torstai 7. huhtikuuta 2011


"Miksi sää niitä pajunkissoja kuvaat, kun minäkin oon tässä?"

Motilla oli tylsää... emännällä oli tylsää... ulkona satoi räntää... no mutta: täydelliset puitteet pienille tottisharjoituksille! Siispä kävelemään kuraista ja kraatereita täynnä olevaa soratietä.

Olen jostain syystä aloittanut kakaran kanssa (liian) laiskasti, edellisestä pennusta on sen verran pitkä aika että tuntuu suorastaan kädettömältä. Ne tunnustelut, mitä Motin kanssa on tehty, ovat näyttäneet vähän siihen suuntaan että motivaatio työskentelyyn ei ainakaan vielä ole suurensuuri. Tai pikemminkin sitä motivaatiota on, mutta ympäristössä tapahtuvat asiat vievät huomion todella herkästi jonnekin ihan muualle. Kaikki on superkivaa niin kauan kun jotain tapahtuu aktiivisesti, pitkäjännitteisyyttä vaativat "tylsät" jutut saattavat olla se osuus minkä suhteen saa tehdä hommia jotta mielenkiinto säilyy siinä tekemisessä, eikä maisemat ala kiinnostaa liikaa. Nooo, pienin askelin marsmars. Täytyy muistaa, että heppu ei ole vielä suurensuuri ja koko harrastamisen maailma on sille ihan uusi. Siispä syvemmät analyysit siitä, tuleeko rentorepasta tokotykki, jääköön tulevaisuuteen... ;)

Takaisin kuraiseen räntäsateeseen. Nameja taskut täyteen, tällä kertaa muistin jopa ottaa mukaan pannan ja narun, useimmiten ne saattavat jotenkin kummasti unohtua matkasta pois. Sivulletulon tekniikka alkaa olemaan pikkuhiljaa kuiskauksena korvien välissä, toistaiseksi en ole ottanut käskyä mukaan lainkaan, opetellaan nyt se paikka ja peffan pyöräytys ensin. Homma etenee hieman nihkeästi syystä että remmillä saisi/saa ohjattua paremmin oikeaa paikkaa - vaan kun se remmi useimmiten on kotona. Ai kuinka niin ei oteta tätä nyt oikein vakavissaan?

Pieni pähkinä on hihnan väistäminen: mitään huonoja kokemuksia (poislukien yksilönvapauksien rajoittaminen) siitä ei pitäisi olla, silti pienikin hipaisu kylkiin ja selkään pistää ottamaan sivuaskeleen. Noin muuten tuo ei kyllä mikään kosketusherkkä koira ole, liekö sitä mieltä ettei noin turhaa kapistusta kannata käyttää kun homma toimii ilmankin. Askartelin kevyestä narusta taluttimen, auttaa asiaa hieman mutta aiheuttaa silti hipaistessaan sen, että koira väistää liikkeessä liian kauas vasemmalle - vapaana kulkee mielellään vierellä. Remmissä kulkeminenhan on Motilla silti ihan hyvin hallussa, ei vedä ja kulkee mukana erittäin mielellään ja tyytyväisenä. Välillä kyllä tökkii kuonolla moista turhaketta kuin muistuttaakseen, että nyt ei edetä pienen kurjakoiran asetusten mukaisesti. Hmm.

Istumaan jääminen meni oikein mallikkaasti, välillä palkkaukset jököttäjälle, pari askelta taas taakse, palkka ja vapaa. Tässäkin Raita on ollut alkumetreillä erinomaisena apuna, kun se pysyy paikallaan myös Motti tekee niin - nyt reippailtiin ilman muorin apua ja pärjättiin mainiosti (myös ohjaaja selviytyi kohtalaisesti).

Loppukevennyksenä Motin työkuulumisia. Heppu on toiminut hyvänmielen koirana ja tupakkakaverina (kuten Anna tuolla kommenteissa jo huomautti) asuntolalla hyvällä menestyksellä, suunnitelmissa on kuulemma lähikuukausina asukkaille suunnattu valokuvaprojekti, johon pieni sininen pääsee uljaaksi malliksi. Mielenkiinnolla jäämme odottelemaan tulevaa!

2 kommenttia:

  1. Meillä Lipsi ei yhtään tykkää siitä, että oma tai Pellen hihna koskettaa sitä. Jos sen omakin hihna menee vaikka jalkojen väliin niin tulee stoppi oitis ja matka jatkuu vasta kun hihna on saatu pois sieltä. Ehkä ne vaan jotkut ovat sellaisia?

    VastaaPoista
  2. Ei Motillakaan mitään kammoa hihnaa kohtaan ole, se vaan on siitä ällöttävä. Saas nähdä millainen vääntö saadaan tuon kytkettynä seuraamisen paikan kanssa aikaan, väkisinhän se joutuu sitä inhaa narua hetken sietämään.

    VastaaPoista