Motilla koitti ilon päivät, kun navetan nurkalla oleva koirien uima-altaana toimiva vanha amme täyttyi vihdoin vedellä. Tuo oli jo Saran aikaan kova juttu, näemmä sälli jatkaa polskimisperinteitä innolla. Nyt se puikahtaa sinne jo oma-aloitteisesti kun kaipaa viilennystä - tai kun vaan tuntuu siltä.

Hei, mihinkäs Motti hävisi? Ai, tuollahan se onkin...

...nautiskelemassa omasta uima-altaasta.

Meinasitko koko illan olla siellä?

Pommilla vaan sekaan!

Nata lähti kotiin tänään, otin sen mukaan töihin ja takaisin palatessani molemmat koirat olivat vastassa tutkien tyhjää autoa ihmeissään. Taisteluparilla otti nelisen päivää, ennen kuin nahistelu ja nokittelu loppui kokonaan, tänä aamuna pihalla oli jopa riittävästi käpyjä kaikkien halukkaiden kuljetella. Pari iltaa sitten portti kuistilla oli hetken auki ja Raitaa lukuunottamatta koirat olivat häipyneet. Vettä satoi sen verran, että kiersin ensin ikkunoista ulos kurkkien talon ympäri, manaten että missä ihmeessä ne ovat. No omenapuiden katveessa leikkimässä kahdestaan tietysti! Tuon iltariekun jälkeen Natalle näytettiin herran toimesta jo pihasta alkavan metsän parhaat polutkin, ilmeisesti osoittautui riittävän kovaksi "jätkäksi", kun ei pientä kaatosadetta säikähtänyt. Tervetuloa vaan hoitoon uudestaankin!

Meille tuli torstaina laumaan tilapäisvahvistusta alkuviikkoon saakka: cardineiti Nata. Motille ilmoitettiin heti saapumisen jälkeen, että sällin on sitten turha kuvitella mitään, ja yllättäen Nata onkin saanut olla lähentely-yrityksiltä aivan rauhassa. Muuten pari ensimmäistä päivää sitten menikin vierasta vahtiessa ja blokkaillessa, rutinaa kuului vähän väliä jostainpäin, mutta meininki on ollut enemmänkin meteliä kuin oikeasti matsaamista. Makuuhuone meni kaikilta nelijalkaisilta suljetuksi alueeksi, kun siitä alettiin kehittämään draamaa liian innokkaasti. Nyt kolmantena päivänä meno onkin rauhoittunut sikäli, että ketään ei enää huudateta huvikseen (Nata keksi melko pian, että kun kiljaisee riittävän lujaa Motin vasta tullessa kohti, saa olla rauhassa niin pompottamiselta kuin muuten vain uteliaalta kuonoltakin).

Aika mielenkiintoista on ollut seurailla karjisherran käyttäytymistä, omii kyllä kaiken omittavissa olevan aika tehokkaasti - sanottavaa tulee siinä vaiheessa kun molemmat ovat sitä mieltä, että pihan ainoa kepukka on MUN. Leikit menevät kuitenkin yksiin ulkoilmassa aika mukavasti, melko hyvin on tullut havainnollistettua sekin latteus, että "kahden kauppa on kolmannen korvapuusti": kun kaksi leikkii keskenään, yksi hengailee sivummalla vähän pihalla kun ei tunnu mahtuvan leikkeihin mitenkään päin. Jos siis joskus koiramäärä lisääntyy, niin määrän on selvästikin oltava parillinen, eikös. ;)

Raita ei hirveästi ole viitsinyt vaivautua vieraan viihdyttämisen suhteen, välillä maleksii muiden perään mutta enimmäkseen nautiskelee siitä, että saa kerrankin pitää ihmiset itsellään toisten melskatessa. Välillä joutuu kuitenkin erotuomariksi, nuo kaksi kun saavat aikaiseksi tikustakin kovaäänistä asiaa.

Kyllä tänne näemmä oman porukan lisäksikin koiria melko vaivattomasti sujahtaa. Se mielikuva on vahvistunut kyllä, että Motille oman lauman ulkopuoliset ovat enimmäkseen ihan ok, kunhan sen egoa ei yritetä runtata ja kaikki mahdollinen koirien irtain on takavarikoitu ettei niitä voi vahtia. Kuvia taas vaihteeksi lisää albumissa.

Motti Hangossa

Menomatkalle osui kuuma päivä, vaan eipä hätää: onni on ilmastoitu auto. Siitä huolimatta tuntui hyvältä idealta taukopaikalla kokeilla josko edellisenä päivänä opittu uusi taito olisi vielä hallussa.

Kun vihdoin oltiin perillä, vastassa oli tontin valtias Mosse, joka ei ollut koirankuonolaisen ilmaantumisesta lainkaan hyvillään vaan hiippaili niska kyyryssä ja karvat pystyssä tutkimaan tilannetta. Alkuihmetyksen jälkeen paikallaan pötköttelevä kissi oli saanut olla rauhassa, pyrähtelevä kolli taas oli liian vastustamaton ja sai koiranpojan peräänsä. Kotikenttäetu onneksi oli Mossella, joten koiran kannoilta karistaminen onnistui heittämällä.

Ranta oli ihan huippujuttu! Siellä sai ottaa kiinni aaltoja, uida joutsenten kanssa, loikkia kuin vähäjärkinen, noutaa levää (nam) ja uida niin paljon kuin ikinä jaksaa.

Hangon keskustassa rentoreiska oli herättänyt huomiota sen verran, että kaksijalkaiset olivat jo väsyneet vastailemaan kysymyksiin. Kovasti ihasteltiin rauhallista ja ystävällistä koiraa (siitäkin huolimatta, että yritti erään mummon mansikkapussille ohikulkiessaan) ja mikäs tuota ihastellessa, onhan se varsin rakastettava komistus.

Tihutöitäkin ehdittiin tehdä olosuhteiden pakottamana: kukkapenkkiin sai kaivettua kenenkään huomaamatta mukavan syvän ja viileän poteron, voimille urakka ainakin kuvasta päätellen oli ottanut!

Pohjavillat karisivat (karstan avustuksella) reissun aikana, kotiin tuli siis karvaton ja huimasti hoikistunut pieni koira. Pyöräilyreissut ja kallioilla seikkaileminen varmasti auttoivat senttien kadottamisessa myös, fillaroiminen olikin ollut Motin kanssa odotettua helpompi nakki. Yksi kerta kankun ja eturenkaan kevyttä kohtaamista riitti, sen jälkeen heppu oli jolkotellut kiltisti pyörän vierellä takarenkaan tuntumassa. Siitäpä onkin polkupyöräilyä hyvä jatkaa kotonakin.

Kuvia löytyy lisää taas tuttuun tapaan kuva-albumista, kertovat aivan varmasti enemmän kuin kotona olleen tuhat sanaa. :)

Raidalla kävi eilen vieraita: cardi Nata ja belggari Luura. Muori oli kyllä ilmeisen iloinen koiravieraista, seuraili tosin ihmeissään kun tyypit ennemmin leikkivät kukin omalla lelullaan kunnon taklailuleikkien sijaan. No, Raidalle jäi sitten sopivasti aikaa seurustella ihmisvieraan kanssa.

Luura löysi vinkupallon! *skviiksviuuuuskviikskviikiuuuiiuu*

Tällä hetkellä hieman vajaa uima-allaskin piti tietenkin kuuman päivän vuoksi testata

Luuran ihmetellessä ammetta Nata hoksasi tilaisuuden takavarikkoon tulleen ja päätti, että pallo on MUN.

Raidalle homma oli ihan ok (sitä ei vinkulelut voi vähempää kiinnostaa), joten pyöritteli silmiään sivummalla. Luura sen sijaan äkkäsi, että aarre uhkaa vaihtaa omistajaa, jolloin sillä tuli kiire saartamaan rikospaikkaa.

Lopulta Nata kyllästyi vahtimaan moista turhaketta ja lähti tutkimaan pihaa. Luura ignorasi silti palloa hetken varmuuden vuoksi, ettei vaan tule sanomista...

Vaan eipä hätää. Nata oli bongannut jo yhden Motin puruluujemmoista ja namskutti sopivasti pehmentynyttä herkkuaan jo tarmokkaasti.

Raitaa mokomat aarteenmetsästäjät naurattivat, se tarkkaili tilannetta omenapuun varjosta huvittuneena.

Yhtäkkiä tuli hiljaista. Luura vihelteli tuijan juurella viattomana... (Pahus, toivottavasti ne ei huomanneet...) "Joo-o, onhan kyllä kuuma päivä! Pidänpä pienen tauon tässä."

Nataa ei niin vain huijata. Hiljaista! Ei kai se kikkarapää nyt vaan hajottanut mitään?

Ehei tässä mitään, kattokaa vaikka, on se ihan ehjä!

Hetki vei kuitenkin mukanaan ja tuli aika tarkistaa mikä pallon toimintamekanismi mahtaa ollakaan...

 Natan säälivä katse "No voi elämä noiden honkkeleiden huvituksia..."

Kaikki kuvaset löytyvät taas kerran kuva-albumista, tervemenoa katsomaan. Raita kyseli illan kavereiden perään ihmeissään, sille ilmeisesti jäi epäselväksi että leidit lähtivät jossain vaiheessa kotiinkin. Jospa seuraavalla kyläreissulla olisi tuolla ammeessakin sen verran vettä, että se soveltuu pidempikoipistenkin viilennyspaikaksi paremmin. Ihanaiselle Luuralle iso kiitos ärsyttävän pallon eliminoimisesta, toivotaan ettei samanlaista supervinkujaa enää tänne eksy!

ARGH! Kuusi päivää ilman Pientä Sinistä, onneksi yksi niistä on jo kohta takana. Toinen onni: eilen oli kiva ilta, käytiin moikkaamassa sporttirotikka Nattea "naapurikylällä". Motille oli järkytys, kun vastassa oli ihan samanlaista sikaa pelaava kaveri kuin itsekin on - Naten töötätessä (tai vain koskiessa) alkoi armoton kiljuparku, oikeaa hätää ei kyllä ollut. Rannassa sälli lähti pokkana Naten perässä järveen - ui siis ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla. Taustalla hieman huolestuneen oloinen pieni koira, ohjaus ei ihan ensimmäisellä rundilla toiminut kuten pitäisi ja paatti meinasi väkisin suuntautua harhaan:

Lopulta oikea periaate löytyi ja ukkelikin kroolasi rantaan:

Yllättäen uiminen olikin Motista huippukivaa, kävi illan aikana MONTA kertaa oma-aloitteisesti uimassa, siis ihan kunnolla niin, etteivät tassut yletä pohjaan. Ensimmäinen tämän talouden koirista, joka harrastaa moista ilman mitään houkutinta (keppi). Natte osoittautui sellaiseksi beibeksi, jonka kanssa olisi voinut ajatella muutakin kuin ystävyyttä, onneksi leidi oli sen verran tiukka tapaus, ettei lämmennyt sammaliin sulautuvan sulhon ehdotuksille. Sehän ei tietenkään estänyt kokeilemasta onneaan toistuvasti uudelleen ja uudelleen... kun Natte kyllästyi vahtimaan oman tonttinsa kepukoita ja Motti vonkaamaan, alkoivat riekkuleikitkin jo sujua - siellä mentiin ohjuksena pitkin kallioita ja kivenjärkäleitä, mulahdettiin välillä viilentymään veteen ja ralli jatkui.

Motille teki kyllä hyvää päästä riekkumaan pitkästä aikaa sellaisen kaverin kanssa, joka ei hämmenny junttaamisesta vaan junttaa takaisin. Ensimmäistä kertaa meidän yhteiselon aikana kotona oli illalla hyvin väsynyt pieni koira. Kuvia löytyy kuva-albumista, valitettavasti tuon enempää en ehtinyt napsimaan, kun musta salama kekkasi uuden ihanasti ääntelevän lelun (kamera), jolloin alkoi olla jo kiire laittaa aarretta parempaan talteen. Nattehan siis ei kysy "voinko ottaa", vaan tulee, katsoo iloisesti virnistäen, toteaa "MUN!" ja vie mennessään mitä nyt tulikin hakemaan. Josko laajennetaan kuvavalikoimaa seuraavilla treffeillä taas hieman.

Pakko vielä laittaa allekirjoittaneen kuningasidea paluumatkalta. Sen sijaan, että olisin ajanut kiltisti (ja nopeasti) asfalttitietä kotiin, päätin kurvata maisemareitille. Mahtavaa! Tyytyväisenä ajelin jyrkkää ja mutkaista mäkeä, ohitettiin yksi maamerkki (terveisiä vaan Tuirelle, hieno kyltti tien vieressä!) ja hymy huulilla ajattelin, että kohtahan se meille menevä tie tästä kääntyykin. No eipä kääntynyt, tulee mutkaa mutkan perään, tuntemattomia tienviittoja ja hämärtyvää iltaa (no ei se nyt vielä hämärrä, siltä se kuitenkin tuntui). Lopulta piti pistää auto tien viereen ja soittaa kotio, että missä mää oon? Olin sitten sadan metrin päässä oikeasta tienhaarasta, koira kitisi takapenkillä kuin väsynyt lapsi: "Koska ollaan perillä? Tylsäääää... väsyttääää... koska me oikein ollaan perillä?" ja itse kurvasin tyytyväisenä kotitien... toiseen päähän. No, nyt ei mieltä voinut lannistaa mikään, siispä köröteltiin kapeaa ja kuperaa tietä eteenpäin, helpotus oli suuri kun alettiin olemaan lenkkimaastoihin ulottuvilla hoodeilla. Kävellen olisit jo perillä, niinpä niin.

Mitä tästä opimme? Jos matka korvessa etenevää pikkutietä vaikuttaa lyhyeltä ja näppärältä, se mitä todennäköisimmin on hidas ja pitkä kuin nälkävuosi. Muistetaanko tästä ns. vastoinkäymisestä silti mitään? Tuskin, olihan siellä hienot maisemat. ;)

No nyt on pihasiili bongattu taas, tavoitteena olisi saada siitä kesän aikana kuva, jossa se olisi muussa kuin piikkipallomodessa. Eiköhän siitä koirattomalla iltaulkoilulla ja pitkällä putkella selvitä. Nätisti nämä kyllä sitä käyvät katsomassa, kumpikaan ei yritäkään härkkiä vaan käyvät haistelemassa varovasti ja antavat olla sen jälkeen rauhassa.

Jässikkäpässikkä löysi tänään aarteen... se imeskeli jotain tuijan alla, ilme oli vähän sen oloinen ettei ollut varma onko toimenpide laiton vai ei. Pyynnöstä pullautti aarteensa kuitenkin heti suustaan ja kuollut myyrähän se siellä. Motin saalis ei varmaankaan ollut, siltä puuttui häntä ja kaikki jalat. Herkkupala joutui valitettavasti maan alle, kenen projekti lie alunperin ollutkaan.

Karvanlähtö on alkanut vihdoin! Koira ohenee silmissä jokaisen pohjavillakasan poistuttua kyydistä, viimeisimmän operaation jälkeen se alkoi näyttää jo liiankin pieneltä. Kyllähän tuolla muhkea turkki on ollutkin ja pohjakarvaa piisaa edelleen - jospa se alkaisi näyttää karjikselta tässä lähipäivinä?

Suurin epäreiluus miesmuistiin kohdattiin tänään, kun mieli teki päiväunille, mutta joku oli tuonut kumisaappaansa liian lähelle löhönurkkausta - eihän sinne nyt mahdu kunnolla! Ilme kertoo kaiken oleellisen...

Saappaita siirrettiin hieman ja herra sai oikaista itsensä niin pitkäksi kuin tahtoi. Palvelu pelaa sentään pienen huomauttamisen jälkeen.

Lomareissu Motin silmin

Motti kävi vähän pohjoisessa. Ei ollut turha reissu, se tapasi Ilonan!

Aamu ei alkanut häävisti, ensin marssittiin pistelevillä neulasilla...

...tavattiin hieman pelottava Sella, jota Motti piti aikamoisena amatsoonina...

Onneksi innokkaan blondin ja sen kireän mutta, myönnettäköön, reilun turvamiehen käpälistä pääsi lopulta pakoon! Tule pian!

Pikkumiehen silmät laajenivat ihastuksesta ja henki salpautui, kun se mökin pihaan tultaessa huomasi jonkun punaisen, hoikan ja pitkäsäärisen neidon saapuneen poissaoloaikanaan...

Kuinka ihana eau de metsämyyrä siitä tuoksahtikaan - ja miten taidokas suurten kauniiden silmien rajaus sillä olikaan!

Kyllä kelpasi neidon kanssa kirmailla pitkin hiekka-aavikoita ja mäntykankaita.

Toki viikon aikana ehti tutkia lähimetsien polkuja Raidan kanssa...

 

Etsiä käyttökelpoisia kepukoita namskuteltavaksi...

 

Rapsutella muorin kivistävää selkää kohdista jonne se ei itse yltänyt...

Ja tietenkin jekuttaa heti kun siihen tuli mahdollisuus!

Ei pöllömpi reissu.