Motti, Seela, Katla

Motilla oli pitkästä aikaa tapaaminen kavereiden kanssa. Seela tarvitsi apua korvantaustojen pesuun (pyörittyään jonkun ystävällisen kaksijalkaisen jälkeensä jättämissä ulosteissa), joten Mottihan pakkasi namskut reppuun ja istahti Mazdaan oitis. Melkoisen kroolinäytöksen se rannalla antoikin, näyttää siltä että mitä suurempi kiire, sen kovempi polskinta alkaa - välikö hällä, että vauhti hidastuu ihan samassa suhteessa kun energia menee ennätyskorkeiden tyrskyjen muodostamiseen.

Uimareissulta ja muista tepasteluista löytyy läjä kuvia albumista, kuvissa mukana myös jalkaleikkauksesta toipuva Malla ja valkkari Dali.

Kissojen häkkiprojektikin saatiin lähes valmiiksi ennen pimeän koittamista, eiköhän passaa tyyppien siellä patsastella jahka luukut saa auki. Matkalla Kortepohjaan väsähtänyt nuorimies urputti koko pätkän epäreiluutta siitä, että muut saavat istua mukavasti takapenkillä ja sen pitää olla jalkatilassa, pehmeälle penkille päästyään tekikin sinne pesän ja nukkui tyytyväisenä koko kotimatkan. Kotona raahautui nukkumaan iltaruokaan koskematta, taidan seurata esimerkkiä perässä samantien...

Kiitos taas mukavasta illasta!

Tulipa tylsä hetki ja kaivoin jälkivaljaat naftaliinista. Onkohan holskuasetuksilla olevat liian isot Motille, kokeillaas? Hmm... ihan sopivalta vaikuttaa, mennäänpäs pihalle kokeilemaan. Tein kolme ihan minijälkeä helposti nurtsille, jotta näen pääseekö heppu lainkaan jyvälle. Ensimmäinen meni vähän kysymysmerkkinä, toisella syttyi lamppu ja kävelty suunta kiinnosti suuresti, kolmannella ohiteltiin nameja kun piti päästä eteenpäin. Tästä rohkaistuneena täytyykin varmaan illalla käydä metsän reunassa talsimassa muutaman metrin mittainen jälki.

Karan kanssa aloitin heti metsästä, mikä olikin sille yllättävän helppo nakki. Ikää sillä oli silloin puoli vuotta. Vein koirat istumaan polun varteen ja menin itse salamyhkäilemään pienen matkan päähän nakkien kanssa. Hukkiksen kaula oli katketa, kun se yritti venyttää nähdäkseen mitä ihmettä puuhaan siellä ja kun hain koiran, sillä oli hillitön veto aloituspaikalle, jotta uteliaisuuden saa tyydytettyä. Nakkien kylväminen alkoi kaduttaa välittömästi: Kara ei pienenäkään tehnyt annetun palkan vuoksi vaan palkkautui itse tekemisestä - se meni eteenpäin tarkasti pieni kuono äänekkäästi nuuskuttaen, kuono hyppäsi korkealle irti jäljestä jokaisen nakin kohdalla ja palasi niiden jälkeen takaisin maahan (nakit jäivät Raidan napsittaviksi, vein sen samalle jäljelle etsimään nakkeja Karan jälkeen). Jostain kumman syystä ruokaa ei käytetty jäljellä enää tuon jälkeen kuin palkkana jäljen lopussa.

Kaduttaa varmaan lopun ikää, etten päässyt nysväämisestäni irti ja alkanut kisaamaan sen kanssa, työmoraali olisi sillä koiralla riittänyt muuhunkin kuin omaan treenailuun - ihan tokosta alkaen. Eihän kokeisiin meno sinällään mikään itsetarkoitus ole, tunnen vaan itseni sen verran perinpohjaisesti, että jään helposti jankkaamaan asioita jotka jo osataan, jos ei ole "pakko" opetella uutta niiden päälle. Aika näyttää, opinko taaskaan yhtään mitään...

Klo 21.12
No, metsän reunassa käyty. Aika haparoivaa menoa ja kysyviä katseita, mutta kyllä se siitä alkoi lopulta menemään oikeaan suuntaan. Oma virhe: puutuin liikaa, jarruttaminen olisi riittänyt siinä vaiheessa kun näyttää siltä, että jätkä alkaa vaan bongailemaan randomilla nakkeja kiinnittämättä jälkeen huomiota. Näemmä se, että tarvitsen jonkun natseilemaan treeneihin, ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään.

Raita teki piiiiitkästä aikaa oman jäljen myös ja olikin odotetusti pro. Seniori-ikä EI ole mikään syy jättää tekemisiä sivuun, päinvastoin. Vaikka kuulo ja näkö eivät ole priimaa, niin tuli taas todistettua, että kuonossa ei ole mitään vikaa. Tein sille hupijäljen ja laittelin matkan varrelle nakkeja myös, eipä olisi tarvinnut. Lopussa muoria odottikin nakkikippo palkinnoksi ja pienet tottistelut tien pientareella sen jälkeen. Muorin onnellinen naama oli mulle ehdottomasti paras palkinto tässä illassa.

Mental note vol 666: kannattaa tehdä asiat ensin sellaisen koiran kanssa joka homman osaa. Kummasti vuoroaan odottavan kakaran motivaatio ja into nousee, kun toinen pääsee pätemään ja itse pitää katsoa hauskanpitoa sivusta. Harmittaa, etten jättänyt Mottia jälkimmäiseksi, vaan onhan se päivä huomennakin...

Lemmikkipalstoilla oli ketju koskien koiria erityisluokissa ja kohtasi yllättävän paljon vastustusta tavalla tai toisella. Perusteluina mm. se, ettei tahdota altistaa koiraa lasten raivareille, koirasta ei ole hyötyä luokassa vaan ohjaa mielenkiintoa muualle jne. Toisaalta ymmärrän huolen, toisaalta en - Mottihan käy isännän kanssa päivätöissä päihde- ja mielenterveysyksikössä ja kokemukset ovat kaikkea muuta kuin sellaiset, että se olisi häiriöksi tai vaarassa itse.

Päinvastoin se on paitsi olemassaolollaan rauhoittanut päiviä kerran jos toisenkin, myös aktivoi asukkaita omalla tavallaan (röökiseuralaisena, usein lopputuloksena sille heitellään kepukoita tovi jos toinenkin). Sille on helpompaa mennä juttelemaan kuin kaksijalkaiselle henkilökunnalle - toisaalta on helpompaa avata keskustelu kun sen voi tehdä koirasta kyselemällä. Myös kynnys osallistua yhteiseen toimintaan on kokemuksen mukaan pienempi, kun mukana on sosiaalinen ilopilleri joka ottaa kaikkien rapsutukset vastaan yhtä tyytyväisenä. Koira on myös ensimmäinen jota kaivataan, jos se syystä tai toisesta ei jonain päivänä mukana olekaan.

Helposti voisin kuvitella, että rauhallinen ja ystävällinen karvakorva rauhoittaa menoa myös erityisluokassa, maailmallahan eläinten käyttö terapiatarkoituksessa ei ole lainkaan harvinaistakaan.

Motti ja Raita ovat olleet nyt koulujakson vuoksi viikon verran tarhassa työpäivien aikana kahdestaan, yllättävän mielellään muorikin sinne menee vaikka sen mukavuudenhaluisuuden tuntevana voisin kuvitella jotain ihan muuta. Sisällehän se syksyn tullen taas joutuu (tai pääsee), kun palataan takaisin normaaliin marssijärjestykseen, tosin enpä usko sen sitäkään panevan pahakseen. Nyt kuitenkin pitävät toisilleen seuraa päivän ajan ja mahtuvat näemmä ihan sovussa matollekin kopin tuulikaappiin pötköttelemään.

Motilla koitti ilon päivät, kun navetan nurkalla oleva koirien uima-altaana toimiva vanha amme täyttyi vihdoin vedellä. Tuo oli jo Saran aikaan kova juttu, näemmä sälli jatkaa polskimisperinteitä innolla. Nyt se puikahtaa sinne jo oma-aloitteisesti kun kaipaa viilennystä - tai kun vaan tuntuu siltä.

Hei, mihinkäs Motti hävisi? Ai, tuollahan se onkin...

...nautiskelemassa omasta uima-altaasta.

Meinasitko koko illan olla siellä?

Pommilla vaan sekaan!

Nata lähti kotiin tänään, otin sen mukaan töihin ja takaisin palatessani molemmat koirat olivat vastassa tutkien tyhjää autoa ihmeissään. Taisteluparilla otti nelisen päivää, ennen kuin nahistelu ja nokittelu loppui kokonaan, tänä aamuna pihalla oli jopa riittävästi käpyjä kaikkien halukkaiden kuljetella. Pari iltaa sitten portti kuistilla oli hetken auki ja Raitaa lukuunottamatta koirat olivat häipyneet. Vettä satoi sen verran, että kiersin ensin ikkunoista ulos kurkkien talon ympäri, manaten että missä ihmeessä ne ovat. No omenapuiden katveessa leikkimässä kahdestaan tietysti! Tuon iltariekun jälkeen Natalle näytettiin herran toimesta jo pihasta alkavan metsän parhaat polutkin, ilmeisesti osoittautui riittävän kovaksi "jätkäksi", kun ei pientä kaatosadetta säikähtänyt. Tervetuloa vaan hoitoon uudestaankin!

Meille tuli torstaina laumaan tilapäisvahvistusta alkuviikkoon saakka: cardineiti Nata. Motille ilmoitettiin heti saapumisen jälkeen, että sällin on sitten turha kuvitella mitään, ja yllättäen Nata onkin saanut olla lähentely-yrityksiltä aivan rauhassa. Muuten pari ensimmäistä päivää sitten menikin vierasta vahtiessa ja blokkaillessa, rutinaa kuului vähän väliä jostainpäin, mutta meininki on ollut enemmänkin meteliä kuin oikeasti matsaamista. Makuuhuone meni kaikilta nelijalkaisilta suljetuksi alueeksi, kun siitä alettiin kehittämään draamaa liian innokkaasti. Nyt kolmantena päivänä meno onkin rauhoittunut sikäli, että ketään ei enää huudateta huvikseen (Nata keksi melko pian, että kun kiljaisee riittävän lujaa Motin vasta tullessa kohti, saa olla rauhassa niin pompottamiselta kuin muuten vain uteliaalta kuonoltakin).

Aika mielenkiintoista on ollut seurailla karjisherran käyttäytymistä, omii kyllä kaiken omittavissa olevan aika tehokkaasti - sanottavaa tulee siinä vaiheessa kun molemmat ovat sitä mieltä, että pihan ainoa kepukka on MUN. Leikit menevät kuitenkin yksiin ulkoilmassa aika mukavasti, melko hyvin on tullut havainnollistettua sekin latteus, että "kahden kauppa on kolmannen korvapuusti": kun kaksi leikkii keskenään, yksi hengailee sivummalla vähän pihalla kun ei tunnu mahtuvan leikkeihin mitenkään päin. Jos siis joskus koiramäärä lisääntyy, niin määrän on selvästikin oltava parillinen, eikös. ;)

Raita ei hirveästi ole viitsinyt vaivautua vieraan viihdyttämisen suhteen, välillä maleksii muiden perään mutta enimmäkseen nautiskelee siitä, että saa kerrankin pitää ihmiset itsellään toisten melskatessa. Välillä joutuu kuitenkin erotuomariksi, nuo kaksi kun saavat aikaiseksi tikustakin kovaäänistä asiaa.

Kyllä tänne näemmä oman porukan lisäksikin koiria melko vaivattomasti sujahtaa. Se mielikuva on vahvistunut kyllä, että Motille oman lauman ulkopuoliset ovat enimmäkseen ihan ok, kunhan sen egoa ei yritetä runtata ja kaikki mahdollinen koirien irtain on takavarikoitu ettei niitä voi vahtia. Kuvia taas vaihteeksi lisää albumissa.

Motti Hangossa

Menomatkalle osui kuuma päivä, vaan eipä hätää: onni on ilmastoitu auto. Siitä huolimatta tuntui hyvältä idealta taukopaikalla kokeilla josko edellisenä päivänä opittu uusi taito olisi vielä hallussa.

Kun vihdoin oltiin perillä, vastassa oli tontin valtias Mosse, joka ei ollut koirankuonolaisen ilmaantumisesta lainkaan hyvillään vaan hiippaili niska kyyryssä ja karvat pystyssä tutkimaan tilannetta. Alkuihmetyksen jälkeen paikallaan pötköttelevä kissi oli saanut olla rauhassa, pyrähtelevä kolli taas oli liian vastustamaton ja sai koiranpojan peräänsä. Kotikenttäetu onneksi oli Mossella, joten koiran kannoilta karistaminen onnistui heittämällä.

Ranta oli ihan huippujuttu! Siellä sai ottaa kiinni aaltoja, uida joutsenten kanssa, loikkia kuin vähäjärkinen, noutaa levää (nam) ja uida niin paljon kuin ikinä jaksaa.

Hangon keskustassa rentoreiska oli herättänyt huomiota sen verran, että kaksijalkaiset olivat jo väsyneet vastailemaan kysymyksiin. Kovasti ihasteltiin rauhallista ja ystävällistä koiraa (siitäkin huolimatta, että yritti erään mummon mansikkapussille ohikulkiessaan) ja mikäs tuota ihastellessa, onhan se varsin rakastettava komistus.

Tihutöitäkin ehdittiin tehdä olosuhteiden pakottamana: kukkapenkkiin sai kaivettua kenenkään huomaamatta mukavan syvän ja viileän poteron, voimille urakka ainakin kuvasta päätellen oli ottanut!

Pohjavillat karisivat (karstan avustuksella) reissun aikana, kotiin tuli siis karvaton ja huimasti hoikistunut pieni koira. Pyöräilyreissut ja kallioilla seikkaileminen varmasti auttoivat senttien kadottamisessa myös, fillaroiminen olikin ollut Motin kanssa odotettua helpompi nakki. Yksi kerta kankun ja eturenkaan kevyttä kohtaamista riitti, sen jälkeen heppu oli jolkotellut kiltisti pyörän vierellä takarenkaan tuntumassa. Siitäpä onkin polkupyöräilyä hyvä jatkaa kotonakin.

Kuvia löytyy lisää taas tuttuun tapaan kuva-albumista, kertovat aivan varmasti enemmän kuin kotona olleen tuhat sanaa. :)

Raidalla kävi eilen vieraita: cardi Nata ja belggari Luura. Muori oli kyllä ilmeisen iloinen koiravieraista, seuraili tosin ihmeissään kun tyypit ennemmin leikkivät kukin omalla lelullaan kunnon taklailuleikkien sijaan. No, Raidalle jäi sitten sopivasti aikaa seurustella ihmisvieraan kanssa.

Luura löysi vinkupallon! *skviiksviuuuuskviikskviikiuuuiiuu*

Tällä hetkellä hieman vajaa uima-allaskin piti tietenkin kuuman päivän vuoksi testata

Luuran ihmetellessä ammetta Nata hoksasi tilaisuuden takavarikkoon tulleen ja päätti, että pallo on MUN.

Raidalle homma oli ihan ok (sitä ei vinkulelut voi vähempää kiinnostaa), joten pyöritteli silmiään sivummalla. Luura sen sijaan äkkäsi, että aarre uhkaa vaihtaa omistajaa, jolloin sillä tuli kiire saartamaan rikospaikkaa.

Lopulta Nata kyllästyi vahtimaan moista turhaketta ja lähti tutkimaan pihaa. Luura ignorasi silti palloa hetken varmuuden vuoksi, ettei vaan tule sanomista...

Vaan eipä hätää. Nata oli bongannut jo yhden Motin puruluujemmoista ja namskutti sopivasti pehmentynyttä herkkuaan jo tarmokkaasti.

Raitaa mokomat aarteenmetsästäjät naurattivat, se tarkkaili tilannetta omenapuun varjosta huvittuneena.

Yhtäkkiä tuli hiljaista. Luura vihelteli tuijan juurella viattomana... (Pahus, toivottavasti ne ei huomanneet...) "Joo-o, onhan kyllä kuuma päivä! Pidänpä pienen tauon tässä."

Nataa ei niin vain huijata. Hiljaista! Ei kai se kikkarapää nyt vaan hajottanut mitään?

Ehei tässä mitään, kattokaa vaikka, on se ihan ehjä!

Hetki vei kuitenkin mukanaan ja tuli aika tarkistaa mikä pallon toimintamekanismi mahtaa ollakaan...

 Natan säälivä katse "No voi elämä noiden honkkeleiden huvituksia..."

Kaikki kuvaset löytyvät taas kerran kuva-albumista, tervemenoa katsomaan. Raita kyseli illan kavereiden perään ihmeissään, sille ilmeisesti jäi epäselväksi että leidit lähtivät jossain vaiheessa kotiinkin. Jospa seuraavalla kyläreissulla olisi tuolla ammeessakin sen verran vettä, että se soveltuu pidempikoipistenkin viilennyspaikaksi paremmin. Ihanaiselle Luuralle iso kiitos ärsyttävän pallon eliminoimisesta, toivotaan ettei samanlaista supervinkujaa enää tänne eksy!