... puolet elämästään paimenkoirien kanssa elänyt, ja niihin varsin tykästynyt jääräpäinen naisihminen. Koiralla on oltava pystyt korvat, paimenet ovat mun juttu, pk-oikeudetkin olis ihan vaan varuiksi kivat olla, koska ikinä ei voi tietää miten sitä villiintyy.
Se vannoutunut paimenkoiraihminen paarusti ankeaa ja surullista koiratonta elämäänsä, alkoi ulkoistaa itseään paitsi mistään koiriin yhtään liittyvästä asiasta, myös monesta muusta jutusta, mitkä kai useimmille ovat asioita, joita normaalisti toimivan ihmisen tulee ottaa huomioon. Se oli vasta tehnyt postauksen aiheeseen liittyen blogiinsa ja oikeastaan sen myötä havahtui siihen, että ei ole tällainen paska ihmisen arvoista olemista, otti kynän ja paperia ja kirjoitti vuoden 2026 tavoitteeksi kaksi asiaa: koira ja koti omakotitalossa. Ja unohti sen paperinsa samantien, kun laittoi sen käsistään pois.
Ei kulunut kovin montaa hetkeä, kun tuli kutsu lähteä katsomaan spanielilapsia. No, ihan sama. En oo ottamassa spanielia mutta koiria olisi kieltämättä kiva nähdä, joten menoksi. Ovelle tuli vastaan pentujen emo, nousi vasten, katsoi tovin silmiin, totesi että tuolla ei ole nyt kaikki hyvin ja ohjasi kohti pentulaatikkoa, että katoppa nuita ja asetu.Viisas Varpu. <3
Natiaiset mönkivät jo reippaina ympäri pentulootaa, joukosta yksi änkesi itseään taskuun, toinen kiipesi syliin, kolmas ilmestyi jostain reuhtomaan hupparin hihan kimpussa; ihme raggari toi ruskeapantainen.
Kotiin lähti joku, jolla ei edelleenkään ollut mitään aikomusta ottaa spanielikakaraa, mutta joka oli iloinen ja kiitollinen siitä, että nappuloita outoine pehmoisine korvineen (huomaan olevani korvaihmisiä) oli saanut tulla katsomaan.
Siitä sitten pikakelauksella muutamien vaiheiden kautta huomasin eräänä maaliskuisena iltapäivänä matkaavani kotiin pikkuisen fieldspanielilapsen kanssa (se jatkuvasti hihassa roikkuva ruskeapantainen, btw) ja niin kotiin tuli Taavi.
Tätä naputellessa Taavin kanssa on elelty ihan kohta puolisen vuotta ja vaikka paimenten, etenkin karjakoirien, kaipuu on edelleen läsnä vahvasti, niin sehän ei tarkoita sitä, että olisin tuohon nappulaan (joka alkaa olemaan jo iso pentumies) millään tavalla pettynyt tai muutenkaan huonoilla mielin.
Miten voisikaan olla? Taavi toi mukanaan tutut rutiinit (ja vähän uusiakin), silkkisen turkin jota on hyvä ikävän kuristaessa kurkkua silitellä, iloa, hullutuksia ja ihmetyksen siitä, miten perustavanlaatuisesti erilainen voi ollakaan paitsi täysin uusi rotu, myös tyystin eri kaliiberin roturyhmä. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun mulle on todettu joko suoraan tai kierrellen, että onpa kiva/erikoista/jännä, että päädyit näin helpon rodun pariin. Ikskjuusmii? Mulle karjis on hyvin pitkälti helppouden ruumiillistuma. Kyllä, niillä on monia omia juttuja, jotka pitää tajuta ottaa huomioon, joihin pitää panostaa ja joiden kanssa lähtee ihmiseltä säännöllisesti järki, mutta
tajuan niitä. Ja ne yleensä minua. Snaapelilapsi on ollut kaikessa joustavuudessaan ja söpöydessään kaikkea muuta kuin helppo kaveri (ja tälle nyt joku saattaa naurahtaa, mutta hei, mun käsitys helppoudesta on edelleen se australiankarjakoira, yrittäkää ymmärtää että vamman ei tarvitse olla suuri kun se on päässä), tässä on saanut katsella peiliin ihan uusilla tavoilla, miettiä muita lähestymistapoja entisten tilalle. Toki tunnistan myös ne jutut, mitkä varmasti tekevät spanieleista moneen käteen sopivan: sosiaalisuus, pehmeys, niillä ei ole tämän lyhyen kokemukseni perusteella jatkuvasti suuria tunteita asioita kohtaan. Lenkillä voi maleksia rauhassa, kunhan katsoo ettei kaverin kuono lähde risteilemään kävelytien reunasta omiin ilmansuuntiinsa, ja jos joku erehtyy päästämään koiransa pitkällä narulla iholle, niin siitä ei seuraa yhtään mitään. Noin ylipäätään tähän hetkeen oikein sopiva ystävä.
Olisinko ottanut koiran vielä siinä vaiheessa, kun mulle tuo ms-diagnoosi tuli? Enpä usko, en kovin helposti ainakaan pentua. Kaduttaako luppakorvahuligaanin kotiin muutto? No ei, eipä tosiaankaan kaduta.
Niin että puolet vuoden tavoitteista on saavutettu. Toisen puolikkaan suhteen vaikuttaa sen verran hiljaiselta, että sen saattaa joutua siirtämään tulevaisuuteen, mutta tärkein on täällä.