tiistai 1. huhtikuuta 2025

Kevät!

Diör daiöri. Tai jotain sinnepäin. Niin oli keväinen sää kolmen aikaan tänään, että tuumailtiin Metkan kanssa että nyt jos koskaan vedetään lenkkarit jalkaan ja lähdetään nautiskelemaan ulkoilusta! Metka on kysellyt jo tovin, joko litsupallon voisi ottaa lenkille mukaan, mutta yhteistuumin on sovittu, että katellaanpa sitä sitten lumien sulettua.

No, eihän ne mihinkään vielä sulaneet ole, mutta koska ote pallosta oli jo kovin päättäväinen, oli aika myöntää kevään tulleen ja napata aarre kierrokselle mukaan. Muuten ihan hyvä suunnitelma ja punainen peffa keikkuen leidi pallonsa kanssa määrätietoisesti lähtikin taivaltamaan - ja taivalsi noin sadan metrin päähän lokoisalle hangelle, jonne jäi pallonsa kanssa tyytyväisenä touhottamaan. Ei auttaneet houkuttelut, ei pieni hoputuskaan, Papiiri oli sitä mieltä että voit mennä ite sinne lenkille, meikä otti pallon mukkaa ihan syystä!

Siispä nautiskeltiin aurinkoisesta pallohetkestä, päätettiin että eiköhän tämä ollut tässä ja suunnistettiin kotio kahvinkeittoon. Ovi takapihalle onneksi avautuu jo ongelmitta, joten leidi sai jatkaa tovin pallonhalaustaan takapihan lumikasan päällä - heittämistäkin ehdotettiin, mutta lopputulos oli kuvan mukainen - voisit heittää, mutta en kai minä nyt irti ole päästämässä.

Muutimme kesällä ihanasta hyvänmielen kodistamme ihmisten ilmoille rivitaloon. Talvi oli vähästressisin noin 15 vuoteen, mikä oli mukavaa vaihtelua, mutta näin kevään kurkistellessa on käynyt tuskallisen selväksi, että ahistaa, eikä meinata mahtua henkisesti enää oikein aloillemme. Tykkäisin tavallaan tästäkin kodista, mutta mutta. Jos olisi mahdollista asua täällä talvet ja häipyä kesän yli vapauden lähteille, niin olisihan se mainiota. Tunnetusti muuttolintuna yritän nyt olla antamatta tälle liikaa tilaa, tämän sirkuksen muuttoalttius kun ei ole mikään vitsin aihe ja jo nämä rivit ovat melkoisen riskialtista yllytystä. Eikä vähiten siitä syystä, että Metka ei ole oikein asettunut taloksi enkä voi sitä oikein siitä syyttääkään: muutos valtavalla aidatulla alueella pitkälle syksyyn liki ympäri vuorokauden vapaasti omiaan puuhaavasta tyypistä remmilenkkeilijäksi (tästä se ei itse asiassa ole kovin pahoillaan, Metka on ollut aina aurattujen teiden ystävä) ja postimerkin kokoisen pihan loikoilijaksi on ollut iso, puhumattakaan siitä että ympärillä väistämättä liikehtivät kansalaiset eivät varsinaisesti ole meidän kummankaan lempparia.

No, katsellaan ja yritetään hyödyntää taas mökkimaisemia mahdollisuuksien mukaan, onneksi työ mahdollistaa melkein missä tahansa olemisen, sen kun nappaa läppärin ja lisänäytön matkaan ja vaihtaa maisemaa haluamaansa.

Vastuupohdintoja (1.4.2023)

Tämä tuli vastaan Facen muisteloissa, ja koska yritän kasata sieltä muutenkin mm. Mottiin liittyviä muistoja talteen, laitetaas kirjoitus kahden vuoden takaa:

Voihan koiran omistamisen vastuu. Jos jollakulla osuu tämä ns. liian lähelle, niin kukaan mun koskaan tuntemani ei ole kohde millään tasolla, korkeintaan minä itse ja kokemukset omista roduista/koirista liittyvät tähän edes löyhästi. Näköjään tulee taas maratonviesti, mutta tulkoon. En oo vielä jaksanut jatkaa blogin parissa. 

Juuri screenille putkahtaneessa kansainvälisen ryhmän esimerkkitapauksessa kotona karjakoira, omistajat pois, hoitajana sukulainen. Tuttu, muttei sen koiran *perhettä*. Tämä sukulainen on päättänyt kutsua sinne koiran kotiin vieraan henkilön, kouluttajan, joka on päätynyt näykkäistyksi. Tämän ammattilaisen suositus on ollut linnaa, vancilaa, kuonokoppa ja kytkettynä kaikkialla ja omistajalla koko jutusta paha mieli, koulutushommat eivät ole olleet sovittuja. Ei ei ei, ei.

Palataanpa mun omiin otuksiin. Väittäisin, että nämä molemmat ovat sosiaalisia ja kivoja tyyppejä. Ne ovat sitä erityisesti, kun minä olen paikalla. Jos en ole, niin pintaan voi pukata paikallaolevasta henkilöstä riippuen enemmän/vähemmän simputusta ja muuta sekoilua "etoomunmomster"-henkeen - ja se on ihan okei. Se vain rajoittaa sitä, kenelle voin jättää koirat hyvillä mielin hoitoon, yhdessä en esimerkiksi jättäisi näitä saatavilla oleville vaihtoehdoille kuin siten, että hoitaja on jo tosi tuttu, hyväksytty ja pystyy hoitamaan nämä meillä kotona. No. Miten tämä niiden epämukavuus sitten ilmenee?

Motti on ollut aina rentoreiska, mutta kokemus on osoittanut, että ei senkään kotiin ja pihalle ole muitta mutkitta asiaa, jos en ole mukana tilanteessa ja tulija on vieras. Se on myös tuttujen kanssa paljon vakavampi/tosikompi jos en ole paikalla ja *se pitää tajuta ja hyväksyä*. Niin minun, kuin sen koirien kanssa olevankin. Se on myös koira, joka arjessa blokkaa heti jos esim. minua lähestytään väärällä asenteella. 

Metkalla, joka on meidän sosiaalinen perhonen ja ihan aidosti rrrrrakastaa ihmisiä, jännitys siitä, jos se kokee että main bitchin pois ollessa jonkun on varmaan vedettävä sirkusta ja se itse on valittu tehtävään, purkautuu hössöttämisenä, sekoiluna ja riidanhaastamisena Motin kanssa.

Juu, todella hyvillä mielin vien siis molemmat samaan paikkaan hoitoon ja käsken vielä jättämään leluja ja luita ympäriinsä. Not.

Kotona molemmat saman katon alla ovat puolestaan ihan ok, varsinkin nyt kun tilaa olla on reilusti niin pieni jänskätyskään ei haittaa.

Holskuaikakaudella tilanne oli aika sama. Kotiin ei täysin vierailla ollut ilman minua asiaa, tässä mun koirista Kara oli myös ihan ehdoton. Sellainen tuttu tyyppi, joka oli jo käynyt meillä moneen kertaan ja jonka kanssa muutenkin oli jo hengailtu sai tulla ja mennä kuten haluaa, muut joko heitettiin kirjaimellisesti oven ulkopuolelle tai pysäytettiin. Sille kiinnostavia ihmisiä oli pienestä asti maailmassa tasan yksi ja se asui jo sen ihmisen kanssa.

Jos mun otukset ovat ikinä osoittaneet epämukavuutta läsnäolevien takia, niin koirat menevät omaan tilaan portin taakse, eikä niihin mennä koskemaan tai tuijottelemaan. Ei niiden tarvii pyöriä jaloissa koko ajan, etenkään jos se oleminen ei ole rentoa. Tätä tein Karan kanssa jonkin verran, se nakersi luitaan tyytyväisenä omissa oloissaan ja mun ei tarvinnut vahtia mitä ympärillä tapahtuu. Koirat päätyvät portin taakse myös silloin, jos meillä oleva henkilö ei kuuntele mun sanomisia koiriin liittyen ja tekee ne levottomiksi. En muista sellaisen henkilön käyneen meillä toiseen otteeseen. 

Olipa holsku tai karjis, mun koirien kanssa on ensisijaisesti hoidettu siirtymiskäskyt ja ohjaamiset suullisesti tai, etenkin itsekin tätä paljon käyttävien karjisten aikakaudella, kropalla ohjaamalla. Ihmisten into siirtää muuta kuin omaa (no okei, jos kyse on jo oikeasti tutusta haukusta, niin tuskin se siitä pahastuu jos on otettava pannasta kiinni) koiraa esim. pannasta kiinni ottaen on musta ihan käsittämätöntä.

No niin. Kahvittamaton aivopolo osoittaa vihdoin hiipumisen merkkejä, joten jätän tän luennon nyt ihan suvereenisti vaan roikkumaan tähän.

Lopuksi sen verran, että *tuntekaa* teidän koirat, olkaa itsellenne rehellisiä niiden hyvistä ja haasteellisemmista puolista ja kertokaa tarvittaessa tarkatkin ohjeistukset niiden hoitajille/muuten tekemisissä oleville aina, jos se on tarpeen.

Jos on kyse yhden ihmisen koirasta, niin sen ja kanssaihmisten touhuja nyt vaan pitää muistaa valvoa tarkemmin kuin varauksetta ihmisiä armastavan. Silti vahinkoja voi tapahtua, kun vastakkain on kaksi elävää olentoa, eikä se automaattisesti ole kenenkään syy.

Nyt sitä kahvia. Ja kuva liitteeksi, koska osui vaan taas niin sopivasti eteen.



lauantai 2. joulukuuta 2023




Huhheijaa, onpas aika kulunut vauhdilla kun on hauskaa, vai miten se nyt meni. Hauskaa ei tosin juurikaan ole nyt syksyn mittaan piisannut, Motti lähti lokakuun alussa tepastelemaan reilun 13 vuoden iässä sinne, missä ei tassuja kolota ja kukaan ei varasta vanhan miehen puruluita - ja mulla on niin ikävä että sattuu.

Joku tänne eksyvä saattoi olla meidän menossa mukana jo silloin, kun lyhytkarvaholsku Kara oli olemassa, joten ymmärrätte kun sanon että mua pelotti etukäteen aivan järjettömästi, että tämän sielunpuolikkaan menetyksen koittaessa käy samanlainen romahdus.

Viimeinen reissu oli odotettua "helpompi", toki olin vollottanut silmät päästäni jo kuukausitolkulla etukäteen, mutta jotenkin päällimmäinen tunne oli lopulta vain rauha ja ajatus siitä, että tämä polku oli nyt loppuun kuljettu, mun luottoheppuni ei makaa tuossa enää vaan on jo jatkanut matkaa. Valitettavasti meille vanhojen koirien kanssa eläville ei ole tarjolla Kingin aurinkokelloa, jolla kääntää aikaa taaksepäin, tämän tyypin kohdalla olisin tehnyt sen silmää räpäyttämättä.

Viikko vierähti asiaa tarmokkaasti järkeistäessä ja siinä jo taputtelin itseäni olalle, että reippaana selvittiin tästäkin *****sta - kunnes kesken työpäivän puhelimeen kilahti viesti tuhkaamolta. Kupla puhkesi sen myötä täysin ja tässä sitten kasaillaan edelleen sirpaleita ja toivotaan, että "kyllä se siitä, joskus".

Joka yö silittelen mustia korvia, otan jemmaan Motin mulle tuomia luita ja leluja ja upotan sormet sen niskavilloihin. Se tiesi jo nuorena miten emännän saa asettumaan jos temperamentti meinaa vallata liikaa ilmatilaa: hankkiutui välittömästi käsien ulottuville että kuule silitäpä tästä, niin helpottaa. Ja sen teki. Ehkä se jossain vaiheessa toteaa, että yöllisiä vierailuja voi harventaa, ja kotiväki selviää jo paremmin. Faceen on vuosien varrella tullut kirjoitettua monia juttuja, harkitsen josko niitä siirtäisi tänne jossain välissä ns. takautuvasti talteen, mutta tässä välissä on vain pakko saada kirjoitettua edes jotain ulos.

Pieni punainen tukihenkilö Metka oli alkuun vähän kummassa välikädessä. Se on saanut sooloilla aika lailla koko elämänsä melko väljissä rajoissa emännän puolelta (Motti piti sitä kyllä kurissa ja herran nuhteessa parhaansa mukaan) ja ollut siihen hyvin tyytyväinen. Puolin ja toisin Motin poistumisen jälkeen pohdittiin tovi, että ai kahdestaan pitäisi yrittää pärjätä, kuka toi on? Pärjätäänhän me, todella outoa tämä on edelleen, mutta punanuttu on näyttänyt itsestään niin paljon uusia juttuja, joita se on pitänyt jemmassa vuosien varrella, että lähestulkoon hävettää.

Haluaisin ajatella, että tunnen kunkin koirani vähintäänkin kohtalaisen hyvin, mutta Metkan kohdalla olen aina epäillyt, että se osaa kaikenlaista kiltin ja hupsun ulkokuorensa alla, sitä ei vain juurikaan kiinnosta hirveästi esitellä osaamistaan koska silloin joutuu tekemään hommia ja sehän ei meille alisuoriutujille ole niitä ykkösprioriteetissa olevia asioita.

Näillä mennään nyt parhaamme mukaan, yritän saada edes vähän ahkerammin tänne postauksia vastedes, joten stay tuned. Or not.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Jälkihommeleita

Oops, eilen vahingossa tehtiin jotain treeniliikkeitäkin, meinasin unohtaa raportoida tänne. Pitkästä aikaa siis jälkeä, olen yrittänyt keksiä millä tuohon siniseen herrasmieheen saisi vetoa ja tulin siihen tulokseen, että aloin ehkä vaikeuttamaan treenimäärään nähden liian aikaisin. Se nimittäin hyytymisen alettua aloitti tekemisen innolla, mutta homma lätsähti muutaman metrin jälkeen aivan täysin. Jossain välissä kesällä tein sille parit motivaatiojäljet (lyhyt, läpeensä "nakitettu", loppupalkkana frisbee) ja kyllä se nenä ja etenemishalu ovat tuolla jossain, ilmeisesti tarvitaan vaan huisisti enemmän ja huolellisempia lyhyempiä tekeleitä.Työmoraali ei kyllä ole päätä huimaava, joten voihan se olla, ettei tuon sällin kanssa pidetä sen korkeampaa rimaa kuin huvikseen puuhastelu, Metka mua kiinnostaa kyllä kovasti - jos tuon säätämisen ja kälättämisen saa kanavoitua joksikin järkeväksi, niin pieni punainen voi olla melkoinen raketti kun palikat menevät kohdilleen. Olipa laji sitten lopulta mikä hyvänsä.

Metkalla meinaa tosiaan alku mennä kaahaamiseksi, kymmenen metrin kantapääjarrutuksen jälkeen se yleensä yks kaks asettuu ja alkaa tekemään hommia. Edelleen vähän arvon, että onko se nakkien kylvö hyvä vai huono asia, kun koira etenee jäljen päällä koko ajan, muttei ole kiinnostunut enää kuin ihan satunnaisista suupaloista matkan varrella. Eilinen jälki oli taas kerran aivan liian lyhyt, on varmaan alettava ottamaan matkaa trackerin kanssa, kun etenen vain puusilmillä tehdessä ja joka kerta homma loppuu kesken juuri, kun koira olisi pääsemässä vauhtiin. Toisaalta voi olla nyt alussa hyväkin, että sille jää vielä into jatkamiseen päälle ja siitä joutuu vaan tylysti autoon, josko tuota leidiä ei saisi kyllästytettyä kuten taisi Motin kanssa päästä käymään.

perjantai 28. elokuuta 2015





Morjens pitkästä aikaa! Kesä on mennyt mökkeillessä ja töissä, joten ettepä ole taaskaan paljosta jääneet paitsi vaikka päivittäminen on ollut "hieman" laiskaa. Jälkeä oli tarkoitus alkaa tekemään reippaammalla tahdilla, mutta ensin kesä oli vasta edessä, sitten satoi aina ja sen jälkeen hullukaan ei lähde tuonne tarpomaan helteellä. ;) Ainoita saavutuksia ovat siis olleet muutamat näyttelykäynnit, muuten ollaan vaan röllötelty mahdollisuuksien mukaan kaukana sivistyksestä omissa oloissamme.

Välillä toki eksyy hyviä ideoita päähän siitä, miten jo muutaman minuutin pikatreenit per päivä olisivat parempi kuin ei lähes lainkaan - niinq ikinä - mutta aika pian siitä taas tokeentuu järkiinsä, olishan tuo kunnossapidetty treenikenttä niinkin kaukana kuin parin minuutin kävelymatkan päässä... Tehkää mulle treenisuunnitelma ja tulkaa vahtimaan, että myös menen sinne kentälle, en mä yksin saa aikaan mitään. Kai siihen koirien kanssa tekemiseen joku aneeminen kipinä vielä jossain piileskelee, kun sitä piileskelyä jaksaa ajasta toiseen tuskailla. Kaipa se velvollisuuden tuntu on se, mikä siellä tökkii. En tiedä.

Piileskelystä puheenollen, täytynee alkaa valmistautumaan nappularahojen hankintaan, se on siis moro taas, yritetään palata asiaan ennen ensi vuotta!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lastentauteja


Nappula kehitti sitten silmätulehduksen. Viikonlopun huuhtelin keittosuolaliuoksella, mutta tunnustin jo tappioni hyvissä ajoin ja varasin tälle aamulle eläinlääkäriaikaa. Pitkä kortisonitippakuuri edessä, huuhdellaan siinä sivussa edelleen rähmiä pois ärsyttämästä. Pentukurssin lopulle saadaan siis sanoa heipat, ei viitsi lähteä muita tartuttamaan, tämä kun todennäköisesti on tarttunut toisaalta. Motilla ei toistaiseksi ole mitään, sain ohjeeksi kokeilla asettuuko huuhtelemalla, jos alkaa näyttää siltä että senkin silmät meinaavat oireilla. Kuulemma pitäisi olla selätettävissä aika helposti tämä vitsaus, toivotaan että menee tipoilla ohi.

Tulipahan todettua, että 17,5-kiloinen silakka on liukas kuin saippua, kun sen silmiin pitäisi saada tällättyä tippaa ja lamppua ja kaikenlaista testiliparetta. Tämän totesin tosin jo viikonloppuna silmiä huuhdellessa: jos Papirus ei pidä jostain, niin se tosiaan EI pidä siitä jostain. Vastaanotolla päädyimme pyytämään apuvoimia, neiti 6 kk kyykytti siis kolmea (3) aikuista ihan tyytyväisenä. Ei sitä silti ottanut yhtään päähän: häntä vippasi koko ajan ja kun pääsi kurimuksesta, niin iloisin mielin olis kiivetty hoitsun olkapäälle ja suuteloimaan lääkäriä. Se vaan oli sitä mieltä, että ihan turhaa tämä tällainen.

Pimatsu kehittelee myös selvästikin juoksuja: Motin tutka ei petä koskaan. Jos Mottiin on siis luottaminen (jälleen kerran), niin odotettavissa on juoksut kuukauden sisällä, veikkaan 2-3 viikkoa. Tietää siis Motille maaseutulomaa, onneksi sälli pysyy niin lähellä, että sitä voi käydä moikkaamassa vaikka päivittäin.

torstai 27. marraskuuta 2014


Papiruksella oli pentukoulu illalla. Kolmen vartin kohdalla ipanalla loppui jaksaminen aivan seinään, mutta valitettavasti silloin korvat höröllä silmiin tillittävän nappulan tilalle astuu hilluva pieni hirviö... No, onhan se tunti oikeasti tosi pitkä aika etenkin pentukoiralle, eipä silti.

Tänään oli ohjelmassa perusasennossa istuskelua ja siinä pysymistä myös liikkeessä. Hyvin huomaa eron näiden kahden välillä: siinä missä Motista perusasento on aivan ykkösliikehdintää (liikuta vain silmiä ja kuonoa), Metka pitkästyy kuoliaaksi hetkessä. Voi olla, että joudutaan treenaamaan malttia taas pitkästä aikaa, mutta siitähän on holskuaikakaudelta runsain mitoin kokemusta...

Lopussa tehtiin ohitusharjoituksia, tosi mahtava loppuhuipentuma pennulle, joka käy väsymystään jo kierroksilla ja haluaisi vain ja ainoastaan leikkimään toisten kanssa. Oli miten oli, mukavasti tuntuisi olevan vetoa tuossa pienessä punaisessa. Vielä kun opin kanavoimaan sen oikein ja säästelemään paukkuja hieman pidemmälle kaavalle, niin avot.

Motin kanssa oli kotiin tullessa tehtävä tiellä pientä "treeniä" myös: kummasti silläkin näemmä motivaatio kasvaa, kun ensin on katsellut treenikamojen keräämistä ja joutunut jäämään odottelemaan kotio. Täytyy ensi viikolla jättää se takki päällä odottelemaan autoon ja käydä vaikka Paavolan kentän kautta tekemässä ihan omat treenit Metkun treenien jälkeen. Jos yllättäisi vaikka itsensäkin, ja tekis jonkun hahmotelman mitä tehdään.

Kevät!

Diör daiöri. Tai jotain sinnepäin. Niin oli keväinen sää kolmen aikaan tänään, että tuumailtiin Metkan kanssa että nyt jos koskaan vedetään ...