Huhheijaa, onpas aika kulunut vauhdilla kun on hauskaa, vai miten se nyt meni. Hauskaa ei tosin juurikaan ole nyt syksyn mittaan piisannut, Motti lähti lokakuun alussa tepastelemaan reilun 13 vuoden iässä sinne, missä ei tassuja kolota ja kukaan ei varasta vanhan miehen puruluita - ja mulla on niin ikävä että sattuu.

Joku tänne eksyvä saattoi olla meidän menossa mukana jo silloin, kun lyhytkarvaholsku Kara oli olemassa, joten ymmärrätte kun sanon että mua pelotti etukäteen aivan järjettömästi, että tämän sielunpuolikkaan menetyksen koittaessa käy samanlainen romahdus.

Viimeinen reissu oli odotettua "helpompi", toki olin vollottanut silmät päästäni jo kuukausitolkulla etukäteen, mutta jotenkin päällimmäinen tunne oli lopulta vain rauha ja ajatus siitä, että tämä polku oli nyt loppuun kuljettu, mun luottoheppuni ei makaa tuossa enää vaan on jo jatkanut matkaa. Valitettavasti meille vanhojen koirien kanssa eläville ei ole tarjolla Kingin aurinkokelloa, jolla kääntää aikaa taaksepäin, tämän tyypin kohdalla olisin tehnyt sen silmää räpäyttämättä.

Viikko vierähti asiaa tarmokkaasti järkeistäessä ja siinä jo taputtelin itseäni olalle, että reippaana selvittiin tästäkin *****sta - kunnes kesken työpäivän puhelimeen kilahti viesti tuhkaamolta. Kupla puhkesi sen myötä täysin ja tässä sitten kasaillaan edelleen sirpaleita ja toivotaan, että "kyllä se siitä, joskus".

Joka yö silittelen mustia korvia, otan jemmaan Motin mulle tuomia luita ja leluja ja upotan sormet sen niskavilloihin. Se tiesi jo nuorena miten emännän saa asettumaan jos temperamentti meinaa vallata liikaa ilmatilaa: hankkiutui välittömästi käsien ulottuville että kuule silitäpä tästä, niin helpottaa. Ja sen teki. Ehkä se jossain vaiheessa toteaa, että yöllisiä vierailuja voi harventaa, ja kotiväki selviää jo paremmin. Faceen on vuosien varrella tullut kirjoitettua monia juttuja, harkitsen josko niitä siirtäisi tänne jossain välissä ns. takautuvasti talteen, mutta tässä välissä on vain pakko saada kirjoitettua edes jotain ulos.

Pieni punainen tukihenkilö Metka oli alkuun vähän kummassa välikädessä. Se on saanut sooloilla aika lailla koko elämänsä melko väljissä rajoissa emännän puolelta (Motti piti sitä kyllä kurissa ja herran nuhteessa parhaansa mukaan) ja ollut siihen hyvin tyytyväinen. Puolin ja toisin Motin poistumisen jälkeen pohdittiin tovi, että ai kahdestaan pitäisi yrittää pärjätä, kuka toi on? Pärjätäänhän me, todella outoa tämä on edelleen, mutta punanuttu on näyttänyt itsestään niin paljon uusia juttuja, joita se on pitänyt jemmassa vuosien varrella, että lähestulkoon hävettää.

Haluaisin ajatella, että tunnen kunkin koirani vähintäänkin kohtalaisen hyvin, mutta Metkan kohdalla olen aina epäillyt, että se osaa kaikenlaista kiltin ja hupsun ulkokuorensa alla, sitä ei vain juurikaan kiinnosta hirveästi esitellä osaamistaan koska silloin joutuu tekemään hommia ja sehän ei meille alisuoriutujille ole niitä ykkösprioriteetissa olevia asioita.

Näillä mennään nyt parhaamme mukaan, yritän saada edes vähän ahkerammin tänne postauksia vastedes, joten stay tuned. Or not.

Jälkihommeleita

Oops, eilen vahingossa tehtiin jotain treeniliikkeitäkin, meinasin unohtaa raportoida tänne. Pitkästä aikaa siis jälkeä, olen yrittänyt keksiä millä tuohon siniseen herrasmieheen saisi vetoa ja tulin siihen tulokseen, että aloin ehkä vaikeuttamaan treenimäärään nähden liian aikaisin. Se nimittäin hyytymisen alettua aloitti tekemisen innolla, mutta homma lätsähti muutaman metrin jälkeen aivan täysin. Jossain välissä kesällä tein sille parit motivaatiojäljet (lyhyt, läpeensä "nakitettu", loppupalkkana frisbee) ja kyllä se nenä ja etenemishalu ovat tuolla jossain, ilmeisesti tarvitaan vaan huisisti enemmän ja huolellisempia lyhyempiä tekeleitä.Työmoraali ei kyllä ole päätä huimaava, joten voihan se olla, ettei tuon sällin kanssa pidetä sen korkeampaa rimaa kuin huvikseen puuhastelu, Metka mua kiinnostaa kyllä kovasti - jos tuon säätämisen ja kälättämisen saa kanavoitua joksikin järkeväksi, niin pieni punainen voi olla melkoinen raketti kun palikat menevät kohdilleen. Olipa laji sitten lopulta mikä hyvänsä.

Metkalla meinaa tosiaan alku mennä kaahaamiseksi, kymmenen metrin kantapääjarrutuksen jälkeen se yleensä yks kaks asettuu ja alkaa tekemään hommia. Edelleen vähän arvon, että onko se nakkien kylvö hyvä vai huono asia, kun koira etenee jäljen päällä koko ajan, muttei ole kiinnostunut enää kuin ihan satunnaisista suupaloista matkan varrella. Eilinen jälki oli taas kerran aivan liian lyhyt, on varmaan alettava ottamaan matkaa trackerin kanssa, kun etenen vain puusilmillä tehdessä ja joka kerta homma loppuu kesken juuri, kun koira olisi pääsemässä vauhtiin. Toisaalta voi olla nyt alussa hyväkin, että sille jää vielä into jatkamiseen päälle ja siitä joutuu vaan tylysti autoon, josko tuota leidiä ei saisi kyllästytettyä kuten taisi Motin kanssa päästä käymään.

Morjens pitkästä aikaa! Kesä on mennyt mökkeillessä ja töissä, joten ettepä ole taaskaan paljosta jääneet paitsi vaikka päivittäminen on ollut "hieman" laiskaa. Jälkeä oli tarkoitus alkaa tekemään reippaammalla tahdilla, mutta ensin kesä oli vasta edessä, sitten satoi aina ja sen jälkeen hullukaan ei lähde tuonne tarpomaan helteellä. ;) Ainoita saavutuksia ovat siis olleet muutamat näyttelykäynnit, muuten ollaan vaan röllötelty mahdollisuuksien mukaan kaukana sivistyksestä omissa oloissamme.

Välillä toki eksyy hyviä ideoita päähän siitä, miten jo muutaman minuutin pikatreenit per päivä olisivat parempi kuin ei lähes lainkaan - niinq ikinä - mutta aika pian siitä taas tokeentuu järkiinsä, olishan tuo kunnossapidetty treenikenttä niinkin kaukana kuin parin minuutin kävelymatkan päässä... Tehkää mulle treenisuunnitelma ja tulkaa vahtimaan, että myös menen sinne kentälle, en mä yksin saa aikaan mitään. Kai siihen koirien kanssa tekemiseen joku aneeminen kipinä vielä jossain piileskelee, kun sitä piileskelyä jaksaa ajasta toiseen tuskailla. Kaipa se velvollisuuden tuntu on se, mikä siellä tökkii. En tiedä.

Piileskelystä puheenollen, täytynee alkaa valmistautumaan nappularahojen hankintaan, se on siis moro taas, yritetään palata asiaan ennen ensi vuotta!

Lastentauteja

Nappula kehitti sitten silmätulehduksen. Viikonlopun huuhtelin keittosuolaliuoksella, mutta tunnustin jo tappioni hyvissä ajoin ja varasin tälle aamulle eläinlääkäriaikaa. Pitkä kortisonitippakuuri edessä, huuhdellaan siinä sivussa edelleen rähmiä pois ärsyttämästä. Pentukurssin lopulle saadaan siis sanoa heipat, ei viitsi lähteä muita tartuttamaan, tämä kun todennäköisesti on tarttunut toisaalta. Motilla ei toistaiseksi ole mitään, sain ohjeeksi kokeilla asettuuko huuhtelemalla, jos alkaa näyttää siltä että senkin silmät meinaavat oireilla. Kuulemma pitäisi olla selätettävissä aika helposti tämä vitsaus, toivotaan että menee tipoilla ohi.

Tulipahan todettua, että 17,5-kiloinen silakka on liukas kuin saippua, kun sen silmiin pitäisi saada tällättyä tippaa ja lamppua ja kaikenlaista testiliparetta. Tämän totesin tosin jo viikonloppuna silmiä huuhdellessa: jos Papirus ei pidä jostain, niin se tosiaan EI pidä siitä jostain. Vastaanotolla päädyimme pyytämään apuvoimia, neiti 6 kk kyykytti siis kolmea (3) aikuista ihan tyytyväisenä. Ei sitä silti ottanut yhtään päähän: häntä vippasi koko ajan ja kun pääsi kurimuksesta, niin iloisin mielin olis kiivetty hoitsun olkapäälle ja suuteloimaan lääkäriä. Se vaan oli sitä mieltä, että ihan turhaa tämä tällainen.

Pimatsu kehittelee myös selvästikin juoksuja: Motin tutka ei petä koskaan. Jos Mottiin on siis luottaminen (jälleen kerran), niin odotettavissa on juoksut kuukauden sisällä, veikkaan 2-3 viikkoa. Tietää siis Motille maaseutulomaa, onneksi sälli pysyy niin lähellä, että sitä voi käydä moikkaamassa vaikka päivittäin.

Papiruksella oli pentukoulu illalla. Kolmen vartin kohdalla ipanalla loppui jaksaminen aivan seinään, mutta valitettavasti silloin korvat höröllä silmiin tillittävän nappulan tilalle astuu hilluva pieni hirviö... No, onhan se tunti oikeasti tosi pitkä aika etenkin pentukoiralle, eipä silti.

Tänään oli ohjelmassa perusasennossa istuskelua ja siinä pysymistä myös liikkeessä. Hyvin huomaa eron näiden kahden välillä: siinä missä Motista perusasento on aivan ykkösliikehdintää (liikuta vain silmiä ja kuonoa), Metka pitkästyy kuoliaaksi hetkessä. Voi olla, että joudutaan treenaamaan malttia taas pitkästä aikaa, mutta siitähän on holskuaikakaudelta runsain mitoin kokemusta...

Lopussa tehtiin ohitusharjoituksia, tosi mahtava loppuhuipentuma pennulle, joka käy väsymystään jo kierroksilla ja haluaisi vain ja ainoastaan leikkimään toisten kanssa. Oli miten oli, mukavasti tuntuisi olevan vetoa tuossa pienessä punaisessa. Vielä kun opin kanavoimaan sen oikein ja säästelemään paukkuja hieman pidemmälle kaavalle, niin avot.

Motin kanssa oli kotiin tullessa tehtävä tiellä pientä "treeniä" myös: kummasti silläkin näemmä motivaatio kasvaa, kun ensin on katsellut treenikamojen keräämistä ja joutunut jäämään odottelemaan kotio. Täytyy ensi viikolla jättää se takki päällä odottelemaan autoon ja käydä vaikka Paavolan kentän kautta tekemässä ihan omat treenit Metkun treenien jälkeen. Jos yllättäisi vaikka itsensäkin, ja tekis jonkun hahmotelman mitä tehdään.

Meillä on vietetty vapaapäivää kämpän lämmittämisen ja luopumisharjoitusten merkeissä. Jälkimmäinen oli viime viikon kotiläksy ja väistellessäni voileipää huulet tötteröllä hamuilevaa pikkukarjista aamulla tuli mieleeni että tosiaan, tänään olis taas pentukoulutusta... mikäpä se parempi motivaattori voi ollakaan kuin viimehetken paniikki! Ei-niin-yllättäen tenava äkkäsi hyvinkin nopeasti mitä "jätä" tarkoittaa - ja tämä on superahneen pikkuapinan todennäköisesti tärkeimpiä taitoja ikinä. Muistelimme samalla sivulletulon alkeita ja opettelimme niinkin tärkeää taitoa kuin kierähtämistä - kyllä nyt on oltu ahkeria. Vapiskaa, harrastajatoverit!

Pitäisi (siellä se konditionaali taas kummittelee) tehdä ihan oikeasti noille jonkinlaista koulutussuunnitelmaa, nappula oppii nyt valtavaa vauhtia ja Motti kaipaa selvästi paitsi jotain ekstraa allekirjoittaneelta myös jotain järkevää tekemistä. Harmi, etteivät suunnitelmallisuus ja kurinalaisuus ole varsinaisesti vahvimpia ominaisuuksiani, mutta eipä tässä arjen hallintaa kummempia kunnianhimoja olla tyydyttämässäkään.

Metkunpetku aloitteli pentukoulua pari viikkoa sitten. Tähän mennessä on tehty kontaktitreeniä ja opeteltu malttia ylipäätään, nappula keskittyy yllättävän mukavasti vaikka ympärillä omiaan puuhailevat koirakaverit ja niiden ihmiset ovat sille äärettömän suuri kiusaus. Yhdet näyttelytreenitkin on käyty "kummitädin" ohjauksessa, aloittelevaksi missiksi kuulemma ihan lupaava leidi kuitenkin, eli sielläkin oli jaksettu keskittyä keksimään mistä saa palkkaa, vaikka hallissa oli muitakin treenaajia.

Kotona on hieman kummalliset kuviot, näyttää siltä, että neiti (alle 6 kk) vedättää arvoisaa herrakoiraa aika kympillä, eikä tuo jässikkä yrityksistä huolimatta saa siihen oikein mitään otetta. Metkan taktiikka on olla röyhkeä, itkeä lohduttomasti kun saa palautteen (aivan sama onko kyse tuikeasta tuijotuksesta vai naamanapsusta) ja, kun toinen antaa tilaa, siepata nyyhkyttäen alkuperäinen kohde ja kas, taas saatiin se minkä perässä oltiin alunperinkin. Motillahan on hieman resurssiongelmaa - paitsi että se ei ole sen mielestä laisinkaan ongelma: kaikki nyt vaan on MUN. Harmillisesti nappula on aivan samoilla linjoilla, sillä erotuksella että sen mielestä kaiken voi kyllä ihan hyvin jakaakin, pieniä neuvotteluita milloin mistäkin käydään siis päivän mittaan useita. Pentu ei niissä jää yleensä kakkoseksi, se nyt vaan tekee vastapuolta kuultuaan tavallisesti oman päänsä mukaan. Ennustan täten mielenkiintoista teini-ikää...

Hirvittävän reipas nassikka tuo punainen paholainen on, ihmisiä kohtaan aivan äärettömän ystävällinen peffanpyörittäjä. Toisille koirille ilmoittaa hyvin selkein merkein, että tiedän olevani pieni pentu - toisaalta osaa seuraavassa silmänräpäyksessä olla pikku röyhkimys, kun on todennut vastapuolen vaarattomaksi. Neiti räpsyripsi. :)