Kiukkunakki täyttää vuosia

Raita täytti tänään 13 vuotta. Sen piti olla nuorena sattuneen lenkkitapaturman jälkeen selkävammainen ja viimeisillä metreillään jo jossain kahdeksan ikävuoden nurkilla, mutta muoripa näytti moisille ennusteille pitkää kuonoa. Näkö lienee jo aika huono - ainakin tunnistan likinäköisyyden oireita sen yrittäessä tihrustaa muutaman metrin päästä, että kuka siellä mahtaa seisoskella. Kuulo on mennyttä ainakin suurimmaksi osaksi, ties kuinka kauan se on huijannut Motin suosiollisella avustuksella kuulevaa pitämällä tarkkaan kavereiden reaktioita silmällä. Askel on muuttunut mummon hajamielisiksi askeliksi, mutta jalka nousee siitä huolimatta tarvittaessa hyvinkin rivakasti.

Esimerkiksi tuossa ylläolevassa kuvassa sillä on hihna siksi, että ensimmäisellä yrityksellä ohjasin sen kivien päälle istumaan ja otin pannan pois - paikallaan istumisen sijaan mummo ottikin hatkat ilahtuneena vapaasta ulkoilusta. Aiemmin sen pystyikin pitämään vapaana missä hyvänsä, viime kädessä sillä oli aina korvat kuulolla, niiden olemassaolosta joutui tosin välillä muistuttamaan hieman kovaäänisemmin. No. Eihän se nytkään kauas mennyt, mutta huudapa takaisin koiraa, joka kirmaa poispäin ja jolla ne korvat todellakin ovat nyt kirjaimellisesti koristeena. Juu ei, ei harjoiteta meillä enää irrallaan oleilua kuin mökin tutuissa maastoissa ja kotipihalla.

Monta kertaa on jo kotiin tultaessa tarkkailtu henkeä pidätellen muorin kylkeä sen maatessa reporankana sohvalla tai omalla pedillään sisäisen kellon heittäessä: hengittääkö se? Jotenkin nyt viimeisen vuoden aikana on alkanut tarkkailemaan tuota tappijalkaa enemmän sillä silmällä, että se alkaa oikeasti olla jo vanha. Miten se voi olla? Se on jäänyt istumaan auton takapenkille silmät pyöreinä jo kolmen koirakaverin jälkeen, sen kuuluu olla ikuinen. Voi olla, että tepastelemme yhtä matkaa vielä pitkäänkin, ainakin se toive on laitettu tilaukseen. Silti on kai pakko alkaa uskoa, että viimeistään nyt on aika panostaa määrän sijaan täysillä laatuun, tuo muori on sen kyllä jokaisella solullaan ansainnut. Onnea muru. ♥

Valaistutaan leikistä

Hoblaa. Tänään oli taas tokopäivä ja sininen herrasmies oli ihan hyvässä iskussa kentälle päästessä. Ei ole enää kovinkaan kiinnostunut muista koirista (aiemminkaan ei ole mennyt överiksi, mutta enää ei tarvitse huomautella The Silmästä niin ahkerasti), eikä lötkähdä kesken kaiken lahnaksi.

Harjoittelimme liikkeestä seisomista sekä paikallaoloa istuen, kumpaakaan ei juurikaan ole tehty joten tyyppi sai käyttää jopa aivojaankin. Ensin pysäyttelin sitä peruutellen lyhyehköllä välimatkalla, käsimerkkien kanssa onnistui ihan hyvin joten kokeiltiin pidemmällä välillä pysäyttämistä. Sälli hiihteli lähemmäs ennen kuin pysähtyi, mutta uusintayrityksellä käytin käsimerkin lisäksi käskyä ja riittävän terävästi hihkaistuna se pysäyttikin tosi hyvin - itse asiassa paljon paremmin kuin lähempää pysäyttäminen.

Paikallaistuminen meni loistavasti, ottaen huomioon ettei paikallaoloja ole tehty kuin maassa. Ihan sama mikä välimatka, heittelenkö kärrynpyörää, taputanko käsiä vai laahustanko koiran takana: takamus pysyi maassa vapautukseen saakka. Lelu selän takana meinasi tehdä tiukkaa, mutta yhdellä korjaamisella saatiin sekin toimimaan hienosti. Lopuksi tehdyssä paikkamakuussa sälli pysyi hienosti, vaikka vieruskaveri nousi ylös - katseli hieman sivuilleen, muttei hakenut missään vaiheessa varsinaisesti mitään toimintaa eikä ollut levoton, joten en hirveän huolissani siitä tsekkailusta ole.

Mulle tuli ahaa-elämys koiran leikittämisestä ja itse asiassa sain sille vahvistuksen myös tämänpäiväisen viettiluennon koirakko-osuudessa iltapäivällä. Aiemmin olen leikittänyt koiraa tosi paljon alhaalla, mistä seuraa se, että kun itsellä on pituutta liki 180 niin väkisinkin on tuollaisen 50-senttisen silmissä uhkaava ja se paineistuu siitä helposti. Siispä olen yrittänyt keksiä, kuinka voisin olla makaamatta koiran päällä, mutta leikittää sitä saaliin kanssa alhaalla - miksi leikittäisin alhaalla, kun elikko syttyy aivan eri tavalla saadessaan saalistaa sen lelun ylempää käyttämällä myös omaa kehoaan. Karjiksethan hyvin usein tykkäävät pomppimisesta ja tämä näyttää toimivan ei-niin-yllättäen myös Motille. Pari kierrosta saaliin perässä niin, ettei se saa sitä kiinni, sitten lupa purra, koira voittaa saaliin, irti ja sama uudestaan. Se nousee ihan älyttömän nopeasti jo siitä perässä lentämisestä, nauttii vastuksesta taisteluvaiheessa (jotka pidän lyhyinä), voittaa lelunsa ja tuo sen heti mulle takaisin. Semman (jossa olin kuunteluoppilaana, kävimme välillä tekemässä Motin treenit ja tulimme semmaan takaisin) toisten koirakoiden jutuista sai aika hyviä juttuja irti itseäkin ajatellen ja yhden koiran kohdalla käväisi mielessä sekin, että meille täytyy ehdottomasti saada isompia (lähinnä ehkä pidempiä) motskareita. Lähileikkiä saisi myös alhaalla tehtyä paljon vähemmän painostavasti, kun mulla olisi tilaa olla alempana ja koiralla tilaa tulla saaliin perään.

Jos kesällä oli vielä ongelmana se, että minä ohjaajana tein hirveästi kevätjuhlaliikkeitä, jotta sain koiraa edes semisti kiinnostumaan minusta, niin sanoisin että nyt aletaan olemaan enemmän oikealla suunnalla. Motti hakee enemmän itse tapaa saada minut aktiivisesti, tarjoaa asioita oma-aloitteisesti ja on halukas tekemään hommia. Hienoin poika. <3

Tänään sinisellä tyypillä ei ollut kyllä fiilikset kohdillaan yhtään. Käytän sen ennen kentälle menoa pissakierroksella ja bongasi sieltä tänään ilmeisesti juoksukusia, kun tuntui tyhjentävän päänsä ihan täysin. Kyllähän sen pallolla taas sai sieltä hinattua tähän maailmaan hetkittäin, mutta tunnelmankohotusta tarvittiin tosi tiuhaan että sälli jaksoi kiinnostua tekemisestä.

Allekirjoittanut loisti taas kehonhallinnallaan kartioiden välistä pujotellessaan (tai siis ne olis pitänyt pujotella eikä kaahata yli, päin ja välejä missaten). Mähän olen kuin holsku! Kaikki pitää kaahottaa läpi yhtään miettimättä ja eteen katsomatta, sitten ollaan tosi yllättyneitä siitä että reisille meni. Jollei tämä **tuttaisi niin paljon, niin melkein naurattaisi - eihän tää voi olla todellista, että ongelma tiedostetaan mutta toimintatapa jatkuu siitä huolimatta. No, ainakin rotuvalinta siltä osin osuu nappiin.

Musta alkaa vähän tuntua siltä, että mun on aivan turha miettiä treenejä koiran osalta yhtään, tässä vaiheessa paljon tähdellisempää olis kelailla itselle selvät raamit minkä puitteissa mennään. Kokemus on osoittanut, että kun pidän itseni lapasessa, niin koira tulee helposti siinä siivellä.

Tämä saattaa vaatia suklaata.

Oops, viime viikon tokoilut jäivät päivittämättä, korjataanpas tilanne ennen tämänpäiväistä nolausta. Eipä niissä hirveästi kerrottavaa sinänsä ole, mahtavaa nähdä miten pienellä panostuksella koira herää eloon (noin treenien suhteen siis). Kummasti siihen elikkoon saa vetoa ihan sillä, että saa itsestään kaivettua motivaation lähteä tekemään asioita. Viime lauantaina harjoittelimme kontaktinottoa ja maahanmenoja, jälkimmäinen tuotti ohjaajalle enemmän päänvaivaa kuin koiralle.

Kehonhallinnasta. Miten mä voin olla niin itseäni tiedostamaton, mitä? Sätkyttelen kaikkiin ilmansuuntiin samaan aikaan, vaikka päätän että hanska ei hievahdakaan käskyä antaessa, niin silti huomaan viittovani maahanmenoa samaan aikaan kun yritän saada käskyä ulos suusta. Onko tämä muka aina ollut yhtä hankalaa? Seuraaviin treeneihin voisi olla hyvä saada jesarirulla mukaan, joku ryhmäläisistä saa paketoida minut liikkumattomaksi pötköksi niin loppuu se hosuminen.

Toinen juttu: mulla ei ole käskyissä enää mitään järjen hiventä. Hukkista treenatessa aikoinaan olin hyvinkin tarkka intonaatioista ja selkeydestä, nyt on pitänyt oikeasti etsiä tehokkainta tapaa saada sanoma perille, siis tehokkainta siinä mielessä että saan sen joka kerta suusta samalla tavalla ulos. Samaan aikaan tarttis vielä muistaa pitää kädet liikkumatta ja sormet omalla puolella. Ei helv...

Käsimerkkien käyttö johtunee siitä, että Raidalle niitä on nykyisin pakko käyttää kun se ei enää kuule. Se on osannut ne kyllä "aina", mutta käytin niitä lähinnä koiran ohjaamiseen kauempaa. Siinä sivussa ne samat merkit ovat tulleet tutuiksi myös junnuille.

No, Motti on onneksi ohjaajaansa fiksumpi ja on kuulemma työviikon aikana tarjonnut maahanmenoa itse eri tilanteissa - tosi kätevää, kun on itsekseen treenautuva koira! Ainakin näin vähemmässä häiriössä homma siis onnistuu vikkelästi, eri asia on muistanko minä pysyä tolkuissani kun pitää lähteä ihmisten ilmoille puuhastelemaan. Ans kattoo.

Ruudin käytöstreenit ovat jatkuneet, naapurin tien vieressä häkissään metelöivän koiran ohittaminen on sille edelleen haastavaa, joten siinä pyörimme usein ja hartaasti. Sori, naapuri. Se haukkuu tosin ihan samalla syötöllä riippumatta siitä ollaanko kohdalla vai ei, joten loppujen lopuksi ei ihan hirveästi kiinnosta. Autojen jahtaaminen olisi edelleen kovin kutkuttavaa, nyt siihen pystyy paremmin panostamaankin kun puuhkis alkaa olemaan noin muuten suunnilleen kuulolla.

Reaktiot ympärillä tapahtuviin asioihin (yllättävässä paikassa vastaantuleva ihminen, kentällä tai laitsalla oleva hevonen, lenkkeilijä jne.) ovat huomattavasti paremmin ennakoitavissa ja hanskattavissa, bonuksena käytös myös kotona on huomattavasti rauhallisempaa. Jännä juttu mielestäni on se, että täällä landella ne reaktiot ovat huomattavasti isommat kuin kaupunkialueella liikuttaessa - kun ärsykkeitä on enemmän, se ei viitsi vaivautua juurikaan: ihmiset eivät kiinnosta, autoja ei viitsi jahdata jne. ja mielentila pysyy kuitenkin rauhallisena ja tyytyväisenä. Taas kerran: pieni panostus yksilötasolla, suuri vaikutus kokonaisuutta ajatellen.