Hörismafian kootut toilailut

Kesä alkaa olemaan aluillaan (kesäloma myös - tänään vielä muutamaksi tunniksi töihin), piha suunnilleen vihreä ja värikäs. Uutuutena viime kesään verrattuna ovat julmetut mäkäräarmeijat jotka tunkevat sisälle asti, mahdollisesti koirien mukana. Motissa en ole kuppausjälkiä huomannut, kerrankin paksu turkki on ilmeisesti hyödyksi, Raitaparka taas on aivan punapilkkuinen varsinkin mahastaan.

Motti on alkanut "lähettämään dataa" milloin mistäkin, signaali on sen verran voimakas että se melkeinpä muotoutuu vastaanottavassa päässä kirjaimellisesti kuvaksi. Huvittavaa on se, että kun informaation lähettäminen on kesken, Mottiin (varsinkaan päähän) ei saa koskea lainkaan tai se pomppaa kauemmas kuin sähköiskun saaneena ja jatkaa sieltä. Omituinen pieni tyyppi. Karahan harrasti tuota samaa, lähinnä tuli kertomaan kun ruoka on turvonnut riittävästi tai muuten vaan eväsaika on mennyt jo. Raita sen yleensä laittoi asialle: sen oma taktiikka on alkaa huomauttelemaan vienolla "heiii..." jostain takavasemmalta, kun sen käski olemaan hiljaa se pisti hiljaisen mutta tehokkaan Hukkiksen asialle. Sen tyyli oli hyvin samanlainen kuin Motilla: istui (mahdollisesti jopa selän taakse, Motti tosin on päätynyt siihen että vierellä pojottaminen on tehokkaampaa) ja aloitti keskittyneen tuijotuksen silmät hieman viirulla, korvat hörössä, hievahtamatta. Siihen havahtuu kyllä syvemmästäkin nettailukoomasta, uskokaa pois.

Toinen Mottiksen oma Juttu: kuplien puhaltelu vesikupissa. Ts. kirsu juuri ja juuri vedenpinnan alapuolelle ja puhallus. Kuplii ja kurluttaa mukavasti ja sitä voi harrastaa tovin jos toisenkin. Jos tuosta ei muuta hyötyä olekaan, niin ainakin sivustaseuraajilla on hauskaa!

Kuten näkyy, kaveruksilla menee keskenään edelleen mainiosti. Vauhtia ja älyttömyyksiä piisaa, erityisen mukavaa on katsella paitsi keskenään toimeentulevia koiria myös Raidan juoksua ja painimista. Viime kesänä ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että se juoksisi noin pitkänä ja täydellä kropalla, päinvastoin liikkuminen oli varsinkin loppukesästä melko kivuliasta ja koko koira kulki kippurassa. Mitään järkevää syytä ei löydetty, kuvat olivat puhtaat (mukava oli kuulla, ettei Raidan rotuisella ja ikäisellä edes "pitäisi" olla niin siisti ja ehjä luusto, kulumia ei ollut juuri nimeksikään ja se suurin helpotus olikin, ettei rikkomuutoksia löytynyt lainkaan), siispä kipulääkkeet mukaan ja käsky pitää niitä kotona koko ajan.

Kajaanin reissulla saikin nappeja olla syöttämässä koko ajan, muutaman päivän varoin ja kannoin pidemmät/raskaammat pätkät eikä Tristanin ja Sellan kanssa päästetty juoksemaan lainkaan. Viimeisenä iltana livahtivat kuitenkin ulos riekkumaan ja päätin että menköön, ei oo koiran elämää olla pumpulissa. Otetaan sitten illalla taas nappi. Liki tippa linssissä seurailin toisen juoksua, takapää ei oikein meinannut pysyä mukana ja vauhti oli hidastunut silminnähden, mutta mukavaa sillä oli! Varauduin kivuliaaseen iltaan ja seuraavaan päivään, mutta kävikin niin, että revitellessä naksahti jotain kohdalleen, mainitun päivän aamu oli nimittäin viimeinen kun kipulääkkeitä tarvittiin. Greyhoundien parantava voima, kuulemma. Edelleen rautarouva vetää pitkin pihaa kovaa vauhtia, törmäilee kakaran kanssa ja vääntää tosissaan. Näköjään se vaan menee niin, että tervettä koiraa osaa arvostaa todella vasta sitten, kun ollaan saatu kokea se toinenkin puoli...