Rudella olikin tänään jännä päivä. Mentiin kuokkimaan näyttelytreeneihin ihan vaan superturisteina motskarin ja Frolicien kera ja ihan hyvä kokemus olikin. Puolivuotias lapinkoira oli jotain Ihan Kamalaa, Ruuti ei tiennyt olisiko sen kanssa pitänyt leikkiä, vai kuuluuko sitä pelätä. Sen sijaan karjikset se näemmä mieltää ryhmänä pienelle holskulle ystävälliseksi joukoksi, olisi halunnut mennä halimaan yrmeinä vastaan tuijottavia Katlaa ja Mioa. Jätettiin nyt toistaiseksi väliin. ;)
Alkuhämmennyksen jälkeen motskarilla leikkiminen onnistui oikein mallikkaasti, välillä piti tiirailla muita mutta mielenkiinto pysyi ensikertalaiseksi aika mukavasti siellä missä pitikin. Yhtä matkaa käveleminenkin oli omituista alkuun, mutta alkoihan se matkanteko ennen pitkää luistaa kuten pitääkin jojoilun ja kiljumisen sijaan. Tällä kertaa ihmiset eivät olleet se jännittävin osuus, Rude ryösti tarjotut nakit tyytyväisenä ja mahaan olisi ilmeisesti mahtunut vielä muutama lisääkin. Vieraita koiria (ylipäätään oman lauman ulkopuolisia) tarvittaisiin kyllä nyt kipeästi, sen verran tuntui jännittävän kun Motti ei ollutkaan nyt matkassa henkisenä tukena ja käytösmallina.
Neidin elkeet alkavat olemaan aika pippurisia, jännityksellä odottelen millaisia neuvotteluita täällä käydään koirien kesken jahka Ruuti kasvaa... Mielenkiintoista on ollut seurata Motin ja Ruudin juttuja sivusta muutenkin, Motti on ensimmäinen aikuisista koiristani ikinä joka on ottanut asiakseen opettaa pennulle käytöstapoja. Tavaroiden luovutus vaadittaessa, turhan metelöinnin lopettaminen, ylikierroksilla käyvän rauhoittaminen ja kiellot puremisesta ovat menneet ipanalle perille suitsait, en oikein tiedä pitäisikö olla tyytyväinen vai miettiä noinko vähän tuo kurjakoira luottaa allekirjoittaneen kykyyn opettaa em. asiat pennulle... Sanonpahan vain, että monelle ehdottoman kielteisesti minkäänlaiseen fyysiseen kontaktiin suhtautuvalle voisi olla ihan opettavaista seurata miten ja ennen kaikkea millä volyymilla nuo laittavat toisensa ruotuun - eikä näpäytyksen saanut sitä jää itkemään tai muistelemaan, vaan ottaa opikseen. Mitään ylireagointia tai draamaa ei olla Motin osalta päästy todistamaan, napakoita ja tehokkaita palautteita kyllä. Kurinpidollisista toimenpiteistä huolimatta Nippis painii ja rymyää kyseisen "julmurin" kanssa onnesta soikeana liki aamusta iltaan - pelkäämättä vähääkään.
Todellakin, ihmisellä on vielä paljon opittavaa, yksisilmäisenä ja ylimielisenä pidän sitä, jos kyseistä oppia ei ensisijaisesti haeta koirilta itseltään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti