Tänään oltiinkin reippaita ja suunnattiin Motin ja Ruden kanssa treeneihin heti aamusta. Ruudin kanssa oli ajatuksena opetella käytöstapoja eli tehdä muutamia vastaehdollistamisharjoituksia sekä vieraan ihmisen että koirien ohittelun muodossa. Ennen omaa vuoroa neiti ehti purkaa autossa pahimmat angstinsa ("Hei! Tänne tulee ihmisiä, enkä mä tunne niitä! Käske niiden häipyä niinkujustnyt!") joten oli kohtalaisen vastaanottavaisessa ja joustavassa mielentilassa kun sen kaivoin takapaksista ulos. Käsiä heilutteleva ja kevätjuhlaliikkeitä tekevä vastaantulija ei aiheuttanut juuri mitään reaktiota, mielenkiintoa kyllä muttei lainkaan rutinaa tai toisaalta pelkoakaan. Arkuudesta siis ei onneksi ole kyse lainkaan, lähinnä tämä maalaiselämä näyttäisi vaikuttavan aika reippaalla kädellä - täällähän ei ärsykkeitä mitenkään päivittäin vastaan tule. Treeniä, treeniä...

Motti (tai siis minut) painostettiin kontaktiharjoituksiin myös ja ihan hyvä niin. Ensin yritys pelkästään nameilla. Joo ei. Sälli kyllä lönkytteli vierellä ja odotteli namppaa taivaalta putoavaksi, mutta... lelu avuksi. Pieni hetsaus, lelu takavasemmalle ja sivulla tepasteli ihan erilaisen ryhdin omaava tyyppi. Hyvän suorituksen päätteeksi vapautus ja yhdessä leikkimistä. Kas, siihenhän tehoaa ihan samat jutut kuin muihinkin rekkuihin. ;)

Oma laiskuus treenailun suhteen vaatisi varmaankin ihan oman pohdintansa, siitä ehkä joskus toiste enemmän. Ärsyttää se, että musta on kivaa tehdä noiden elukoiden kanssa, niiden puuhailua on hauska seurata - ja silti en saa itseäni starttaamaan. Mitä hittoa?