Oops, viime viikon tokoilut jäivät päivittämättä, korjataanpas tilanne ennen tämänpäiväistä nolausta. Eipä niissä hirveästi kerrottavaa sinänsä ole, mahtavaa nähdä miten pienellä panostuksella koira herää eloon (noin treenien suhteen siis). Kummasti siihen elikkoon saa vetoa ihan sillä, että saa itsestään kaivettua motivaation lähteä tekemään asioita. Viime lauantaina harjoittelimme kontaktinottoa ja maahanmenoja, jälkimmäinen tuotti ohjaajalle enemmän päänvaivaa kuin koiralle.
Kehonhallinnasta. Miten mä voin olla niin itseäni tiedostamaton, mitä? Sätkyttelen kaikkiin ilmansuuntiin samaan aikaan, vaikka päätän että hanska ei hievahdakaan käskyä antaessa, niin silti huomaan viittovani maahanmenoa samaan aikaan kun yritän saada käskyä ulos suusta. Onko tämä muka aina ollut yhtä hankalaa? Seuraaviin treeneihin voisi olla hyvä saada jesarirulla mukaan, joku ryhmäläisistä saa paketoida minut liikkumattomaksi pötköksi niin loppuu se hosuminen.
Toinen juttu: mulla ei ole käskyissä enää mitään järjen hiventä. Hukkista treenatessa aikoinaan olin hyvinkin tarkka intonaatioista ja selkeydestä, nyt on pitänyt oikeasti etsiä tehokkainta tapaa saada sanoma perille, siis tehokkainta siinä mielessä että saan sen joka kerta suusta samalla tavalla ulos. Samaan aikaan tarttis vielä muistaa pitää kädet liikkumatta ja sormet omalla puolella. Ei helv...
Käsimerkkien käyttö johtunee siitä, että Raidalle niitä on nykyisin pakko käyttää kun se ei enää kuule. Se on osannut ne kyllä "aina", mutta käytin niitä lähinnä koiran ohjaamiseen kauempaa. Siinä sivussa ne samat merkit ovat tulleet tutuiksi myös junnuille.
No, Motti on onneksi ohjaajaansa fiksumpi ja on kuulemma työviikon aikana tarjonnut maahanmenoa itse eri tilanteissa - tosi kätevää, kun on itsekseen treenautuva koira! Ainakin näin vähemmässä häiriössä homma siis onnistuu vikkelästi, eri asia on muistanko minä pysyä tolkuissani kun pitää lähteä ihmisten ilmoille puuhastelemaan. Ans kattoo.
Ruudin käytöstreenit ovat jatkuneet, naapurin tien vieressä häkissään metelöivän koiran ohittaminen on sille edelleen haastavaa, joten siinä pyörimme usein ja hartaasti. Sori, naapuri. Se haukkuu tosin ihan samalla syötöllä riippumatta siitä ollaanko kohdalla vai ei, joten loppujen lopuksi ei ihan hirveästi kiinnosta. Autojen jahtaaminen olisi edelleen kovin kutkuttavaa, nyt siihen pystyy paremmin panostamaankin kun puuhkis alkaa olemaan noin muuten suunnilleen kuulolla.
Reaktiot ympärillä tapahtuviin asioihin (yllättävässä paikassa vastaantuleva ihminen, kentällä tai laitsalla oleva hevonen, lenkkeilijä jne.) ovat huomattavasti paremmin ennakoitavissa ja hanskattavissa, bonuksena käytös myös kotona on huomattavasti rauhallisempaa. Jännä juttu mielestäni on se, että täällä landella ne reaktiot ovat huomattavasti isommat kuin kaupunkialueella liikuttaessa - kun ärsykkeitä on enemmän, se ei viitsi vaivautua juurikaan: ihmiset eivät kiinnosta, autoja ei viitsi jahdata jne. ja mielentila pysyy kuitenkin rauhallisena ja tyytyväisenä. Taas kerran: pieni panostus yksilötasolla, suuri vaikutus kokonaisuutta ajatellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti