lauantai 12. lokakuuta 2013

Valaistutaan leikistä

Hoblaa. Tänään oli taas tokopäivä ja sininen herrasmies oli ihan hyvässä iskussa kentälle päästessä. Ei ole enää kovinkaan kiinnostunut muista koirista (aiemminkaan ei ole mennyt överiksi, mutta enää ei tarvitse huomautella The Silmästä niin ahkerasti), eikä lötkähdä kesken kaiken lahnaksi.

Harjoittelimme liikkeestä seisomista sekä paikallaoloa istuen, kumpaakaan ei juurikaan ole tehty joten tyyppi sai käyttää jopa aivojaankin. Ensin pysäyttelin sitä peruutellen lyhyehköllä välimatkalla, käsimerkkien kanssa onnistui ihan hyvin joten kokeiltiin pidemmällä välillä pysäyttämistä. Sälli hiihteli lähemmäs ennen kuin pysähtyi, mutta uusintayrityksellä käytin käsimerkin lisäksi käskyä ja riittävän terävästi hihkaistuna se pysäyttikin tosi hyvin - itse asiassa paljon paremmin kuin lähempää pysäyttäminen.

Paikallaistuminen meni loistavasti, ottaen huomioon ettei paikallaoloja ole tehty kuin maassa. Ihan sama mikä välimatka, heittelenkö kärrynpyörää, taputanko käsiä vai laahustanko koiran takana: takamus pysyi maassa vapautukseen saakka. Lelu selän takana meinasi tehdä tiukkaa, mutta yhdellä korjaamisella saatiin sekin toimimaan hienosti. Lopuksi tehdyssä paikkamakuussa sälli pysyi hienosti, vaikka vieruskaveri nousi ylös - katseli hieman sivuilleen, muttei hakenut missään vaiheessa varsinaisesti mitään toimintaa eikä ollut levoton, joten en hirveän huolissani siitä tsekkailusta ole.

Mulle tuli ahaa-elämys koiran leikittämisestä ja itse asiassa sain sille vahvistuksen myös tämänpäiväisen viettiluennon koirakko-osuudessa iltapäivällä. Aiemmin olen leikittänyt koiraa tosi paljon alhaalla, mistä seuraa se, että kun itsellä on pituutta liki 180 niin väkisinkin on tuollaisen 50-senttisen silmissä uhkaava ja se paineistuu siitä helposti. Siispä olen yrittänyt keksiä, kuinka voisin olla makaamatta koiran päällä, mutta leikittää sitä saaliin kanssa alhaalla - miksi leikittäisin alhaalla, kun elikko syttyy aivan eri tavalla saadessaan saalistaa sen lelun ylempää käyttämällä myös omaa kehoaan. Karjiksethan hyvin usein tykkäävät pomppimisesta ja tämä näyttää toimivan ei-niin-yllättäen myös Motille. Pari kierrosta saaliin perässä niin, ettei se saa sitä kiinni, sitten lupa purra, koira voittaa saaliin, irti ja sama uudestaan. Se nousee ihan älyttömän nopeasti jo siitä perässä lentämisestä, nauttii vastuksesta taisteluvaiheessa (jotka pidän lyhyinä), voittaa lelunsa ja tuo sen heti mulle takaisin. Semman (jossa olin kuunteluoppilaana, kävimme välillä tekemässä Motin treenit ja tulimme semmaan takaisin) toisten koirakoiden jutuista sai aika hyviä juttuja irti itseäkin ajatellen ja yhden koiran kohdalla käväisi mielessä sekin, että meille täytyy ehdottomasti saada isompia (lähinnä ehkä pidempiä) motskareita. Lähileikkiä saisi myös alhaalla tehtyä paljon vähemmän painostavasti, kun mulla olisi tilaa olla alempana ja koiralla tilaa tulla saaliin perään.

Jos kesällä oli vielä ongelmana se, että minä ohjaajana tein hirveästi kevätjuhlaliikkeitä, jotta sain koiraa edes semisti kiinnostumaan minusta, niin sanoisin että nyt aletaan olemaan enemmän oikealla suunnalla. Motti hakee enemmän itse tapaa saada minut aktiivisesti, tarjoaa asioita oma-aloitteisesti ja on halukas tekemään hommia. Hienoin poika. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti