Kesä alkaa olemaan aluillaan (kesäloma myös - tänään vielä muutamaksi tunniksi töihin), piha suunnilleen vihreä ja värikäs. Uutuutena viime kesään verrattuna ovat julmetut mäkäräarmeijat jotka tunkevat sisälle asti, mahdollisesti koirien mukana. Motissa en ole kuppausjälkiä huomannut, kerrankin paksu turkki on ilmeisesti hyödyksi, Raitaparka taas on aivan punapilkkuinen varsinkin mahastaan.

Motti on alkanut "lähettämään dataa" milloin mistäkin, signaali on sen verran voimakas että se melkeinpä muotoutuu vastaanottavassa päässä kirjaimellisesti kuvaksi. Huvittavaa on se, että kun informaation lähettäminen on kesken, Mottiin (varsinkaan päähän) ei saa koskea lainkaan tai se pomppaa kauemmas kuin sähköiskun saaneena ja jatkaa sieltä. Omituinen pieni tyyppi. Karahan harrasti tuota samaa, lähinnä tuli kertomaan kun ruoka on turvonnut riittävästi tai muuten vaan eväsaika on mennyt jo. Raita sen yleensä laittoi asialle: sen oma taktiikka on alkaa huomauttelemaan vienolla "heiii..." jostain takavasemmalta, kun sen käski olemaan hiljaa se pisti hiljaisen mutta tehokkaan Hukkiksen asialle. Sen tyyli oli hyvin samanlainen kuin Motilla: istui (mahdollisesti jopa selän taakse, Motti tosin on päätynyt siihen että vierellä pojottaminen on tehokkaampaa) ja aloitti keskittyneen tuijotuksen silmät hieman viirulla, korvat hörössä, hievahtamatta. Siihen havahtuu kyllä syvemmästäkin nettailukoomasta, uskokaa pois.

Toinen Mottiksen oma Juttu: kuplien puhaltelu vesikupissa. Ts. kirsu juuri ja juuri vedenpinnan alapuolelle ja puhallus. Kuplii ja kurluttaa mukavasti ja sitä voi harrastaa tovin jos toisenkin. Jos tuosta ei muuta hyötyä olekaan, niin ainakin sivustaseuraajilla on hauskaa!

Kuten näkyy, kaveruksilla menee keskenään edelleen mainiosti. Vauhtia ja älyttömyyksiä piisaa, erityisen mukavaa on katsella paitsi keskenään toimeentulevia koiria myös Raidan juoksua ja painimista. Viime kesänä ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että se juoksisi noin pitkänä ja täydellä kropalla, päinvastoin liikkuminen oli varsinkin loppukesästä melko kivuliasta ja koko koira kulki kippurassa. Mitään järkevää syytä ei löydetty, kuvat olivat puhtaat (mukava oli kuulla, ettei Raidan rotuisella ja ikäisellä edes "pitäisi" olla niin siisti ja ehjä luusto, kulumia ei ollut juuri nimeksikään ja se suurin helpotus olikin, ettei rikkomuutoksia löytynyt lainkaan), siispä kipulääkkeet mukaan ja käsky pitää niitä kotona koko ajan.

Kajaanin reissulla saikin nappeja olla syöttämässä koko ajan, muutaman päivän varoin ja kannoin pidemmät/raskaammat pätkät eikä Tristanin ja Sellan kanssa päästetty juoksemaan lainkaan. Viimeisenä iltana livahtivat kuitenkin ulos riekkumaan ja päätin että menköön, ei oo koiran elämää olla pumpulissa. Otetaan sitten illalla taas nappi. Liki tippa linssissä seurailin toisen juoksua, takapää ei oikein meinannut pysyä mukana ja vauhti oli hidastunut silminnähden, mutta mukavaa sillä oli! Varauduin kivuliaaseen iltaan ja seuraavaan päivään, mutta kävikin niin, että revitellessä naksahti jotain kohdalleen, mainitun päivän aamu oli nimittäin viimeinen kun kipulääkkeitä tarvittiin. Greyhoundien parantava voima, kuulemma. Edelleen rautarouva vetää pitkin pihaa kovaa vauhtia, törmäilee kakaran kanssa ja vääntää tosissaan. Näköjään se vaan menee niin, että tervettä koiraa osaa arvostaa todella vasta sitten, kun ollaan saatu kokea se toinenkin puoli...

Kävimme tänään uusintamarssilla "kadonnutta kierrosta" etsimässä. Tällä kertaa lähdettiin toisesta suunnasta ja ilmakuvaa muistellen kaarrettiin umpeen kasvaneelle ex-metsäpolulle. Risukko sen kun tiheni tihenemistään, hirvet varoittelivat puiden kätköissä meistä toisiaan ja lopulta päädyimme soistuvan metsäaukean reunalle. No, kyllä sieltä eläinten polkuja menee, ei muuta kuin eteenpäin vaan. Mättähältä mättähälle loikkien saavuimme viimein metsän reunaan ja lähdimme seuraamaan sitä, sivusilmällä hajotettuja (karhu?) muurahaispesiä vilkuillen. Eipä aikaakaan kun saavuimme samaan metsätien päähän missä viikko sitten kävin Motin kanssa kääntymässä - tehtävä suoritettu!

Täytynee vielä etsiskellä hieman kuivempaa reittiä, lohdullista sentään että tuo löydettykin pätkä on ihan kuljettavassa kunnossa, matkallisesti tuo nimittäin olisi mukava reitti lenkkeillä koiran kanssa. Motti pääsi samaan puroon polskimaan kuin edelliselläkin kerralla, tällä kertaa hieman vauhdikkaammissa merkeissä... Läträäminen oli sen verran mukavaa, ettei heppu olisi malttanut tulla rapakosta pois lainkaan, enimmäkseen epäterävät kuvat takaavat sen että uusinta otetaan kyllä lähipäivinä.

Kyllä on muuten mukavaa, kun on koira joka tahtoo tuoda parhaat aarteensa näytille! Keittiön tasolla oli isossa kulhossa sulamassa koirien iltaruoka, NEU-pötkö. Mottis oli hinannut sen hipihiljaa pöydältä lattialle ja kiikutti minulle tyytyväisenä kokonaisen, toistaiseksi ehjän pötkylän: "Heeei, kato mitä mää löysin!" Phuuh. Jos asialla olisi ollut Sara, pötkö olisi namskuteltu vähin äänin omaan napaan ja viety muovinrippeet häkkiin jemmaan parempaa puhtaaksi-imeskelyhetkeä varten. Ainakin pikkusälli on pehmeäsuinen, on pieni ihme, ettei ohut muovi rapsahtanut kuljettaessa rikki ja levittänyt hais... tuoksuvaa sisältöään eteisen ja olohuoneen lattialle.

Mental note: Jäisten ruokien sulatusta varten on ostettu aikaa sitten kissankuljetusboksi, käytä sitä jatkossakin.

Käytiinpä Motin kanssa etsimässä erästä lenkkipolkua. Homma eteni kuin unelma - siihen saakka kuin oletinkin sen etenevän. Sitten loppui polut, tai ainakin yhtään käytetymmän näköiset reitit. No, nyt ollaan kierretty tuo lenkki molemmista päistä, keskellä on vielä se harmaa alue, jonka pitäisi yhdistää nuo kaksi pätkää. Bileet sille.

Palasin siis jälleen kerran samaa reittiä takaisin, osittain oletetustikin ei sen puoleen. Motti oli aika ryydis, joten voiko olla parempaa hetkeä luonnonvesissä kahlailua varten? Metsätien varrella oli hiekkapohjainen kirkasvetinen puro, tarvittiin pieni huijaus kepukan avulla ja ukko tepasteli veteen ihan ilomielin. Siellä se sitten uudesta elementistä ilahtuneena litsutteli aikansa, kotimatkan varrella olisi mieluusti mennyt jokaiseen limaiseen sammakonkutulätäkköön jatkamaan läträämistä.

Kun nyt vesileikkien makuun päästiin, niin käytiinpä kotiin palattuamme suihkussa - kyllä huomaa, että herra viettää melko vapaata maalaiselämää... irronneen veden väriä voi nimittäin kuvailla tummahkoksi, joten pihatöissä on oltu mukana juu. Motti suhtautui pesuoperaatioon samalla tavalla kuin muihinkin asioihin tähän saakka: "Mikäs tässä ollessa, ei mulle ole ennenkään mitään pahaa tapahtunut." Ei tuollaista koiraa voi olla olemassakaan, eihän?

Ah, sula ja kuiva piha. Päivä päivältä vihreämmät pensaat ja puut. Miljoona kottikärryllistä lehtiä, kuivunutta ruohoa ynnä muita kasvinjämiä. Pari oloonsa onnellista koiraa.

Frisbee on kova juttu (muutenkin kuin kirjaimellisesti)! Motin mielestä sitä on erityisen kätevää kantaa väärinpäin, onpahan jännitystä elämässä, kun ei ihan koko aikaa näe mihin on menossa.

Ihan oikeasti hei, miten näitä armaita valopäitä ja niiden mahtavia keksintöjä katsoessa voi olla pahalla tuulella? Ei mitenkään. Kohtapuoliin pitäisi varmaan alkaa puuhailemaan muutakin kuin pallonpotkimista ja frisbeen liidättelyä, vaan eipä olla moisesta vielä jaksettu Moumiun kanssa pulttia ottaa. Tänään ainakin oli liian kuuma, huomenna sataa vettä, perjantaina on muuten vaan naatti ja lauantaina... no, sitä katsotaan sitten. Pihalta on katsottu jo esteiden paikkaa, vielä tarttis pistää hihat heilumaan ja valmistaa moinen hökötys, tai hökötykset. Tarkoitus olisi tehdä tokoesteen lisäksi pk-este myös, eikös hyvin suunniteltu ole jo puoliksi tehty, häh?

Herra ei meinaa luopua paksusta talvikarvastaan edelleenkään. Selvästi kutkaa ja on hiki, mutta mitään ei vaan irtoa edes puoliväkisin. Raidalla ei moista ongelmaa ole, se aloittaa bikinikuntoon hankkiutumisen joka vuosi suorastaan massiivisella aallolla heti kun säät sallivat. Hyvä juttu vaan, muori jaksaa huomattavasti paremmin, kun niskassa on hieman kevyempi lasti. Raita on kelien lämmettyä alkanut hidastamaan taas tahtia ja suosii ennemmin pihamaalla touhottamista ja tuijan alla makoilua lenkkien sijaan. Se muorille suotakoon, ollaan kyllä ehditty tässä vajaan yhdentoista vuoden aikana marssia kilometri jos toinenkin.

Motti oli tutustunut töissä kissoihin, ensikohtaaminen oli luokkaa "mrööh, mikä ihme..." jonka jälkeen oli tuumattu ettei jatkotoimenpiteisiin ole tarvetta (kissoja Motti tosin on tainnut nähdä pienempänä, joten sikäli oli tuttu juttu). Sen jälkeen työmaan pihalla heiluneet kissit ovat kuulemma saaneet kulkea omia aikojaan, ainakaan narun nokasta pienellä sinisellä ei niiden perään mitään mielenkiintoa ole.

On tullut vertailtua holskuja (lähinnä Karaa, luonnollisesti) ja tuota omaa karjista sen verran, että kommentoidaas hieman. Oma karjiskokemus on niin olematonta, etten todellakaan voi rummuttaa Mottia sen enempää tyypillisenä kuin epätyypillisenäkään, mutta erittäin mielenkiintoista on ollut seurailla tuon kakaran puuhia holskujen tempauksiin tottuneen näkökulmasta.

Lentävät hollantilaiset ovat lempinimensä ansainneet täysin: kun ne saavat jotain päähänsä/silmiinsä/muuten vaan herne meni jumiin, niin ne ovat hyvin usein jo kaukana kun itse tajuaa mitä tapahtui. Reagointinopeus on vähintään kiitettävä ja sitä ominaisuutta käytetään kyllä kaikella tarmolla niin hyvässä kuin pahassa, välillä homma menee sähläämiseksi kun jalat vievät nopeammin kuin järki ja korvat pystyvät toimimaan.

Motti kurjakoira taas on huomattavasti loivaliikkeisempi, enimmäkseen uusiin juttuihin tosiaan suhtaudutaan niin että asia huomioidaan mutta jatkotoimenpiteisiin ei useinkaan nähdä tarvetta. Siinä, missä vaikka Kara olisi naapurin lasten futismatsin keskellä päsmäröimässä ja pöllimässä palloa omiin tarkoituksiinsa, Motti kuikuilee kaula pitkällä mutta pysyy omalla tontilla. Pihaan ajava auto saa osakseen vilkaisun, muttei juuri sen enempää - varsinkaan jos on joku oma juttu kesken.

Kyllähän tuo möhkö on arjessa huomattavasti helpompi ja mukavampi, ei tarvitse olla koko aikaa kartalla ja kasvattaa useita silmäpareja ympäri kehoa. Tiellä kulkijoiden varalta ei tarvitse skannata koko aikaa silmät kipeinä missä koira tarkalleen menee (aiemmin siis oli enimmäkseen meluhaittaa kun kaikesta piti informoida, pihaan ei vierailla ollut asiaa kotiovesta yksin kulkemisesta nyt puhumattakaan). Muttamutta. Tähän mennessä tokoilut menevät vähän samalla kaavalla kuin herran yleinen tapa suhtautua asioihin: kyllä se temppuja tekee mielellään, mutta ei se tuota pyörimistä työnä näe. Jälleen vertaus Karaan: nautin sen kanssa treenaamisesta todella, sille treenit olivat vakava juttu mikä meni kaiken edelle. Työmotivaatio oli mieletön ja se kesti useita toistoja - kun asia sitten kerran napsahti korvien välissä oikealle osastolle, se teki opitun asian jatkossakin tarkasti ja täsmällisesti. Ja vauhdilla. ;)

Motin kanssa nyt ollaan ihan alussa, joten kovin syväluotaavia päätelmiä en pysty vielä tekemään. Siltä näyttäisi, että niin kauan kuin tapahtuu jotain jännää jaksetaan keskittyä, mutta sen keskittymisen kuori on kovin ohut ja leviää käsiin melko pienestäkin ärsykkeestä. Kovin montaa toistoa se ei jaksa keskittyä. Jos jossain on mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa toimintaa niin mieluusti heilautettais lapasta ja tuumattais että katotaan kuule sitten paremmalla ajalla taas! No, asiat ovat onneksi rakenneltavissa, ensin pitää vaan saada oma pää siihen modeen että nyt käsissä ei ole suorittaja jolle "töihin lähteminen" ja yhdessä tekeminen on parasta maailmassa. Motti kyllä tykkää siitä yhdessä tekemisen osuudesta, kunhan tehdään maanläheisempiä juttuja kuin jotain kummaa pyörimistä.

Itse odottelen kyllä niiden povattujen pirunsarvien kasvamista mielenkiinnolla. Vaikken äkkiseltään tuosta koirasta keksikään ainuttakaan negatiivista asiaa, niin mielikuva tiettyjen ominaisuuksien osalta on eri kuin mitä nyt seuraillaan. Aikuistumisen myötä muutoksia muuhunkin kuin kropan malliin tietenkin tulee, ei vaan millään malttaisi odottaa millaisia ja kuinka suuria!

Alan pikkuhiljaa ymmärtää ihmisiä joilla on erirotuisia koiria kotonaan, uudentyyppisen rekun kasvamisen seuraaminenhan on suorastaan jännittävää. :D

Se on kuulkaa kevät! Viimekesäisen pihanmylläyksen jälkeen pelkäsin, ettei pihaan nouse mitään väriä lumien sulaessa, mutta krookukset eivät petä koskaan. Ison kukkapenkin tuhosta huolimatta rinteessäkin pilkottaa vihreää siellä täällä, jospa se siitä...

Lähdettiinpä koirien kanssa heti aamutuimaan pihatöihin, raakkasin talon päädyssä olevaa kukkapenkkiä uuteen uskoon ja haravoin samalla ympäristöä. Motilla oli enimmäkseen omat puuhat, kävi ilmoittautumassa välillä metsästä löytämänsä hirvenluun ja välillä jonkun megakepukan kanssa ja katosi taas omiin hommiinsa. Hilpeyttä herätti sinnikäs perhosen lailla lennähtely pitkin ja poikin tontin reunamia. Ilmeisesti Mottis on sitä mieltä, että linnut on täysin mahdollista saada frisbeeharjoitusten jäljiltä lennosta kiinni kun vain tarpeeksi yrittää. Yrityksiä ei sitten puuttunutkaan...

Luonnollisesti myös puutarhatöihin tulee osallistua, joten herra tepasteli juuri siistiksi saaduissa penkeissä heti kun silmä vältti ja loppujen lopuksi alkoi etsimään kepilleen piilopaikkaa - aina kun käänsi selän, oli uusi kuoppa valmiina ja mullat sekä kukkasipulit levällään penkin ulkopuolella. Kiitos, Mottis. No, kun allaolevaa tyytyväistä naamaa tuolla katselee niin eipä tuolle voi kiukutella: nautitaan nyt kaikki keväästä ja sulaneesta pihamaasta.

Motilla on olemus alkanut muuttua pentumaisesta nuoren sällin suuntaan, edelleen tunnustellaan päivittäin päälakea luvattujen pirunsarvien varalta, vaan eipä noita vielä tunnu. Tiedä sitten, olisko kyse noista kuvassakin näkyvistä töröttimistä: jos, niin aika pehmeänpuoleisia sarvia poika kasvattelee, vaan ehkäpä se onkin kaappipahis?

Herralla on kyllä aikamoinen luontainen ignore: lähtökohtaisesti sitä ei kovin moni asia kiinnosta niin paljoa, että se viitsisi hirveästi noteerata katsetta kummemmin. Kaupunki, luistelijat ja hiihtäjät, äänitehosteiden kera juoksevat, fillaroivat ja jalkapalloa pelaavat ipanat, talon ohi menevät hevoset ja tontin rajalla häntä ja karvat pystyssä patsasteleva naapurin koira ovat asioita joiden ilmeinen harmittomuus pistetään merkille, mutta jotka joutavat olankohautusosastolle samantien.

Tänään kävi kyläilyllä greyhound-uros Tristan, tapaaminen oli ensimmäinen lajiaan. Motille olisi kelvannut juoksuseura ilman erityisiä tutustumisia, mutta lähdettiin silti kävelemään tien reunaa herrat hihnoissaan. Seniori murahteli nulikalle pienesti jos innostus uhkasi lähteä käsistä, Motti olis vaan ollut menossa liehittelemään ja lirkuttelemaan korvat muikulla ja peffa pyörien - ei elettäkään isotteluun tai jäykistelyyn, moinen reggaemeininki ei holskuaikakautena olisi tullut kuuloonkaan.

Aamulenkillä kohdattiinkin odottamaton riemunaihe: hanki kantoi pari pientä pöljää! Tilannehan toki käytettiin hyväksi oitis, pitkään ollaankin saatu rämpiä upottavassa sohjossa. Äkkiä miettien en tiedä mitään niin mahtavaa stressinpoistajaa kuin nuo koirat ja niiden touhut - kyllä kai ne joskus harmaita hiuksiakin aiheuttavat, mutta ei muistella niitä hetkiä nyt. :D Raidan riemua ja "heräämistä" on vaan edelleenkin mahtavaa seurata, leikit ja jutut menevät noilla yksiin erinomaisen hyvin - nyt Raidalla on myös kaipaamansa painikaveri. Karahan olisi leikkinyt mieluiten sivistyneesti hippaa, Raita taas on koko ikänsä rakastanut taklailua ja mörssärileikkejä. No, Motin myötä sekin on nyt sitten saanut ihan sitä mitä tilasi ja näyttäisi olevan tilanteeseen oikein tyytyväinen. Lisää kuvia löytyy albumista.