Hörismafian kootut toilailut

ARGH! Kuusi päivää ilman Pientä Sinistä, onneksi yksi niistä on jo kohta takana. Toinen onni: eilen oli kiva ilta, käytiin moikkaamassa sporttirotikka Nattea "naapurikylällä". Motille oli järkytys, kun vastassa oli ihan samanlaista sikaa pelaava kaveri kuin itsekin on - Naten töötätessä (tai vain koskiessa) alkoi armoton kiljuparku, oikeaa hätää ei kyllä ollut. Rannassa sälli lähti pokkana Naten perässä järveen - ui siis ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla. Taustalla hieman huolestuneen oloinen pieni koira, ohjaus ei ihan ensimmäisellä rundilla toiminut kuten pitäisi ja paatti meinasi väkisin suuntautua harhaan:

Lopulta oikea periaate löytyi ja ukkelikin kroolasi rantaan:

Yllättäen uiminen olikin Motista huippukivaa, kävi illan aikana MONTA kertaa oma-aloitteisesti uimassa, siis ihan kunnolla niin, etteivät tassut yletä pohjaan. Ensimmäinen tämän talouden koirista, joka harrastaa moista ilman mitään houkutinta (keppi). Natte osoittautui sellaiseksi beibeksi, jonka kanssa olisi voinut ajatella muutakin kuin ystävyyttä, onneksi leidi oli sen verran tiukka tapaus, ettei lämmennyt sammaliin sulautuvan sulhon ehdotuksille. Sehän ei tietenkään estänyt kokeilemasta onneaan toistuvasti uudelleen ja uudelleen... kun Natte kyllästyi vahtimaan oman tonttinsa kepukoita ja Motti vonkaamaan, alkoivat riekkuleikitkin jo sujua - siellä mentiin ohjuksena pitkin kallioita ja kivenjärkäleitä, mulahdettiin välillä viilentymään veteen ja ralli jatkui.

Motille teki kyllä hyvää päästä riekkumaan pitkästä aikaa sellaisen kaverin kanssa, joka ei hämmenny junttaamisesta vaan junttaa takaisin. Ensimmäistä kertaa meidän yhteiselon aikana kotona oli illalla hyvin väsynyt pieni koira. Kuvia löytyy kuva-albumista, valitettavasti tuon enempää en ehtinyt napsimaan, kun musta salama kekkasi uuden ihanasti ääntelevän lelun (kamera), jolloin alkoi olla jo kiire laittaa aarretta parempaan talteen. Nattehan siis ei kysy "voinko ottaa", vaan tulee, katsoo iloisesti virnistäen, toteaa "MUN!" ja vie mennessään mitä nyt tulikin hakemaan. Josko laajennetaan kuvavalikoimaa seuraavilla treffeillä taas hieman.

Pakko vielä laittaa allekirjoittaneen kuningasidea paluumatkalta. Sen sijaan, että olisin ajanut kiltisti (ja nopeasti) asfalttitietä kotiin, päätin kurvata maisemareitille. Mahtavaa! Tyytyväisenä ajelin jyrkkää ja mutkaista mäkeä, ohitettiin yksi maamerkki (terveisiä vaan Tuirelle, hieno kyltti tien vieressä!) ja hymy huulilla ajattelin, että kohtahan se meille menevä tie tästä kääntyykin. No eipä kääntynyt, tulee mutkaa mutkan perään, tuntemattomia tienviittoja ja hämärtyvää iltaa (no ei se nyt vielä hämärrä, siltä se kuitenkin tuntui). Lopulta piti pistää auto tien viereen ja soittaa kotio, että missä mää oon? Olin sitten sadan metrin päässä oikeasta tienhaarasta, koira kitisi takapenkillä kuin väsynyt lapsi: "Koska ollaan perillä? Tylsäääää... väsyttääää... koska me oikein ollaan perillä?" ja itse kurvasin tyytyväisenä kotitien... toiseen päähän. No, nyt ei mieltä voinut lannistaa mikään, siispä köröteltiin kapeaa ja kuperaa tietä eteenpäin, helpotus oli suuri kun alettiin olemaan lenkkimaastoihin ulottuvilla hoodeilla. Kävellen olisit jo perillä, niinpä niin.

Mitä tästä opimme? Jos matka korvessa etenevää pikkutietä vaikuttaa lyhyeltä ja näppärältä, se mitä todennäköisimmin on hidas ja pitkä kuin nälkävuosi. Muistetaanko tästä ns. vastoinkäymisestä silti mitään? Tuskin, olihan siellä hienot maisemat. ;)