Taas yksi hakutreeni takana. Tyytyväinen emäntä ja väsynyt koira = kaiketi myös onnistunut treeni. Helpotettiin hieman tällä kertaa, kaksi maalimiestä lähti metsään meidän odotellessa keskilinjan toisessa päässä. Rohkaisin Mottia perään aina kun osoitti yhtään mielenkiintoa siihen suuntaan, mihin "karkulaiset" menivät. Sille oli ihan selvät sävelet minne mennään ensin, etsi lähetyksen jälkeen hienosti risteillen ja varmana, ei ongelmia. Toinen maalimies löytyi niinikään helposti, kolmannen olisi hyvin voinut pistää paikalleen jököttämään jo valmiiksi, kolmospiilolle oli kaikilla koirilla suotuisan tuulen ansiosta kova hinku. Reipas ukko, ei voi muuta sanoa. Ei muuten harjoiteltu hyvistä aikomuksista huolimatta viikolla muuta kuin kepukan heittoa ja massurapsutuksia.

Naten kotiväelle tiedoksi, että oikeassa olitte lajin suhteen. ;)

Eikä siinä vielä kaikki. Missä on kamera silloin, kun sille olisi käyttöä? Treenien lomassa saatiin pallutella kuusiviikkoisia holskukakaroitakin, ei voi paljon tomerampaa joukkoa löytyä. Ipanoilla oli menotöppöset matkassa: parkkiksella nujuttiin enemmän ja vähemmän vakavissaan, revittiin hihoja, pureskeltiin käsiä - ja saatiin kritiikitöntä ihastelua kaikesta jäynäilystä monelta suunnalta. Hieman kyllä harmittaa, että ensi viikon treenit jäävät väliin, täytyy varmaan reissussa tehdä vaikka esineruutua niin ollaan edes hengessä mukana.

Mamman pieni pullero täytti perjantaina 11 vuotta, onnea Raita! Uskomatonta, miten nopeasti aika menee, ei voi millään olla yli kymmentä vuotta siitä kun pieni töppöjalka puolivuotiaana kotiin Sotkamosta haettiin. Muori on edelleen varsin vetreässä kunnossa, korvat ovat nykyisin huomattavan osan ajasta koristeena, mutta kuulon heikkenemisen lisäksi huomioon on otettava eräs cardien perusominaisuus: epäolennaista taustahälyä suodatetaan tarpeen mukaan, jotta huomion voi keskittää Oikeasti Tärkeisiin Asioihin...

Motilla oli toiset hakutreenit, joiden startti taisi olla liian vaikea. Tällä kertaa matka oli pidempi ja maalimiehet valmiiksi paikallaan, sällillä ei ollut tasan hajuakaan mitä siltä odotetaan ja ensimmäisen maalimiehen se löysi ihan puhtaasti tuurilla samoillessaan. Toinen maalimies kutsuttiin yrityksen jälkeen takaisin ja helpotettiin reilusti, kolmas meni jo hieman paremmin. Täytyy alkaa etsiskelemään "ukkoa" viikollakin, tällä hetkellähän sillä ei ole oikein tietoa vielä siitä, miksi se lähetetään itsekseen hipsuttelemaan, vaan kiven takana kykkivä ihminen on iloinen yllätys kohteen sijaan. No, ei voi heti osata! :D

Mottimöttönen oli tänään ensimmäisissä hakutreeneissä ja ylitti allekirjoittaneen odotukset täysin. Odotin, että sillä saattaisi kesken etsimisen hyvinkin kadota ajatus siitä, miksi se laitettiin pöpelikköön juoksemaan, mutta mitä vielä. Sillä, että molemmat maalimiehet olivat ennestään vieraita, ei ollut mitään merkitystä: Motille ihmiset ovat huippujuttu, joten sitä kiinnosti äärettömästi vain ja ainoastaan suunta jonne Se Mukava Tyyppi meni. Koira irti ja menoksi, eteni vauhdilla ja varmasti, sai nampat ja tuli maalimiehen mukana tyytyväisenä takaisin.

Muutenkin oli mahtavaa nähdä neljä itsetyytyväisenä nauravaa karvanaamaa, jokainen oli pitkälti ensikertalainen ja jokaisella aloitusharjoitus meni oikein mallikkaasti. Seuraavat treenit sovittiin viikon päähän, niitä odotellessa... :) Veikkaisin, etten ole porukasta ainut jolle tämä päivä tuli hyvänä muistutuksena siitä, ettei pidä aliarvioida sitä omaa karvakasaa ja sen toimintahalua.

Raita sai muuten häkin pari viikkoa sitten. Turha länkyttää mitään siitä, että koira on tapaeläin eikä se, että se häkissä olemisesta tykkää, tarkoita välttämättä mitään muuta kuin että se on tottunut olemaan siellä ja diipadaapadiudiu. Tuolla koiralla ei ole eläissään ollut häkille käyttöä, siitä huolimatta se hankkiutuu sellaisiin onnesta ovaalina aina jos jossain avoimen luukun bongaa. Löysin pienen näyttelyhäkin törkeän halvalla, joten oli pakko käydä hakemassa se pois kuljeksimasta ja muokkailla sinne muorille oma pesä. Päätyluukku poistettiin kokonaan, oma peti sisään ja mummo näyttää tyytyväisemmältä kuin koskaan. Kakaralle ei tarvitse rutkuttaa koko aikaa, kun voi hallita oviaukkoa mielensä mukaan, kotiluolana oikein hyvä hankinta.

Mutta. Mottikin tahtoo! Se ahtautuu (kirjaimellisesti, häkin koko ei tosiaan ole karjakoiran luokkaa) tuonne myös, olipa muori siellä tai ei. Häkityskokemusta sillä on ihan yhtä paljon kuin Raidallakin, silti se kamala koiranrääkkäysväline vaan vetää puoleensa. Näyttää vähän siltä, että tässä on piakkoin hankittava toinen häkki, ettei ainokaisesta tarvitse riidellä.

Päivärinteessä syksy menee totuttuun tapaan: nelijalkaisilla ei ole huolen häivää ja emäntä mietiskelee tulevia treenikuvioita ja yrittää vimmatusti vältellä lukuisia tekosyitä, miksi sitä tai tätä ei millään voisi tehdä.

- Tottista vois alkaa treenailla aktiivisemmin, mutta kohtahan on koko ajan pimeää, eikä pimeällä mitään voi tehdä (viis siitä, että pihalla on valot ja tilaa tehdä mitä tykkää).

- Motin kanssa voisi alkaa tekemään päivittäin tuon oikeasti pitkän kierroksen, mutta sitten on epistä kun Raita ei pääse mukaan kun ei jaksa sitä enää kiertää (ihan kuin sitä kiinnostaisi, kunhan herkkuhanat pysyvät auki).

- Tamminäyttelyihin voisi aivan hyvin ilmoittaa ainakin Motin, mutta *kauhistus* entä jos joudunkin esittämään sen itse, eikä se reppana osaa edes seisoa (tämä onkin aiheellinen vastahangan paikka) paikallaan.

- Hakutreeneihin saattaisi olla mahdollisuuksia jahka ihmiset päättävät kiinnostiko oikeasti vai ei, mutta voivoikitiviniplääplää. Tähän en edes keksi mitään muttaa.

Hemmetin konditionaali. Oikeasti, nyt loppuu se veivuu.

- Tottis ei vaadi päivänvaloa, tarvittaessa saan hyppyesteen ym. vaikka navettaan (tai, kunhan alakerran autotalliin saadaan lattia, voidaan ottaa treenit kotikaton alla). Muutenkin, mitä ihmettä tämä jumitus nyt on: kun kaksi vuotta narisin, ettei ole tokokoiraa ja nyt sellainen möllöttää tuossa jaloissa, niin että mikä maksaa? Häh?

- Lenkkeily olisi aika pop, varsinkin kun ottaa huomioon, että Karan poistumisen jälkeen tämä maallinen tomumaja alkoi mystisesti pursuilemaan rajoistaan. Pimeys ja möröt hoituvat otsalampulla, isolla akkukäyttöisellä fikkarilla tai molemmilla.

- Näyttelyt ovat kyllä vähän... no, kunhan mun ei tarvitse esittää. :D On kylläkin mystistä, että voin ilomielin opettaa koiran vaikka soittamaan viulua ja seisomaan päällään, mutten osaa opettaa niitä seisomaan paikallaan, se ei vaan taivu. Mitämitä?

- Haku ja suunnitelmien kehittyminen on kyllä jännä juttu. Saa nähdä tuleeko muuta kuin suunnittelua, olis kyllä kiva ainakin testata! Pessim... siis inhorealistina muistelen muutaman vuoden takaisia tottis-sulkeisia, jonne loppujen lopuksi ilmaantui paikalle säännöllisesti minä ja Tarja, muille tuli aina jotain muuta seitsemänä päivänä viikossa. Silti silloin jaksoi kaivaa sen innostumisen jostain ja hinasi itsensä koirineen kentälle. Passivoiko maalaiselämä jotenkin?

HHJJ. Ans kattoo.