juuri minkään arvoinen, saattaa ulkona kirmatessaan ohi mennessään napata käsivarresta ja on kaukana liukkaasti kuin rasvattu salama ennen kuin siihen ehtii reagoida. Tulee hakemaan kontaktia ja häipyy kun itsestä siltä tuntuu. Perheen ihmisjäsenille se ei pörise, hoitotoimenpiteet saa tehdä ilman neuvotteluita, toisia koiria kohtaan taas neiti on aikamoinen porsas.

Holskuthan ovat hyvin usein ylipäätään vähän koulukiusaajatyyppejä: jos jotain pystyy pompottamaan, niin siihen tunnetaan erittäin suurta vetoa. Ruudilla ja Raidalla homma menee sen verran ristiin, että ne on sisätiloissa eristetty toisistaan, Motti saa hengailla molempien kanssa. Lenkkeily porukalla onnistuu ihan hyvin, vapaaksi pihalla en koko laumaa voi enää laskea. Vieraiden koirien suhteen näyttää siltä, että sosiaalista koiraa tuosta ei tule: täpäköiden kanssa otetaan yhteen ja kiltit ja sosiaaliset runtataan. Leikkimistyyli ei ole kohtelias, on rei'ittänyt Motin niskanahkaa pariin otteeseen ihan kunnolla - siispä leikitkin tapahtuvat nykyisin valvonnan alla ja Ruudin mielestä aivan ykkösjuttua eli toisen niskaan hyökkimistä ja retuuttamista ei sallita lainkaan. Kaikesta edelläolevasta huolimatta se on kotona, omalle porukalle kuitenkin kokonaisuudessaan ihan jees tyyppi, jeesiä pyysin lähinnä tuohon arjen hallintaan kun se ei näemmä enää multa itseltäni onnistu ilman ratakiskoa.

Tiivistettynä Rudelta on nyt siis kavennettu oikeuksia sellaisissa asioissa, mistä se nostaa kierroksia - ei hyppimisiä, ei sooloiluita, käytännössä kaikki tapahtuu rauhoittumisen kautta (ja tämänhän piti siis olla hallussa jo Sarpukan ajalta). Lenkillelähtö on ollut varsinkin kesän aikana järjetöntä sirkusta: hermojani säästääkseni olen lykännyt Motin ja Ruudin ulos odottamaan kunnes olen valmis, noin 50 metriä kotiportista olen ollut sen riekkuvan pössiksen kanssa jo hermoraunio. Eilen treenailtiin siis myös remmikäytöstä, meillähän alkulenkki mennään yleensä mielettömillä kierroksilla (Ruuti menee, kaksi muuta ottavat rauhallisestisesti). Nyt sitä vaihtoehtoa ei annettu ja näin kyllä heti missä olen tehnyt itse isoja mokia alusta saakka, vaikka kuvittelin olevani oikeassa. Tuleekohan tästä tyhmän omistajan syndroomasta ikinä loppua, vai uusiutuuko se vaan eri kohdissa eri koirien kanssa? Oli miten oli, niin rauhallista ja hyvällä tavalla luovuttanutta hippiä en ole nähnyt kertaakaan ennen eilistä - ja samalla kaavalla jatkettuna saimme pidettyä kierrokset hanskassa myös tänään.

Tänäänhän siis lähtö tapahtui niin, että koira maahan eteiseen, palautus rauhallisesti maahan joka kerran kun se nousee, panta kaulaan ja ylös noustaan vasta kun ollaan rauhallisena hiljaa. Ovista ja porteista ei mun kanssani ole saanut ryysiä vauhdilla ikinä, eikä sillä ole mulle johtajuusasioiden kanssa mitään tekemistä - en vaan tahdo kompastua nelijalkaisiin lähtiessäni. Kas kummaa: koiran mielentila jo alun alkaen oli rauhallinen, se ei siis edes yrittänyt kiskoa mihinkään suuntaan vaan seurasi remmi löysällä mun tahtiani ja suuntaani.

Mikä tässä muka on hankalaa, saatatte kysyä. No ei niin mikään! Ihan tasan sitä perushuttua, mitä kaupungissa asuessa toteutettiin koirien kanssa joka päivä. Koira ei taida olla ainut, joka täällä on metsittynyt. Pahasti.

Niille, jotka epäilevät ettei iso muutos ole mahdollista minuuteissa, voin vakuuttaa että kyllä se onnistuu. Kun sen päätöksentekopaineen ottaa pois koiran harteilta, voi tapahtua kaikenlaista mielenkiintoista. Muutos lähtee kaksijalkaisista laumanjäsenistä, eikä se helpotus kestä jos niitä muutoksia omaan tapaan toimia ei ole valmis jättämään pysyvästi. Omalta kohdaltani lupaan, että silmät pysyvät tämän asian suhteen apposen avoinna. Ei todellakaan olla valmiita ja aivan sataprosenttisen varmasti tätä juttua joutuu työstämään valtavasti, mutta ainakin nyt on työkaluja tehdä se.

Lomaviikon lopetus

Tänään oli mielettömän hieno sumuinen aamu, joten lähdettiin Ruudin kanssa lenkille kun satuttiin hereillä olemaan. Tähän voisi vaikka tottua! Bongasin tietyltä pellolta kurkiperheen alkuviikosta, joten nappasin kameran mukaan ja lähdimme suunnistamaan siihen suuntaan.

Siellähän ne, harmillisesti 50mm objektiivilla ei kummoisia kuvia aroista linnuista saa, joten oli tyydyttävä siihen mitä sattuu tulemaan. Ruudilla oli metsätielenkkeilyn lisäksi harjoiteltavana lähelläpysyminen, sillä meinaa kuono viedä vähän liiankin hanakasti hajujen perään. Hienosti se pyydettäessä ilmoittautui ja pysyi näkyvillä, kävi rypemässä kaikissa vähänkään houkuttelevissa ojissa ja suolammissa ja oli kotiin lähtiessä hyvinkin tyytyväisen oloinen puuhka.

Raita on pysynyt edelleen virkeänä, alkukesän nuutuneisuutta ja vaisuutta ei ole näkynyt aikoihin. Hyvä niin, toivottavasti muorin suunta pysyy samana! Se herättää aamulla viiden nurkilla ovea avaamaan, olenkin päästänyt sen ulos ja jättänyt oven raolleen jotta voi käydä rauhassa aamunuuskuttelunsa tekemässä ja tulla takaisin sitten kun tahtoo. Se on ottanut tavaksi tuoda tullessaan aamupalaksi omenan jota sitten rouskuttelee omalla puolellaan tyytyväisenä.

Hakua, hakua...

Jahas, taas hakupäivä takana. Päivän teema oli edelleen se maalimiehelle meneminen, palkkaus lelulla, kuljetus pienen matkaa ja kutsuminen takaisin keskilinjalle.

Äänimerkki (taputus) pyydettäessä, jos koira on menossa ilman apuja niin lasken ilman niitä, saa palkata lelulla normaalisti. Ääntä pyysin kahdesti, edelleen musta näyttää että se etsii silloin helposti silmillään. Maalimiehet olivat etenkin kakkoskierroksella kunnolla piilossa, jolloin joutui käyttämään kuonoaan oikeasti - ei-niin-yllättäen laittoikin työskentelemään kunnolla. Motilla on nyt se maalimiehen luona hengaaminen sen verran selkärangassa, että jouduin tekemään aivan liikaa kevätjuhlaliikkeitä keskilinjalla saadakseni sen sinne. Huono juttu, sille on nyt selvästi hieman pimennossa että mitä tässä oikein haetaan, itsekin tykkäisin toimia ennemmin "hajuttomana ja mauttomana" eli ainoastaan ohjaavana statistina. Loppupalautteessa tuumattiinkin, että palataan viimesyksyiseen eli se leikitetään piilolla kunnes kirmaan paikalle ja vien sen mukanani keskilinjalle.

Pariin otteeseen on kysytty, olisko ilmaisu järkevämpää vaihtaa haukulta (joka tällä hetkellä on ylipäätään jätetty sivuun) rullalle. Mielestäni tuon koiran kohdalla ei. Se ei ole edestakaisin into piukassa ravailevaa tyyppiä ja kun maalimiesmotivaatio ylipäätään on mitä on, niin odotettavissa olisi ongelmia näytölle menemisen suhteen.

Motin käytös maalimiehellä on kuuleman mukaan ok, ei tule iholle ja pitää pitää pienen hajuraon. Ottaa painetta helposti liian lähellä tapahtuvasta riekuttamisesta (ei ole yllätys), vaikka leikkiikin hyvin ja mielellään. Tuo myös lelun takaisin sen voitettuaan. Mottihan on viimeisen vuoden aikana muuttunut ylipäätään niin, että se pentumainen peffanpyöritys ja korvat muikulla syliin tunkeminen on jääneet tuttujen ja oman jengin pariin, yhtään vieraampiin suhtautuu silti edelleen kohteliaan ystävällisesti. Tuota "tahdon sulautua kanssasi, koska olet niin ihana"-meininkiähän se harrasti siis treeneissäkin vielä viime kesänä, voi olla että se maailman rakastamisen loiventuminen ihmiset on aivan jees -modeen näkyy nyt sitten tuolla metsässäkin.

Meillä eletään epäreiluja aikoja. Koska medium sininen meni voittamaan ison ruokasäkin, muttei itse voi niitä syödä, saavat leidit nappulansa aamuin illoin aktivointipalloista ja Motti syö raakaruokaa. Motista on aivan tyhmää, että toisilla on pallot joista tulee herkkuja, etenkin Rudesta sen sijaan on täysin epistä että Motti saa herkkuja ja itsellä on nappuladieetti - joka tosin näyttää maistuvan paremmin nyt kun ne saa itse pyöritellä pallosta ulos. Olen yrittänyt lohdutella, että jahka palkintoeväät on rouskuteltu, palataan vanhaan tuttuun muonitukseen eli Kennelrehun antimiin. Koska pienen koiran "epis" ei sovi minulle lainkaan, on Motti toki saanut pyöritellä riistakuutioita pallosta pois ja leidit puolestaan saavat hieman lihaa nappuloiden lisäksi.

Raidalle pallo toimii itse asiassa erinomaisesti, se on ahminut ruokansa aina ja nyt vanhemmiten imuroi kupin tyhjäksi nopeammin kuin koskaan ennen. Pallo tyhjenee niinikään kokemuksen tuomalla vauhdilla, mutta nyt se ehtii sentään pureskella ruokansa. Kun pallo on tyhjä, se tulee kyselemään että koskas sen oikean ruoan sitten saa, kun äsken huviteltiin?

Motin alkukesäisen mahataudin jäljitin mahdollisesti vanhentuneeseen nappulaan. Säkin jämät olivat tynnyrin pohjalla ja tyhmänä kippasin uutta tilalle heittämättä entisiä pois. Kun pohja alkoi häämöttää lakkasi sälli syömästä ja aloitti oksentelun, pari päivää tämän jälkeen myös superahne Ruuti alkoi nihkeilemään nappuloitaan (olipa seassa lihaa tai ei). Odottelin, että Motilla pysyi taas ruoka sisässä ja tarjosin lihan seassa napuja (eri satsi toki) - juu ei, vartin sisällä ruokailusta kaikki tuli ulos. Raakaeväs ja riisi sen sijaan pysyivät sisällä pahinta vaihetta lukuunottamatta, joten enpä ole enää viitsinyt kuivamuonaa edes kokeilla. Menetyshän ei ole suuri, kuivamuonaa kun ei olla säännöllisesti annettu vaan elävät käytännössä kokonaan lihoilla/kalalla sekä satunnaisemmin pienellä määrällä kauraa/riisiä. Tästä syystä se säkin loppu ehti siellä tynnyrissä varmaan härskiintyäkin. Mökkireissulla olisi vaan kätevää pistää nappulat kuppeihin, siellä kun olosuhteet ovat karummat kuin mukavuuksin varustellussa kotitalossa. No, tästä ehkä opimme jotain.

Ruuti yllätti oma-aloitteisella pähkäilyllään viikko sitten. Parina aamuna ihmettelimme, miksi se tulee ulkoa etujalat kainaloihin saakka aivan litimärkinä, tontilla kun ei tähän aikaan vuodesta sellaisia kosteikkoja ole missä voisi rypeä. Lauantaina töistä palatessa komensin Motin tallin nurkalla olevaan ammeeseen viilentelemään ja kun se oli polskinut riittävästi kutsuin Ruudin jotta voin sen nostaa seuraavaksi veteen. Rudehan siis luulee, ettei osaa hypätä, eikä tätä luuloa ole suuremmin yritetty korjata mm. sisällä olevien matalien porttien takia. Leidit eivät siis ole sisätiloissa samalla puolella ihan mummon oman rauhan vuoksi.

Päätin kuitenkin, että nyt on kyllä jo aika alkaa opettelemaan omatoiminen viilennys, viittasin veteen ja sanoin "uimaan". Yllätys oli melkoinen, kun se sujautti rimppakinttunsa muitta mutkitta veteen ja valui perässä sinne kokonaan, läiskytellen siellä sitten tyytyväisenä. Isäntä ei tunnusta opettaneensa sitä menemään ammeeseen itse, joten läpimärät etujalat taisivat selittyäkin itsestään... jotenkin voin niin mielikuvitella puuhkiksen treenailemassa keskittyneenä uimaan menemistä omine aikoineen - kun Mottikin menee niin kyllä minäkin!

Tänään oli piiiitkästä aikaa hakutreenien vuoro. Päivän tavoite oli vaatimaton, mutta sitäkin tärkeämpi: saada maalimiehelle meneminen taas mukavaksi. Herättelin koiraa jo siinä vaiheessa kun hain motskarit ja pallot maalimiehille mukaan autolta, silmät laajenivat teevadin kokoisiksi kun se Maailman Paras Motskari sujahti reppuun ja sitä lähdettiin viemään pois. Ennen keskilinjalle menemistä haukutin sen pariin kertaan ja kyllä; koiran asenne hommiin on heti aivan toisenlainen. Pantaa ei ollut kaulassa ollenkaan, ainoastaan liina löysällä kiepillä kaulalla ykköselle mennessä eikä lähetyksissä pidetty kiinni lainkaan. Toimii tosi hyvin, ei vahingossakaan saada minkäänlaista väistämistä tai nihkeilyä kiinnipitämisestä.

Ensimmäinen maalimies helpotettiin ihan reilusti, odotti puolivälissä ja lähti piilolle kun olimme ykkösen lähetyspaikalla. 2.-4. antoivat ääniavut taputtamalla. Ensimmäisen kierroksen Motti etsi kokonaan näöllä, näemmä on päässyt unohtumaan että kuono on se väline millä metsässä tehdään hommia. Varsinkin viimeisen piilon kiersi tosi kaukaa takaa, kun yritti nähdä missä maalimies on. Irtosi kuitenkin vauhdilla ja leikki maalimiesten kanssa mielellään, sai lopulta tuoda aarteensa metsästä minulle jonka jälkeen lähetin seuraavalle.

Kakkoskierroksella annettiin vain ääniavut ennen lähetyksiä, muuten samat sävelet kuin ensimmäiselläkin eli jos se tuo lelun takaisin niin saa leikkiä ja kuljettaa sitä keskilinjalle, mutta jos se lähtee niin voi antaa lähteä. Nyt kuonoa käytettiin hieman paremmin, mutta vähän kadoksissa se hajun perusteella eteneminen silti oli. Seuraavalle kerralle tarkoitus olisi kokeilla ihan hajunhakua jotta saadaan homman juonesta taas kiinni, ohjeet tähän saamme toivottavasti treenikaverilta.

Herättely ennen keskilinjalle viemistä, kaikki turha jarruttelu pois (ei todellakaan ole koira joka nousee pannasta jarruttamisesta), kierrosten välissä kunnollinen viilennys, mukavat leikkikaverit piiloilla. Niistä oli tämän päivän hakutreenit tehty ja tavoitehan siis saavutettiin.

Uimahyppyjä

Saimme viime viikonloppuna vinkin kohtalaisen lähellä olevasta rannasta, jossa voi koiriakin uittaa. Sehän piti käydä tsekkaamassa heti kun löysimme oikean suunnan ja kyllä, ranta on aivan mahtava. Näyttää olevan ahkerassa käytössä, joten kellonajan saa pitää myöhäisenä jos nelijalkaiset haluaa veteen.

Ruuti oli ensimmäistä (!) kertaa kunnolla rantsussa, loikki kuin vähäjärkinen ja yllätti hyvällä ja tasaisella uimatekniikallaan silloin kun malttoi pysytellä vedenpinnan alapuolella.

Raita oli rannalla mukana, valitettavasti muori joutuu kuulon hiipumisen vuoksi olemaan flexin jatkeena, en uskalla sitä vieraassa paikassa päästää vapaaksi kun huutamalla ei voi enää kutsua takaisin jos se sivummalle harhautuu.

Kahlaili se rantavedessä kuitenkin mielellään ja ihmetteli junnujen polskimista, uimarihan Raita ei ole ollut koskaan joten sai oman tasonsa mukaan aikaansa viettää hihnasta huolimatta.

Järven ympäristö on aivan mahtavaa mäntymetsää, on ehkä pakko lähteä köpöttelemään sinne jonain iltana koirien kanssa! Talvella siellä näkyy kulkevan kelkkareitti, joten kaipa se jostain lenkin tekee.

Iltauinnin valokuvat löytyvät osoitteesta http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/2013/2013_06_28/

Kesän ensimmäinen jälki - Motti

Jälkimetsään ehdittiin vasta tänään, hieman harmittaa mutta ei voi mitään. Ollaan hiippailtu metsissä sen verran paljon, ettei muun oheistoiminnan lisäksi ole jaksanut ajatellakaan mitään muuta. Pituus oli 250 askelta, ei kulmia. Maasto oli ehtinyt kuivua mikä oli vähän harmi, pohjana oli jäkälän lisäksi varvikkoa ja suopursua, pari metsäkoneen tekemän reitin ylitystä. Kun viime kerrasta on niin pitkä aika, jätin ruokaa noin joka kymmenennelle askelparille, mikä etenkin loppua kohti näytti virkistävän väsyvää kuonoa. Loppupalkkana ei tällä kertaa ollut ruoka vaan pallo, en usko eväiden pakkosyöttämisen olevan erityisen palkitseva juttu koiralle joka ei ole ahne. Pallo ja niinikään taskussa mukana ollut motskari sen sijaan nollasivat hommien tekemisen jäljen päätyttyä ilmeisen hienosti.

Liina saisi olla pidempi, alunperin se olikin toistakymmentä metriä, mutta jostain syystä (olisko se tuntunut kätevämmältä, ei voi tietää) katkaisin sen viime kesänä kymmeneen. Nyt tuntuu, että huohotan koko ajan koiran kantapäillä. Valjaat näyttävät valuvan kyljelle ja se väistää niitä, täytyy tutkia saisiko ne järkevästi puettua väärinpäin niin, että liinan kiinnitys tulee rinnan alle.

Tarkemminkin jäljen olisi voinut ajaa, tuuli tosin levitti hajua aika tehokkaasti ja Motti palasi jäljelle ilman apuja ihan hyvin. Vähän kaipailin hieman kosteampaa metsää, jota pari päivää aikaisemmin olisi ollut yllin kyllin. Kuivassa kanervikossa nöösi näyttää väsyvän nopeammin ja koira käy huolimattomammaksi. Loppukesästä en usko tästä ongelmaa tulevan, tämähän siis oli Motin ensimmäinen jälki tälle kesälle. Pituutta voi myös lisätä huoletta, keppejä voisi alkaa ottamaan mukaan myös.

Aamulenkki vei Koutalammen suuntaan, Raitakin lähti reippaana mukaan vaikka kotona tuppaa jäämään enimmäkseen pihaan eikä tahdo lenkille lainkaan. Tupasvillat hohtivat hienosti metsänrajan (tai sen mikä ennen parin vuoden takaisia myrskyjä oli metsänraja...) ja rannan välissä, niiden seassa puikkelehtien pääsimme sentään rantaan saakka. Motti kävi pulahtamassakin lammessa, Raidalle ei ollut riittävän matalaa kohtaa joten kahlaili muuten lammikoissa ja komensi välillä heittämään kepukkaa ja lopettamaan jahkaamisen.

Vahvasti tuoksahtavien, mutta onnellisen oloisten suohirviöiden kanssa matka jatkui vanhoille lehmilaitumille ja sieltä metsätietä pitkin takaisin mökille, kyllä tänne on ollutkin ikävä.

Motin mahavaivat näyttivät aamulla olevan ohi, joten se sai aamuruoaksi voittamiaan nappuloita (joku tyhmiö unohti illalla ottaa eväitä sulamaan aamuksi) - virhe. Ruoka tuli ulos noin vartin päästä syömisestä, ei muuta kuin taas Antepsinia ääntä kohti ja iltaeväillä toivotaan parasta... mikä lie heppua närästää, maha ei ole sekaisin mutta kuivamuona näyttää nyt tulevan ulos ja aiheuttavan närästystä muutenkin. No, eipä tuota olla juurikaan kuvioissa pidettykään, joten menetys ei ole suuri. Raita ja Rude popsivat kyllä olemassaolevat nappulat suuhunsa hyvällä ruokahalulla.

Tänään oli ajatuksena starttailla jälkeä, metsää kun on mökillä joka suunnassa niin pitkälle kuin jaksaa tarpoa. Taidetaan nyt odotella, että vatsanväänteet lakkaavat ja käydään jäljestämässä sitten. Jollei herran olotila ala tokenemaan, niin kotiin päästyämme taitaa kutsua lääkäri...

Sotkamon ryhmänäyttely

ERI SERT ROP RYP BIS2

Loman kunniaksi poikkesimme Kajaanin reissulla Sotkamon ryhmiksessä. Päivä oli julmetun tuulinen ja aamulla luonnollisesti vihmoi vettä, jotta olisi mahdollisimman miellyttävää istuskella päivä alueella. Sade loppui liki koko päiväksi kuin seinään samantien, kun saimme jonotettua ilmoittautumiset ja kannettua Motin häkin ja muut kamat alueelle, onneksi häkin sai alueella olevaan katokseen, mikäs oli miehellä siellä piilossa pötkötellessä.

ERI, SERT, ROP taskussa värjöttelimme tuulisella pihalla, ärsytti jäädä notkumaan jääkalikkana paikalle kun odotettavissa oli, että ryhmäkehästä päästään kuitenkin ensimmäisten joukossa pois. Odotellessa tiirailimme ohi liihottavia turkkirotuja ja veikkailimme ketkä pääsevät jatkoon. Yllätys oli melkoinen, kun koirakkoja toisensa perään kiitellään ja lähtetään kehästä pois - mutta Motti seistä jököttää rivissä edelleen. Vielä suurempi yllätys oli, kun herrasta leivottiin RYP (tuomari Marianne Holm). Rekku alkoi olemaan erittäin väsynyt, joten ansaitun pussailu- ja halailukierroksen jälkeen se pääsi vielä kertaalleen häkkiin elpymään ja porukan kaksijalkaiset jäsenet istuskelivat ihmeissään silmät pyöreinä häkin vieressä.

BIS-kehässä kaikki koirakot sijoittuivat, joten jäljellä oli enää jännitys siitä, minkä väriselle kartiolle matka päättyy. BIS 2 koitui "kohtaloksemme", näyttelyn komeimpana aika odotetusti upea suomenajokoirauros.

Erittäin hieno saldo siis puudelilla, varsinkaan kun näyttelyt eivät varsinaisesti top viidessä mielenkiinnon kohteissamme ole. Näemmä kannattaa lähteä jatkossakin karkeloimaan "No, kun sinne kuitenkin ollaan menossa, niin käydään sitten samalla"-asenteella. Kaikki mitä saadaan tulee mukavana yllärinä, kun odotukset ovat realistisella tasolla. Handleri oli taas loistava ja sai ukkelin höönättyä misseilemään hienosti, tunnelmaanhan hienon sinisen viritti perinteisten namien sijaan motskari. ;)

Arvostelu:
Erinomainen uros hyvät mittasuhteet. Hyvän mallinen pää, voisi olla aavistuksen pidempi. Hyvät korvat, erittäin hyvä runko, ylälinja ja takaosa. Hyvä karvapeite ja liikkeet. Miellyttävä käytös.

Kajaani

Puuduttava ajomatka Kainuun suuntaan alkoi tuntumaan hyvältä ajatukselta siinä Vuolijoen nurkilla, kun maasto muuttui enenevässä määrin mäntykangasvoittoiseksi. Mökille Kajaanin suunnalla päästessä putosi kaikki muukin ylimääräinen niskasta pois - vihdoin kotona!

Iltalenkille lähdettiin puolenyön nurkilla, mikäs siellä köpötellessä vuosi vuodelta kapeammaksi muuttuvia metsäteitä pitkin idioottimainen hymy huulilla, koirat vapaana jolkotellen. Missään ei kuulu kuin tuulen humina puissa, päiväaikaan linnunlaulua. Iänikuinen väsymyskin tuntuu kaikonneen jonnekin, mutta kaipa se on unille vääntäydyttävä, jotta aamulla jaksaa hinata itsensä missikisoihin.

Ruden ensimmäinen jälki

Ruuti kävi ajamassa ensimmäisen jälkensä aamulla. Koska ohjaajaa laiskotti, tein jäljen omaan pihaan - kun paikka on koirien omaa riekkualuetta, homma olisi voinut mennä aivan poskelleenkin, mutta mutta... Kun kyseessä oli ensimmäinen jälki, ruokaa oli jokaisella askelparilla. Pituus ei ollut kummoinen, siinä sata askelta, ja jäljen päässä loppupalkkana aamuruoka.

Ihan ensimmäisen jäljen olen tehnyt noille kaikille niin, että näkevät minun puuhailevan kauempana jotain, kun menen hakemaan koiraa sillä on jo veto jäljen suuntaan: mitä sä teit siellä? Siispä valjaat niskaan ja liinasta kiinni, alku meni kuten Ruden kanssa tavallisestikin: aivotonta hillumista ja ilahtumista siitä, että sitä ei unohdettukaan autoon. Ohjasin sen jäljen alkuun ja naps, mode muuttui täysin. Suu napsahti kiinni, häntä oikeni alas, koira vilkaisi mua että minne piti lähteä ja suunnan saatuaan lähti hitaasti etenemään.

Jokunen metri alussa oli hieman epävarmaa, kyseli pari kertaa että oikeastiko tämä oli se juttu. Annoin sen keksiä itse mikä on homman juoni ja keksihän se. Enpä ole nähnyt hipin keskittyvän vielä mihinkään noin antaumuksella, eiköhän suunnata seuraavan kerran metsän puolelle.

Lauantaina tuli käytyä mutka karjisten erkkarissa, jonne piti lähteä koiran kanssa vaan toisin kävi. Motti aloitti oksentelun perjantaina, ruoka ei meinannut kelvata ja se vähä mitä sille sai uppoamaan tuli ulos tunnin sisällä syömisestä sellaisenaan. Perjantain ja lauantain välisenä yönä se ei puklaillut lainkaan joten lauantaiaamuna annoin pienen satsin evästä ja pakkasin koiran ja kamat autoon. Samantien alkoi takaa kuulua oksennuksen pidättelyä, joten koira ulos ja sinnehän se laatta sitten lensikin. Motille tuli siis kotipäivä, jäi naama pitkänä eteiseen.

Erkkariin tie vei siitä huolimatta, mikäs siellä oli istuskellessa lämpimässä säässä koiria rapsutellen. Erityismaininta menee ilman muuta edellisenä iltana Saksasta Suomeen kotiutuneelle 8-viikkoiselle Karkille. Neidillä saattaa olla vähän hemmotellun koiranpennun elkeitä - se ei voinut millään ruveta nukkumaan, ellei kopassa ollut jonkun käsi kaverina. Todella reipas nassikka, taisi hurmata koko karjisväen alueella tepastellessaan.

Kotiin päästessä vastassa oli edelleen vaisuhko sininen mies, onneksi Antepsin-putelissa oli edelleen päiväystä jäljellä. Motti inhoaa kaikkea imelää, joten lilliä on saanut ruuttailla (annetaan noin tuntia ennen ruokailua suojaamaan vatsaa) ruiskulla aika varovasti ettei pullauttele sitä ulos.

Antepsinia on nyt siis lauantai-illasta saakka käytetty ja oksentelu on ainakin toistaiseksi ohi. Olen pitänyt sen pakkolevossa tunnin ruokailun jälkeen kuitenkin, ettei rieku itseään Ruden kanssa pahoinvoivaksi. Maha ei ole ollut sekaisin missään vaiheessa, hieman on poijjaalta vielä veto pois mutta muuten ei ole kipeän oloinen enää. Tulevana lauantaina olisi Sotkamon ryhmis, jospa tuo tauti olisi siihen mennessä kokonaan nitistetty.

Erkkarikuvia lauantailta on osoitteessa http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/2013/2013_06_erkk...Karkki/

Kävimme tänään katsomassa Motin ja Heilin nassikoita Orivedellä. Olihan soma nelikko! Toinen pojista on aivan isänsä näköinen, kuten kuvastakin saattaa päätellä, ilmeitä ja olemusta myöten aivan mini-Motti. Onneksi ipanoilla on kodit tiedossa, on tässä tuon pojanpalleron kohdalla saanutkin itselleen jokuseen otteeseen perustella, miksi ei todellakaan voida ottaa tähän karjisnappulaa kasvamaan vielä moneen vuoteen.

Kuvat nappuloista löytyvät osoitteesta: http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/2013/2013_06_04/

Mitämitä... nyt vasta havahduin, että Motin ja Heilin pennuista ei ole täällä mitään! Vappupäivänä syntyi siis Kennel Worrigalin J-pentue, kaksi urosta ja "tilatut" kaksi narttua. Varsinainen mittatilauspentue olikin: herrasväelle esitettiin toive, että kaksi narttua pitäisi tulla ja jos vaikka kaksi urosta tulisi lisäksi, niin jakauma olisi aika sopiva.

Ei-niin-yllättäen kuvassa köllivä Mini-Motti on aiheuttanut lukuisia lepertelykohtauksia, innolla odottelen pentujen näkemistä! Kuvia nassikoista kuvaajien luvalla osoitteessa:
http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/2013/Motin+ja+Heilin+pennut/

Pähkäilyä

Kirjoitin tämän eilen tuonne edellisen kommentteihin, mutta joutaahan tuota pähkäillä tässäkin. Jäin miettimään tuota haluttomuutta, voisiko kyse olla siitä, että siihen maalimiehellä olemisen harjoitteluun jäätiin liian pitkäksi aikaa (story of my life)? Ero entiseen (siis pikapikaa maalimiehelle, pikapikaa takaisin) nimittäin on ISO, kun vaan saadaan taas se maalimiehen löytäminen hauskaksi puuhaksi. Nythän se ei siis enää jätä maalimiestä sinne metsään, saattelee päinvastoin vähän liiankin tiiviisti pois pusikoista, sitä ei siis ehkä ole edes enää tarvetta alleviivata niin kovin kuin tässä välillä tehtiin?

Huono juttu tuossa haluttomuudessa on myös se, että sitä ei kiinnosta palata ohjaajalle, kun se tietää että taas pitää lähteä ahdisteltavaksi. Vai onko kyse jostain muusta? Äkkiseltään en nimittäin ainakaan mun ja koiran suhdetta kuvaisi huonoksi, noin jokapäiväistä olemista ajatellessani, mutta teenkö minä jotain typerää mistä se ottaa painetta? Mielestäni tuo kakkoskierroksen korjaus (eli kuljetetaan leikkimällä pois, ei jäädä asumaan piilolle) oli kuitenkin selvästi miellyttävämpi koiralle vaikka väsyikin ensimmäisillä kolmella niin, ettei nelosen rinne oikein meinannut enää napata.

Jos joku paikallaolleista haluaa oman näkemyksensä antaa (jo siksi, että sivusta näkee asiat aivan eri tavalla) niin sen mieluusti otan vastaan, tästä ei meinaan ole suunta kuin ylöspäin.

Hakuleirillä

Vietimme Motin kanssa tämän päivän hakuleirillä, kouluttajana Sari Kärnä. Harmittaa vietävästi etten pääse huomenna paikalle, olisi tullut meille enemmän kuin tarpeeseen!

Jälleen kerran ukoille lähti ykköskierroksella haluton tyyppi, maalimiehellä ei ruoka maistunut ja pallojenkin kanssa oli vähän niin ja näin. Ei. Vaan. Napannut. Kouluttaja oli sitä mieltä, että pakottamalla Motti jäämään maalimiehelle on nitistetty into mennä sinne ja sitähän se nimenomaan oli: siinä missä sillä ennen oli vetoa pistolle ja maalimiehen etsiminen oli maailman parasta, nyt nuristaan naama pitkänä että onko pakko jos ei tahdo. Jossain edellä olen varmaan näistä kirjoittanutkin, mutta pistetääs uusintana vielä.

Alunperinhän Motti palkattiin ruoalla (varmaan ensimmäinen iso virhe, koira kun ei ole ahne), se haki palkan ja sai lähteä takaisin keskilinjalle. No, se kehitti siitä kuvion, jossa etsitään maalimies ja kun se löytyy napataan ehkä nakinpala (tai sitten ei, "yök, ei oo nälkä") ja kiidetään samantien keskilinjalle, koska puskissa on vielä miljoona muutakin eksynyttä tyyppiä. Koska maalimiehen jättämistä pidetään keskimäärin pahana juttuna, alettiin sielläoloa venyttämään lelulla - se vaan olisi mieluusti tuonut sen minulle ja leikkinyt sitten. Jossain välissä olen tehnyt neronleimauksen ja antanut piilolle sekä ruoan että lelun sillä ajatuksella, että se saadaan oikeasti pysymään siellä ja rauhoittumaan maalimiehelle, itse olen mennyt perässä piilolle ja maalimies on tuonut koiran takaisin keskilinjalle.

Tänään oli puhetta ihan lähetyksen rytmistä, eli kuinka tärkeää olisi saada lähetykset sujuviksi ilman jumittamista ja säätöä keskilinjalla, niitä siis otimme ohjelmaan. Koira siis menee maalimiehelle, josta palkataan ja kuljetetaan aluetta hieman eteenpäin ja palataan keskilinjalle noin 1/3 matkasta, jonka jälkeen maalimies passivoituu ja ohjaaja kutsuu koiraa valmiiksi seuraavan piston kohdalla. Jepjep, kuulosti hyvältä, meillä kun on ollut taipumus jäädä pulisemaan ja ottamaan koiraa kiinni keskilinjalle etsittävän piston kohdalle ennen siirtymistä seuraavalle. No, Mottia ei siis kiinnostanut ruoka eikä pallot, naamasta näki että ajatuskin maalimiehistä tympäisee todella. Tällä kierroksella jätimme haukun pois, se on normaalisti saanut siis palkan parin haukun jälkeen.

Sovimme siis, että kakkoskierrokselle se saa taas ääniavut, ensimmäinen lähtee näkölähtönä. Maalimiehillä mukana ainoastaan lelut eikä koiraa pidetä väkisin vaan se palkataan haukusta ja saa lähteä lelunsa kanssa halutessaan takaisin ohjaajan luo. Koska haukuttaminen tuntuu nostattavan tunnelmaa, haukutin sen pari kertaa odotellessa ja kertaalleen juuri ennen lähetystä. Pitkää haukkuahan siltä ei ole edes vaadittu, riittää kun startti olisi joutuisa.

Se lähti ensimmäiselle vähän nihkeästi, sai lelunsa ja toi sen näytille - ei pitänyt kiirettä. Loput olivat piiloilla valmiiksi, jokaiselle pistolle annettiin taputtamalla ääniapu ja koiran sai lähettää heti kun se kiinnitti taputukseen huomion. Kakkoselta odoteltiin koiraa kauan, sen verran kauan että kutsuin sitä jo pois kun olin varma että se on lähtenyt palloineen sapattia viettämään - mitä vielä! Sieltä se tuli maalimiehen kanssa yhtä matkaa, sitä ei ollut saanut lähtemään pois kun oli tuonut pallon aina uudelleen leikitettäväksi. Kolmonen oli nyypiöille haastava pisto, tiellä mm. kaatuneita puunrunkoja ja piilo oli kuopassa. Eteni ihan hyvin, oli etsinyt piilon lähellä reippaasti ja ilmavainulla, taas kerran toi itse maalimiehen metsästä pois, ei olisi jättänyt millään. Viimeinen oli hankala, jyrkkä rinne ja piilo sen laella. Tässä jouduin saattelemaan pitkälle rinteeseen, kun Motti oli sitä mieltä, että nyt hei riittää nämä hommat tältä päivältä, en jaksa enää. Viimeinen ukkokin saatiin kuitenkin metsästä pois.

Näitä kahta viimeistä treeniä yhdistää edellisistä isosti poiketen mm. se, että alueet on tallattu pitkittäis-suunnassa, ei kaistaleina. Sen lisäksi kummallakin kerralla maalimiehet ovat kiertäneet takaa (kuten pitäisikin), jolloin keskilinjalta piilolle ei muodostu valtatietä jota pitkin voi kulkea tyytyväisenä suoraan piilolle. Myös maasto on ollut kahdella viimeisimmällä huomattavasti haastavampi kuin mihin ehdimme tottua. Siihen sitten päälle se, että koirasta on inhottavaa jäädä asumaan maalimiehelle mutta se on pidetty siellä silti.

Nyt, kun sitä kuljetettiin leikittämällä ja se sai itse valita lähteekö vai tuleeko yhtä matkaa, se näyttäisi silti valitsevan maalimiehen kanssa palaamisen sen sijaan, että kipittäisi sieltä tähdellisempiin hommiin. Pistolle oli selvästi mukavampaa lähteä ja näillä eväin nyt sitten jatkamme. Näemmä jo ennen hommin lähtöä haukuttaminen nostaa rekkua sen verran, että taidanpa ottaa sen ohjelmaan myös.

Omassa ohjaamisessa ärsyttää se, että näytän ihan vakiona lähtevän etenkin ekalle kierrokselle vähän vajaalla asenteella. Nämäkin jutut (koiran nostaminen nyt esimerkkinä) olisi voinut hyvin kuutioida jo aiemmin, varsinkaan kun ei ole mitenkään uudesta asiasta kyse. Jospa sitä ennen koiran eläkeikää muistaisi ja sisäistäisi sen, ettei näpeissä ole enää työnarkomaani raitapaita jolle riittää kysymys "Lähtäänkö hommiin?" ja se on käsi lipassa, vaan tyyppi joka kyllä tekee ihan kaiken parhaansa kun sille vain kerrotaan selkeästi mitä pitää tehdä. Jos vielä kaupan päälle muutetaan monta asiaa samalla kertaa totutusta, ei takuulla saada aikaan kuin hämmennystä.

Hirveästi asiaa jää taatusti tästä pois, lisäyksiä varmaan tulee jahka silmät pysyvät paremmin auki ja pää pelaa taas edes jotenkin.

Kevään ensimmäiset hakutreenit

Piti ihan blogista tarkistaa, koska viimeksi ollaan oltu hakutreeneissä ja näemmä ollaan syksyllä pari kertaa käyty vaikka tuntuu, että alkukesän jälkeen ainoastaan olla öllötettiin ja tehtiin jälkeä. Oli miten oli, tänään oli kevään ensimmäiset hakutreenit, enkä nyt oikein tiedä olisiko tyytyväinen vai "ihan jees". Luultavasti kallistun jälkimmäisen puolelle.

Aloitin ihan liian kunnianhimoisena, mikä johti siihen että koira oli ihan kuutamolla. Tähän saakkahan alue on ensinnäkin tallattu kaistaleina ja huolella, nyt poikittain väljästi - merkitys olikin koiralle yllättävän suuri! Maasto oli myös haastavampaa kuin viimeisimmät, mielestäni paikka oli varsin passeli siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Tarkoitus oli tehdä kaikenlaista jännää, johon haukkuminen kuuluu olennaisena osana, käytäntö ei sitten ihan niin mahtavasti kuitenkaan toteutunut. 1-kierroksen Ensimmäinen maalimies lähti näkölähtönä, ajatuksena haukuttaa muutama kunnollinen haukku ja palkata lelulla ja ruoalla, ohjaaja menee hakemaan koiran. Siitä sitten pois saattaen maalimiestä seuraavalle piilolle pienen matkaa ja keskilinjalle. No. Näkölähtö ei toiminut ihan niin kuin piti, tyyppi oli kyllä kiinnostunut maalimiehestä mutta etsiminen oli aivan luokatonta haahuilua. Ei mitään järjen hiventä koko touhussa, todennäköisesti harhaili tuurilla oikeaan suuntaan ja löysi maalimiehen samaisen tuurin voimin.

Kakkonen oli jo piilolla, lähetys sinne ja taas seuraamme koiraa joka juoksentelee muttei työskentele (hieman helpotti kieltämättä se, että jokainen taisi kakkoselle lähetettäessä tehdä samaisen lenkin reilusti vasemmalle, olisiko tuuli vaikuttanut niin paljon hajuun). Eteni kuitenkin sen verran, että sai lopulta vainun maalimiehestä. Kakkosella sovimme, että neloselta annetaan ääniapu, mutta lähetän sen kuitenkin ensin suunnitelman mukaan kolmoselle, josta niinikään pyydetään ääniapu.

Kolmonen osoittautui kaikille koirille vaikeaksi, melkein heti keskilinjalta nousi nyppylä, jonka jälkeen loiva epätasainen lasku ja piilo. Ääniapuja tarvittiin useita ja saattelin Motin nyppylän päälle josta pyysin heiluria jotta se älyää taas mistä on kyse. Kolmosella se näytti vähän jännittävän maalimiehellä ja jätti väliä ennen kuin meni aivan luo, syytä en osaa sanoa. Muilla piiloilla sitä ongelmaa ei kuulemma ollut, tuli lähelle reippaasti eikä pakitellut - ja tämä mielikuva mulla on ollut sen toimista itsellänikin.

Neloselle eteneminen oli jo enemmän sinnepäin mitä haetaan, nihkeältä näytti silti. Tai ehkä nihkeys oli jo omassa päässä.

Kakkoskierroksella helpotin ihan reilusti, eli palattiin ihan perusjuttuihin. Kaikki kolme ensimmäistä (1-kierroksen 1, 2, 4 - kolmonen jätettiin tarkoituksella pois) näkölähtönä eli Motti näki kun maalimies lähtee, käänsin koiraa pois ja lähetin kun maalimies oli piilolla. Ihan eri koira. Veto maalimiehelle oli samanlaista mihin olen tottunut, eteni varmasti ja ilmavainulla, tällä kierroksella ohjeena oli että haukuttaa saa muttei ole välttämätöntä. Kolmannelle (eli neloselle, heh) lähtiessäni pyysin Paulan menemään valmiiksi kolmoselle, ajattelin että otan sen kuitenkin viimeiseksi ilman apuja kun koira näytti käynnistyvän. Virtaa oli edelleen keskilinjalle palatessa, joten lähetin sen viimeiselle piilolle ja hemmetti kun etenikin nätisti ja ihmettelemättä. Hyvä fiilis jäi siltä osin, rekku sai leikkiä narupallolla ihanien ihmisten kanssa matkalla autolle ja jäi sinne tyytyväisenä syömään aamuruokaansa.

Ennen kakkoskierrosta jonkun matkan päässä olevalta ampumaradalta alkoi kuulumaan laukauksia ja peruspessimistinä kelailin, että saas nähdä mitä tapahtuu kun luonnetestin reaktio meni niin överiksi. Näemmä ohjaaja oli se, jolle viime viikonlopusta jäi traumoja, koiraa ei paukuttelut nimittäin kiinnostaneet yhtään - kuten eivät ole kiinnostaneet tähänkään saakka.

Motilla ei muuten ollut tänään mikään kiire maalimiehiltä pois, hienoa leidit!

No niin. Sikäli, kun selkä toimii viikonloppuna, ajatus seuraaville treeneille olisi sellainen, että ensimmäinen maalimies otetaan taas helpotettuna (riittäisiköhän ääniapu?), seuraavat tämänpäivän suunnitelmaa mukaillen. Kestävää haukkuahan tuolta en edes vielä odota, yritetään nyt alkuun saada se aloitus ripeäksi ja irti muutaman haukun hyvä putki.

Tyhmyydestä sakotetaan vol 2(00)

Kun hakutreenit jäivät kiukuttelevan selän vuoksi taas väliin, teimme Motin kanssa pieniä aktivointiharjoituksia, joita Elli antoi meille viikolla kotiläksyksi. Yksi meidän typeryyksistämmehän on se, että minä teen koko ajan kevätjuhlaliikkeitä aktivoidakseni koiraa, kun koiran pitäisi tehdä niitä saadakseen minut aktiiviseksi. Vappupäivänä tätä treenailtiin valvovaan silmän alla hieman pitkin piuhoin, tänään löysin (uudestaan, eihän tämä mikään ylläri ollut) Sen Jutun, jonka vuoksi Motti on valmis myymään vaikka puruluunsa: tennispallo. Jos keskiviikkona patsasteltiin neutraalina pitkiä pätkiä koiran kuutioidessa ihmeissään mistä on kyse, niin tänään sytytti hyvin nopsaan: se TODELLA halusi pallonsa hetipianeilen ja tarjotessaan sivulletuloa itse sai myös palkkionsa samantien. Jatkamme harjoituksia...

Motin luonnetesti

Jaahas. Reissu ei mennyt kaikilta osin ihan putkeen, mutten voi silti sanoa olevani pettynyt. Varsinaisesti. Rivi näyttää siis seuraavalta: -1 +1 +1 +2 +1 +2 -2 +3 laukausaltis - ja viimeinen tarkoittaa siis sitä, että tuloksena +101 hylätty. Okei, tämä viimeisin ei miellytä, myönnän.

Luoksepäästävyys ei tuottanut minkään sortin ongelmia, Motti on tunnetusti valmis suuteloimaan kaikki halukkaat (tai vaikkei olisi niin halukaskaan) ilomielin. Kepukkaleikit sujuivat ihan hienosti, meillä vaan keppien kanssa on hieman toisenlainen marssijärjestys - niitä ei todellakaan kiskota, vaan annetaan käteen jonka jälkeen ne heitetään horisonttiin. Juu juu, kyllä pitää vetää raivoisat taisteluleikit vaikka metallitangolla jos paukkuja oikeasti on, mietinpähän vain miten olisi retuutus sujunut motskarin avustuksella. :D

Ihan järjettömän suuri yllätys oli se, kuinka paljon painetta tuo jässikkä oikeasti otti ihan kelkasta alkaen. Jos sillä normaalikuvioissa tulee joku jännä juttu vastaan, se katsoo minua ja tiedustelee onko tämä noteeraamisen arvoista. Kun sille tuumaa, että anna olla, ihan ok, niin homma on sitä myöten selvä. Lähinnä se yllätysmomentti tulikin siinä, että sillä kesti todella kauan palautua, kelkan kanssa välit eivät ehtineet edes tulla vielä viimeiseen saakka selviksi. Todellakaan ei olla törmätty Motti-hepuliin vielä koskaan, hihnan päässä pogoili siis villivarsan lailla se sama tyyppi, jonka voin viedä ameebana (ameeba = minä itse) minne vain ja ainoa juttu, minkä suhteen tarvitsee olla suunnilleen hereillä, on toiset urokset ja niiden kohtaaminen. Mitä hittoa?

No. Kotiin päin ajaessa kelailin, että pehmeys (-2) ei sinällään ole lainkaan ylläri, onhan tuo ollut tollainen karjismaailman Ferdinand-härkä pienestä pitäen. Se myös ottaa nokkiinsa hemmetin helposti treeneissä, ei kestä korjaamista (väistää, jos käpälöidään liikaa) eikä varsinkaan diggaile pakotteista vaan vetäisi mieluusti lötköksi ja tuumaisi silmiään pyöritellen, että tee akka ite jos ei meikäläisen efortti kelpaa. Sanominen menee kerrasta perille. Rakkaus motskareihin ja palloihin pitää kuitenkin miehen liikkeessä sen verran mukavasti, ettei tuota ole sen syvällisemmin tullut kelailtua ja maastossa mitään ongelmaa tähän liittyen ei ole.

Video oli ihan mainio juttu, valaisi huomattavasti paremmin mitä siellä selän takana ihan oikeasti tapahtui. Kelkalla jo alussa tyyppi vilkaisi mua, kuten aina tekee jos ei ole varma tilanteesta, kun ei tullut vahvistusta, päätti että meikä lähtee sitten kotio. Rimpuiluksihan se meni, eikä meinannut tulla kelkalle lainkaan ennen kuin "ukko" oli purettu mytyksi maahan. Fine. Sen voin hyväksyä, että uusi isoääninen juttu voi olla jännittävä, mutta kertaakaan missään tilanteessa sen enempää kotona, töissä, keskustassa, missä tahansa reissussa jne. ei ole koettu tuollaista esitystä.

Kepukan kanssa karjahtelevaa tuomaria päätti väistää myös, tosielämästä tiedän että minua ei uhkailla. Blokkailua harrastetaan aika ahkerastikin, väärän asenteen omaavalla ei ole asiaa minun luokseni. Sitä en tiedä olisiko kanttia käydä kiinni, toivottavasti siitä ei tarvitse koskaan ottaa selvää.

Haalaria säikähti ihan kunnolla, kiersi sen myös uudelleenohituksessa niin kaukaa kuin remmi antoi myöten. Heti perään mentiin tynnyrille, joka ei meinannut lähteä liikkeelle. Jäin jo pyörimään piha-alueen reunalle, että mitä hemmettiä, saatiin siis koliseva hirvitys kantapäille "hieman" myöhässä. :D Tynnyrillä alkoi olemaan sen näköinen rekku, että tää ei ole ollut enää pitkään aikaan kivaa, saako mennä kun on valmis? Jonkin aikaa sahattiin tynnyrin luona, koira koko ajan enemmän sen näköisenä, etten kohta leiki enää teidän kanssa ja edessä olikin jo pimeä huone.

Tämä oli osio, josta mulla ei ollut mitään odotuksia, saattaa lähteä etsimään heti tai sitten ei. Tepastelun ääniä kuului kyllä ihan reippaalla tatsilla, se tuli oikeaan huoneeseenkin pian ja patsasteli kuono kattoa kohti pitkän tovin. Ihmetteli tuomaria ja lähti uudelleen pressulla peitetylle lattialle viereiseen huoneeseen. Hetken päästä tuli takaisin, tutki uudelleen tuomaria että et se ole sinä... kävi ihan vieressä mutta meni kuitenkin takaisin oviaukolle sen oloisena, että haju täällä on ihan selvästi, mutta MISSÄ MAMMA! Meirän hakukoerra.

Aikaa meni näemmä enemmän kuin miltä itsestä tuntui, videolla tämä on kirjaimellisesti nähtävissä kuvaajan ihmetellessä etsimen läpi... tuota... jotain?

Huoneesta suoraan seinään, jossa sitä ei juurikaan painostettu kun alkoi olemaan sen verran paineessa kaikesta. Videosta päätellen täysin oikea ratkaisu, huumori oli myyty naapurikuntaan jo aikaa sitten.

Viimeisenä ampumiset, joka oli ehkä isoimpia ylläreitä minulle. Nyt siis puhutaan koirasta, joka ei noteeraa uudenvuoden tulituksia, ei ole kiinnostunut metsästysaseiden äänestä jne. Starttipistooli oli ihan selvästi viimeinen pisara, sinkosi hihnanmitan taaksepäin eikä reaktio laimentunut useammalla laukauksella lainkaan.

Vajaa puolituntinen otti ilmeisen koville, kommenttien aikaankin sälli olisi mieluusti häipynyt huitsin veehen patsastelemasta. Ihmisiähän se muisti toki rakastaa joka välissä, ketään vastaan ei jäänyt mitään hampaankoloon - ja se jos mikä on ihan ehtaa Mottia.

Muuttaako tämä mun mielipidettäni tuosta koirasta? Ei todellakaan. Nyt kasvatellaan ukkoa aikuiseksi jokunen vuosi ja käydään uusintakierroksella, siihen saakka (ja sen jälkeen) jatketaan täysin samojen juttujen parissa kuin tähänkin asti. Ajateltavaa sain kyllä ja videota tulee tutkailtua varmaan jokunen kerta, mutta kotiin tuli kuitenkin takaisin maailman paras Motti. ;)

Ja ne videot (tuomareina Kai Tarkka, Katri Leikola), kommentteja otetaan mieluusti vastaan:

- Luonnetesti
- Tuomarin kommentit

Tyhmyydestä sakotetaan

Pässistä omistajasta kärsii koko porukka. Viime viikolla onnistuin saamaan Ruudin aivan kuulajumiin ihan vaan sivulletuloja harjoitellessa. Kädellä ohjattuna, ei ole hei vaikeaa. Tai sitten on, se nimittäin jäätyi yhtäkkiä kokonaan, enkä käsittänyt yhtään mitä tapahtuu. Tyyppi muotoutui isoksi kysymysmerkiksi ja kieltäytyi tekemästä mitään, seisoi vaan hämmentyneenä paikallaan. Loppujen lopuksi päädyin hetsaamaan pienesti motskarilla ja ottamaan pienen pätkän seuraamista, jotta sen sai tolkkuihinsa takaisin ja pystyttiin lopettamaan sellaiseen fiilikseen, että koiralla on mukavaa ja se osaa.

No. Maanantaina kävimme kentällä uudelleen, ei-niin-yllättäen syyllinen olen ollut todennäköisesti liinan kanssa sekoileva Minä Ite. Sain toistuvia käskyjä pitää hihnaa löysemmällä - enhän mä edes itse älynnyt, että se on niin tiukalla ettei se koiraparka pysty ilman vastaanjäkittämistä tulemaan oikealle paikalle. Anteeksi, Ruuti. Noin muuten en halua edes kuvitella miltä meidän sekoileminen kentällä näyttää, itse olen ainakin aivan holtiton harjoituksen puutteessa, kävelen selkärangattomana myttynä minne sattuu ja elikko ihmettelee mukana hiihdelleen, että mitä *****a? Rude sai kommenttia, jonka mukaan se seuraa kyllä ihan hyvin, muttei oikein tiedä miksi. Totta. Mun ratkaisuni siihen ihmettelyyn ei suinkaan ole ollut vahvistaa sitä paikkaa ja että siinä on hyvä olla, vaan vetää se hemmetin liina lyhyelle. Miten voi ihminen olla niin helevetin tyhmä, ihan kuin näitä juttuja ei olis ikinä ennen mietitty ja tehty!

Sekoilun jälkeen Ruu pääsi kävelylle Oona-belgin kanssa, kylläpä olikin vaikea rasti. Kauheaa älämölöä ja marinaa, kun "toi on ihan kauhee-ee!" - ja Oonaa ei voinut vähempää kiinnostaa, vilkaisi vaan maalaisjunttia välillä huvittuneen näköisenä ja jatkoi tyynesti matkaa. Lopulta meni jo pätkiä ilman rääkymistä (myös allekirjoittaneen osalta) ja säntäilyä, jokaisen pysähdyksen jälkeen tosin oli aina uusi ylläri, että Se Vieras Koira on edelleen messissä. Juu. Meidän todellakin pitää päästä useammin ihmisten (tai oikeastaan vieraiden koirien) ilmoille, josko se itseluottamuskin siitä ajan kanssa kasvaisi.

Viikonlopun semmasta on sunnuntain osalta hyvä tiivistelmä Töppösen ja Sienen blogissa, kiitos taas Lauralle! Hirveästi jäi asioita viikonlopun osalta pyörimään päähän, alkaen ihan muistutuksesta laumajärjestyksen merkityksestä ihan kaikkeen, päättyen johonkin - tai oikeastaan toistaiseksi ei oikein päättyen mihinkään. Hyvin, HYVIN tehokas kaksi päivää siis. Parastahan tässä oli se, että sain taas potkun perseelle oman aktiivisuuden suhteen, pitkästä aikaa kiinnostaa ihan oikeasti taas suunnitella huligaaneille treenejä.

Maastotreenit taas... en osaa päättää keskityttäisiinkö ensisijaisesti jälkeen (joka vetää ehkä snadisti enemmän) vai hakuun. Jälkeä pystyn viemään eteenpäin itse ja siihen löytyy maastot liki kotiovelta, ehkä se on se laiskan valinta? Haun suhteen nyt tietysti voi odotella tulevan hakukoulutuksen yli ja miettiä asiaa sitten, en yhtään osaa hahmottaa onko noiden rinnakkain tekemisestä jotain erityistä haittaa? Motti teki viime kesänä jälkeä sen verran, että on jo hyvinkin hajulla ideasta, Ruuti aloittelee kohtapuoliin aivan alusta ja hakukoirahan se ei ominaisuuksiltaan olekaan.

Tulipas käytyä lauantaina ja sunnuntaina tottis-seminaarissa Killerillä. Heti lauantaiaamusta harmitti, etten ilmoittanut koiraa mukaan, toisaalta sivustaseuraajana sai paljon juttuja ihan eri tavalla irti omia käyttötarkoituksia ajatellen.

Lauantaina oli paljon juttuja Mottia ajatellen, mm. tunnetilasta ja sen rakentamisesta, palkkauksesta, omasta asenteesta jne. kun taas sunnuntai oli selkeästi sellainen päivä, että Rude pompsahteli kerran jos toisenkin mieleen kuunnellessa. Muistiinpanovälineitähän ei tietenkään tullut kumpanakaan päivänä mukaan, tämän päivän osalta luotan siihen, että Laura taas kerran tarjoaa jossain vaiheessa hyvän tiivistelmän luettavaksi.

Noh. Oli miten oli. Ruden kohdalla piti alkaa oikeasti miettimään laumajärjestystä ja sen vaikutusta asioihin. Kyllä mä sen olen osittain tunnustanut, että se puuhkan osalta voisi olla tiukempikin, nyt on pakko jättää se osittain pois. Siltä ei ole vaadittu oikein mitään, koska "se on tollainen herkkä pitkätukka". Paskat ole ja tiedän sen kyllä. Silti sillä ei juurikaan ole ollut oikeasti selviä rajoja ja se näkyy käytöksestä, ei todellakaan olisi Karan aikaan onnistunut yksikään noista pelleilyistä mitä tuolta nulikalta suvaitaan (pitkin hampain) päivittäin. Hukkis oli omalla tavallaan haastava koira, silti elämä sen kanssa oli helppoa. Mietin sen kohdalla toistuvasti, että olenko liian mustavalkoinen ja jyrkkä, jälkiviisaana voisi ehkä todeta että helppous piili mahdollisesti nimenomaan asioiden mustavalkoisuudessa. Ei sen kanssa tarvinnut käydä neuvotteluita.

Verrattuna Rudeen Kara oli huomattavasti mukautuvampi ja nöyrempi, silti tällä huligaanilla on huimasti enemmän erivapauksia ja vammailuvaraa - oikeasti mitä hittoa?? Kaksijalkaisen ryhtiliikettä testattiin jo lauantaina kun pääsin kotiin: haahuiluvaraa ei annettu ja alkuäplyilyn jälkeen kakara alkoi tajuta, että siltä ei suinkaan haluta aivotonta itsekseen hillumista vaan tekemistä MINUN kanssani. Harjoitus toistettiin tänään, ja likka oli jo ihan eri tavalla kartalla.

Motin kanssa treenailimme pääasiassa omaa paikkaa ja mukana pysymistä, pallolla vauhtia saa huomattavasti näppärämmin kuin nakeilla ikinä. Parilla toistolla meni myös jakeluun, että pallo on sallittu vain liikkuvana saaliina, kuolleeseen palloon ei kosketa vaikka mieli tekisi - tähän mennessähän se on pyrkinyt roikkumaan ja närppimään palloa/motskaria käsistä. Haluta saa ja pitää, mutta palkka tulee vasta kun se on ansaittu. Pieniä juttuja ja kohtalaisen lyhyet ja tiiviit treenit, mutta kumpikin kakaroista oli väsyneempi sisälle palatessa kuin pitkään aikaan.

Tänään oli Miss Puuhkimon treenipäivä, kävimme siis pitkästä aikaa holskujen sunnuntaitreeneissä. Motti jäi kotiin, hipillä kun on taipumus käydä tekemään autoremppaa kun teen jotain toisen kanssa, katsotaan niitä koko porukan treenejä taas jahka saan joko häkin tai jotain muita ratkaisuja tuholaista varten.

Ruden treenit koostuivat lähinnä koirien pällistelystä, suun kiinnipitoharjoituksista, paikallamakuusta sekä pienistä pätkistä seuraamista. Alkumulkoilun jälkeen namppa alkoi kiinnostamaan kavereita enemmän, hetkittäin leidi näytti jopa siltä että tässä ollaan tekemässä jotain. Huomion saa kohtalaisen helposti napattua kentän muista koirista ohjaajaan, kyllä se keskittymiskykykin sieltä tulee kun aletaan sitä aktiivisemmin esille kaivamaan. Maassaoloja pitää alkaa tekemään kotonakin, nyt tuotti suunnattomia vaikeuksia tajuta että alhaalla pitää pysyä pidempään kuin viisi sekuntia. Vaikka meidän treeniosuus olikin enimmäkseen hömpöttelyä ja maailmanmenon ihmettelyä, niin olin kyllä tosi tyytyväinen ihan yleiseen asennoitumiseen: aika on selvästi tehnyt tehtävänsä, ihan kaikkea ei tarvitse kommentoida hirveällä tarmolla.

Tie alkaa olemaan sen verran sula, että eilen tehtiin pienet pätkät seuraamisiakin ihan vain tämänhetkisen "tason" selvittämiseksi. Ruudilla alkaa asenne olemaan ihan kohdallaan, jalat pysyvät enimmäkseen maassa, pysyy suunnilleen oikealla kohdalla innokkaasti ja roihahtaa liekkeihin ihan vaan kehuista ja ruokapalkasta kuten kunnon holskun kuuluukin. Takapään käyttöön pitäisi panostaa Ruden kanssa ehkä ihan ensimmäisenä, tuntuu ettei se ole edes tietoinen että sillä on peräpääkin jota voisi suunnilleen linjassa pitää menossa mukana.

Motti kaipaili sen sijaan selvästi palloa. Silläkin oikea paikka oli aika pitkälti hanskassa, lisää vetoa sai ihan mukavasti tempoa muuttamalla, mutta mutta... se viimeinen pinnistys olisi tullut motskarilla tai pallolla niin helposti, että suorastaan harmitti. No, siitäpä on sitten hyvä jatkaa, nyt kun saisi innostuksen taas jatkumaan katkeamattomana siihen saakka että treenipaikkoja alkaa ilmaantua lumen alta vähän laajemmalti.

Raita piti ottaa hommiin mukaan myös, mummotoko on vaan kertakaikkisen mukavaa puuhaa! Korvat kuulevat mitä sattuu, silmät eivät näe tarkasti ja korvien väli soveltaa sen mukaan mikä sattuu huvittamaan, mutta innolla mennään ja koko pieni koira oikein herää eloon.

Ah, monta vapaapäivää putkeen, kauniit ilmat, kamera ja koirat. Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan jotta saa suupielet pysymään oikeassa asennossa. Kunto on päässyt rapistumaan talven aikana melko iloisesti, joten oli pakko aloittaa jonkin sortin kurinpalautus. Siispä juniorijaosto onkin saanut kuljettaa allekirjoittanutta reippaalla tahdilla mäkiä (joita täällä riittää...) suuntaan jos toiseenkin, ilokseni olen huomannut että laiskottelusta huolimatta en aivan kuoleman kielissä ole kuitenkaan. Ensi talvelle pitää vihdoin tehdä lumikenkäostoksia, miksi ihmeessä noita upeita maastoja ei hyödyntäisi myös talviaikaan.

Tämän päivän kierroksella törmäsimme myös naapuriin, kyselin maanomistajien mahdollista kantaa jäljentekoon ja sainkin hyvin positiivisen ennusteen lisäksi lähimaastojen omistajien tiedot. Mukavampaa mennä tallailemaan, kun ihmisillä on tieto millä asioilla metsissään kuljetaan.

Maaliskuu on taas puikahtanut melkein ohi huomaamatta, kaunistellaas nyt yhden postauksen verran kuukauden tilastoja... Päivänä muutamana mietiskelin koirien haastavuutta noin ylipäätään (siis että mikä niistä tekee haastavan ja kuinka yhdelle vaikea yksilö saattaa toiselle olla ns. vasemmalla kädellä hoidettu juttu) ja sitä, kuka omista on ollut "vaikein". No ok, Juuli oli äärettömän arka ja omalta osaltaan opetti (tai laittoi opettelemaan) eniten, mutta kyllä se mutkikkain tapaus on ollut Raita. Juuri se sama muori, jonka kanssa voi mennä ilman ennakkosuunnitelmia minne tahansa, jonka kanssa ei tarvitse miettiä onko paikalla uroksia vai narttuja, juokseeko jostain "koiran suuhun" pieniä lapsia tai onko oman auton sijaan käytettävä julkisia kulkuneuvoja. Raita on ehdottomasti luotettavin ja huolettomin rekku koskaan, MUTTA: mihin unohtuu se pieni tosiasia, että ei tähän ilmaiseksi olla päästy?

Hyvässä muistissa on edelleen rouvaskoiran nuoruusvuodet: mm. se, että huokaisin helpotuksesta kun sain sen pitkälle hoitojaksolle ystävälleni kun luupäät kolisivat tappijalan kanssa vastakkain. Mietin tuossa välissä jopa siitä luopumista, tuntui että elämä ei VOI olla yhtä vääntämistä ja samoista jutuista neuvottelemista vuodesta toiseen. Kotona rouva pysyi lapasessa kohtalaisen tiukan marssijärjestyksen voimin, hoidosta tullessaan olikin sitten tavallisesti monta päivää ärsyttävä apina kun oli saanut toteuttaa itseään eri tavalla - poikkeuksena jo mainittu mahtava hoitopaikka, jonne Raita olisikin adoptoitu jos siitä olisin halunnut luopua.

Resepti homman toimimiseenhan oli varsin yksinkertainen: säännöllinen treeni. Kun Raita oli pieni, lähdin sen kanssa tokoilemaan ajatuksena rakentaa sille kipeästi tarvittavaa itseluottamusta onnistumisen ja yhdessätekemisen kautta. Hurahdimmekin tokoon molemmat ja kuten myöhemmin kävi ilmi, hallinnalla oli ihan ratkaisevan suuri merkitys siihen kuinka rasittavaa tai miellyttävää yhteiselo on. Kun laiskotti ja treenien väliin tuli taukoa (tein siis kentällä tehtyjen pidempien treenien lisäksi pientä tottelevaisuustreeniä joka lenkillä: luoksetuloja, sivulletuloa, paikallaoloa jne.), huomasi sen parissa päivässä koirasta. Jopa aktiivinen holsku Kara jäi tässä hopealle, se oli kyllä työnarkomaani muttei tarvinnut arkihallintaa vahvistettavaksi jatkuvasti, jotta sen kanssa on mukavaa olla. Kun muorille tuli ikää lisää, ei ollut paineita pingottaa enää samaan malliin ja totta tosiaan elämä oli ja on varsin lokoisaa vaikka pippurinen luonne on olemassa toki edelleen - ja sehän Raidasta tekeekin Raidan. ;)

Junnujen kanssa tuskaillessa pitäisi vaan pitää mielessä se, että ei niistä itsestään "ihmisen mieliä" tule. Mitä enemmän jaksaa panostaa, sen helpompaa elämä on ja sen antoisampaa oleminen on myös muuten. Tosiasiahan nimittäin on, että kaikki mitä noiden nelijalkaisten kanssa yhdessä tehdään on niin sanotusti rahaa pankkiin, se on helpoin tapa rakentaa suhdetta siihen omaan koiraan.

Tätä tekstiä aion tulla tuijottamaan joka kerta, kun tekee mieli kitistä juniorijaoston edesottamuksia. Ugh.

Onpas taas vierähtänyt aikaa viime postauksesta! Isoimmat jutut ovat tapahtuneet tällä välillä viime viikonloppuna, joten ehkäpä sitten niistä jotain.

Ruuti lähti lauantaina mukaani keskustakierrokselle ja yllätti taas positiivisesti! Matkakeskuksella hipsuteltiin reippaana häntä heiluen, liukuovia ei jännitetty lainkaan, kävelykadun vilinä ei ahdistanut yhtään ja työpaikallani huriseva ja koliseva konekaan ei närästänyt neitiä pätkääkään. Ainoat voimasanat saatiin ilmoille parin koiran kohdalla, mutta muuten suu pysyi supussa ja mieli positiivisena (kummallakin).

Koiraa tuntemattomille tiedoksi, että hehkutuksen arvoista tästä tekee se, että asumme maalla jossa vastaantulijoita lenkillä on enintään kerran kuussa. Kaupunki ei siis ole Rudelle todellakaan mikään tuttu juttu, mutta niinpä vaan pieni hilluiita siellä hiihtelee reippaana vaikka kotinurkilla käytetään näköpiiriin ilmaantuville hyvin herkästi uhkauksia jos jonkinlaisia.

Motilla puolestaan kävi vieraita sunnuntaina. Päivä sisälsi kirmailemista lumihangessa, herrasmiesmäistä flirttiä ja korvaan kuiskuttelua, saatettiinpa siinä sivussa laittaa pieniä sinisiäkin tilaukseen. Neitiseuralainen ainakin oli erittäin hurmaava tyyppi! Seuraavaksi taidammekin sitten Motin kanssa odotella luonnetestipäivää, toukokuun alussa suuntana on Sastamala.

Pitkästä aikaa ulkona oli kaunis sää sellaiseen kellonaikaan, että pääsi koirien lisäksi ulkoiluttamaan myös kameraa! Motin mukana tuntuu kulkevan nyt erottamattomana osana puuliiteristä nyysitty julmetun painava kalikka, saisi toisinaan kuljettaa mukaan keräämänsä puut saunalle saakka...

Ruuti suunnittelee todennäköisesti toisia hipihiljaisia juoksuja, muuta ulkoista merkkiä ei ole kuin että nisät ovat hieman turvoksissa. Käytös kertoo kummallakin muuta, joten sitten vaan tuntosarvet ojoon tyhjästä putkahtavia tärppejä varten, edelleenkään kun ei ole tarkoitus raidallista karjista alkaa kehittämään (joskin toki brindlen ystävänä ajatus sellaisesta ei sinällään nimenomaan ajatuksen tasolla olisi lainkaan huono). Sterin kutsu alkaa todellakin olemaan melkoisen kova...

Kun mitään muuta ei kerran saada aikaiseksi, niin ollaanpa sitten treenattu missikisaliikkeitä, eli paikallaan seisomista. Ahneelle Ruudille homma oli ihan helppo nakki, sen kun pysäyttää ja käskee odottaa. Harmi, että Rude ei vissiin meillä ole se, jota näytelmiin tulisi kiikuttaa... Motti ei vaan meinaa kässätä. Ai täh? Ei saa istua? Mitä tää tällainen peli on? No jos menen sitten maahan, jos puoliperseläsötyskään ei kelpaa? No, seuraavat mittelöt ovat varmaan joskus keväällä/kesällä, onhan tässä aikaa... :P Raita tekisi kyllä mieli ilmoittaa kesän ryhmiksiin, olisi mielenkiintoista kuulla mitä siitä sanotaan. Täytynee vähän tutkailla lähinurkkien tarjontaa ja pakata porukka autoon, jos muori kesällä on vielä yhtä rautaisessa kuosissa kuin tällä hetkellä.

Kuvat tälle kuulle löytyvät tämän linkin takaa.

Kappaskippas, kävimme pyörähtämässä viikonloppuna Kajaanin KV:ssa vailla suurempia odotuksia ja tulimme takaisin jokusen pokaalin ja ruusukkeen kera. Motin omalta välilehdeltä löytyy arvostelu, ERI1, PU1, ROP, SERT, CACIB sieltä nyt kuitenkin kerättiin.

Aamu alkoi tuomarikollegiolla, homma meinasi mennä velttovirtasteluksi ihan täysin kun sälli oli sitä mieltä että mää en seiso, seiso itte! Vaihdettiin ohjastajaa ja minun kanssani se sitten patsastelikin edes hetkittäin kuten tarkoitus olisi. Kollegion jälkeen sälli elpymään karjiskehän reunalle häkkiin ja näyttihän tuo lepotauko tekevän ihan hyvää, ehti tottumaan hulinaan muutenkin odotellessa. Hyvä handleri (joka en todellakaan ollut minä itse) ja maailman paras koira, ei siihen muuta tarvita. Maailman paras tyyppi tosin olisi tullut kotio takaisin, vaikka tuomari olisikin ollut puusilmä. ;)

Ihmis-ja koiravilinässä puikkelehdittiin odotettua vaivattomammin, paikallaan patsastellessa sen sijaan piti etsiä tyyppejä jotka mulkoilevat väärällä asenteella ja pullistella takaisin. Vissiin viattoman pikku pentukoilan ajat ovat siis ohi... handlerille tuli luvattua, että seuraaviin missikisoihin mennessä opetan rekun seisomaan joko käskystä tai käsimerkistä, meinasi käydä harmittamaan oma viitseliäisyyden puute kun seuraili muita hyvinkäyttäytyviä otuksia omilla vuoroillaan. Kehäkäytöstä kuitenkin kehuttiin arvostelussa, joten ehkä hyvä käytös on katsojan silmässä? Tarinahan ei tosin kerro, kiittelikö tuomari koiraa vai handleria hyvästä käytöksestä.