On tullut vertailtua holskuja (lähinnä Karaa, luonnollisesti) ja tuota omaa karjista sen verran, että kommentoidaas hieman. Oma karjiskokemus on niin olematonta, etten todellakaan voi rummuttaa Mottia sen enempää tyypillisenä kuin epätyypillisenäkään, mutta erittäin mielenkiintoista on ollut seurailla tuon kakaran puuhia holskujen tempauksiin tottuneen näkökulmasta.
Lentävät hollantilaiset ovat lempinimensä ansainneet täysin: kun ne saavat jotain päähänsä/silmiinsä/muuten vaan herne meni jumiin, niin ne ovat hyvin usein jo kaukana kun itse tajuaa mitä tapahtui. Reagointinopeus on vähintään kiitettävä ja sitä ominaisuutta käytetään kyllä kaikella tarmolla niin hyvässä kuin pahassa, välillä homma menee sähläämiseksi kun jalat vievät nopeammin kuin järki ja korvat pystyvät toimimaan.
Motti kurjakoira taas on huomattavasti loivaliikkeisempi, enimmäkseen uusiin juttuihin tosiaan suhtaudutaan niin että asia huomioidaan mutta jatkotoimenpiteisiin ei useinkaan nähdä tarvetta. Siinä, missä vaikka Kara olisi naapurin lasten futismatsin keskellä päsmäröimässä ja pöllimässä palloa omiin tarkoituksiinsa, Motti kuikuilee kaula pitkällä mutta pysyy omalla tontilla. Pihaan ajava auto saa osakseen vilkaisun, muttei juuri sen enempää - varsinkaan jos on joku oma juttu kesken.
Kyllähän tuo möhkö on arjessa huomattavasti helpompi ja mukavampi, ei tarvitse olla koko aikaa kartalla ja kasvattaa useita silmäpareja ympäri kehoa. Tiellä kulkijoiden varalta ei tarvitse skannata koko aikaa silmät kipeinä missä koira tarkalleen menee (aiemmin siis oli enimmäkseen meluhaittaa kun kaikesta piti informoida, pihaan ei vierailla ollut asiaa kotiovesta yksin kulkemisesta nyt puhumattakaan). Muttamutta. Tähän mennessä tokoilut menevät vähän samalla kaavalla kuin herran yleinen tapa suhtautua asioihin: kyllä se temppuja tekee mielellään, mutta ei se tuota pyörimistä työnä näe. Jälleen vertaus Karaan: nautin sen kanssa treenaamisesta todella, sille treenit olivat vakava juttu mikä meni kaiken edelle. Työmotivaatio oli mieletön ja se kesti useita toistoja - kun asia sitten kerran napsahti korvien välissä oikealle osastolle, se teki opitun asian jatkossakin tarkasti ja täsmällisesti. Ja vauhdilla. ;)
Motin kanssa nyt ollaan ihan alussa, joten kovin syväluotaavia päätelmiä en pysty vielä tekemään. Siltä näyttäisi, että niin kauan kuin tapahtuu jotain jännää jaksetaan keskittyä, mutta sen keskittymisen kuori on kovin ohut ja leviää käsiin melko pienestäkin ärsykkeestä. Kovin montaa toistoa se ei jaksa keskittyä. Jos jossain on mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa toimintaa niin mieluusti heilautettais lapasta ja tuumattais että katotaan kuule sitten paremmalla ajalla taas! No, asiat ovat onneksi rakenneltavissa, ensin pitää vaan saada oma pää siihen modeen että nyt käsissä ei ole suorittaja jolle "töihin lähteminen" ja yhdessä tekeminen on parasta maailmassa. Motti kyllä tykkää siitä yhdessä tekemisen osuudesta, kunhan tehdään maanläheisempiä juttuja kuin jotain kummaa pyörimistä.
Itse odottelen kyllä niiden povattujen pirunsarvien kasvamista mielenkiinnolla. Vaikken äkkiseltään tuosta koirasta keksikään ainuttakaan negatiivista asiaa, niin mielikuva tiettyjen ominaisuuksien osalta on eri kuin mitä nyt seuraillaan. Aikuistumisen myötä muutoksia muuhunkin kuin kropan malliin tietenkin tulee, ei vaan millään malttaisi odottaa millaisia ja kuinka suuria!
Alan pikkuhiljaa ymmärtää ihmisiä joilla on erirotuisia koiria kotonaan, uudentyyppisen rekun kasvamisen seuraaminenhan on suorastaan jännittävää. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti