Lomareissu Motin silmin

Motti kävi vähän pohjoisessa. Ei ollut turha reissu, se tapasi Ilonan!

Aamu ei alkanut häävisti, ensin marssittiin pistelevillä neulasilla...

...tavattiin hieman pelottava Sella, jota Motti piti aikamoisena amatsoonina...

Onneksi innokkaan blondin ja sen kireän mutta, myönnettäköön, reilun turvamiehen käpälistä pääsi lopulta pakoon! Tule pian!

Pikkumiehen silmät laajenivat ihastuksesta ja henki salpautui, kun se mökin pihaan tultaessa huomasi jonkun punaisen, hoikan ja pitkäsäärisen neidon saapuneen poissaoloaikanaan...

Kuinka ihana eau de metsämyyrä siitä tuoksahtikaan - ja miten taidokas suurten kauniiden silmien rajaus sillä olikaan!

Kyllä kelpasi neidon kanssa kirmailla pitkin hiekka-aavikoita ja mäntykankaita.

Toki viikon aikana ehti tutkia lähimetsien polkuja Raidan kanssa...

 

Etsiä käyttökelpoisia kepukoita namskuteltavaksi...

 

Rapsutella muorin kivistävää selkää kohdista jonne se ei itse yltänyt...

Ja tietenkin jekuttaa heti kun siihen tuli mahdollisuus!

Ei pöllömpi reissu.

Kajjjaanissa ollaan, en pääse muokkailemaan kuvia, joten lisäilen niitä myöhemmin. Eilinen olikin Motille varmaan paras päivä miesmuistiin, ensin hurmattiin pari uutta ihmistä aamupäivästä (tuttu juttu) ja iltapäivästä ajeltiin Koutaniemelle. Tapaaminen Tristanin ja Sellan kanssa meni paremmin kuin odotettiinkaan, vaikka Motti alkaa omasta mielestään olemaan jo ihan iso mies niin koirien kieli on silti nulikalla hienosti hallussa ja sluibaili isompiensa joukossa ihan mallikkaasti, vaikka välillä tuntui hirvittävänkin. Raita merkkaili pihaa onnessaan kun Velociraptorit olivat ipanan kimpussa ja se itse sai hipsutella kaikessa rauhassa.

Hevonen oli taas kerran asia joka ohitettiin olankohautuksella, epäilen hieman ettei Motti koko pollea laitumeltaan edes huomannut, vaikka vieressä seisoskelimme.

Päivä vain parani paranemistaan, kun ajelin mökille vanhempieni koiraa Ilonaa katsomaan. No mutta mikä beibe! Motti oli aivan myyty, Ilonakin vaivautui muutaman juoksukierroksen heittämään ja luikahti sitten mökin alle viileyteen jättäen nuoren sällin kimittämään asian epäreiluutta pihan puolelle. Paras juttu koettiin illalla, kun Ilona tuli takaisin kaupunkiin: Motin ilme oli näkemisen arvoinen - Miten sää tänne osasitkin tulla!

Tänään ollaan podettu taas kerran hellettä, pikkuhiljaa tekisi mieli jo mäntykankaan turviin. Jospa viikonlopun aikana siirrytään sitten sille suunnalle. Motti on keksinyt, että maailmassa on tyttö- ja poikakoiria, meno alkaa olemaan hieman rasittavaa. Onneksi Ilona hieman yllättäen kivahtaa napakasti kun intoilu alkaa rasittamaan, kyllähän tuo nulikka näemmä välillä malttaa keskittyä puruluihinkin ihanan punapään sijaan.

Wihii, pihasiilit ovat taas aktivoituneet. Polku näyttää tulevan yhden kukkapenkin keskeltä tuohon talon taakse, kyseinen penkki saa siis jatkossakin pysyä turvallisen raakkaamattomana. Koiria kiinnostaa yllättävän vähän: Raita ei wanhana hippinä ole suhtautunut elollisiin koskaan verenhimoisesti eikä Mottikaan tarkistuskäyntiä kummempaa jaksa innostua. Saralle ei meinannut viime kesänä mennä vielä sadannellakaan kerralla muistiin, että siilin piikit pistävät edelleen kivuliaasti... no, yrittänyttähän ei tunnetusti laiteta (ja taisipa Karakin naamansa muutamaan kertaan siiliin tökätä siitä suuremmin oppimatta - holskujen ominaisuus?).

Kävin viemässä tuhisijalle vesikippoa tuonne talon taakse, onnistuin hiippailemaan kulkureitille sen verran hiljaa ettei se keskittyneeltä mutkittelultaan huomannut minua ennen kuin oli noin metrin päässä. *nuuhnuuh* loppui välittömästi ja siili kipitti pikaisesti turvaan viereisen viinimarjapensaan alle. Täytynee kaivaa navetan uumenista joku tukeva, siilin nojailun kestävä astia vesikupiksi, jospa nyt tulevat huomiseen toimeen tuolla köykäisemmällä mallilla.

Kesä alkaa olemaan aluillaan (kesäloma myös - tänään vielä muutamaksi tunniksi töihin), piha suunnilleen vihreä ja värikäs. Uutuutena viime kesään verrattuna ovat julmetut mäkäräarmeijat jotka tunkevat sisälle asti, mahdollisesti koirien mukana. Motissa en ole kuppausjälkiä huomannut, kerrankin paksu turkki on ilmeisesti hyödyksi, Raitaparka taas on aivan punapilkkuinen varsinkin mahastaan.

Motti on alkanut "lähettämään dataa" milloin mistäkin, signaali on sen verran voimakas että se melkeinpä muotoutuu vastaanottavassa päässä kirjaimellisesti kuvaksi. Huvittavaa on se, että kun informaation lähettäminen on kesken, Mottiin (varsinkaan päähän) ei saa koskea lainkaan tai se pomppaa kauemmas kuin sähköiskun saaneena ja jatkaa sieltä. Omituinen pieni tyyppi. Karahan harrasti tuota samaa, lähinnä tuli kertomaan kun ruoka on turvonnut riittävästi tai muuten vaan eväsaika on mennyt jo. Raita sen yleensä laittoi asialle: sen oma taktiikka on alkaa huomauttelemaan vienolla "heiii..." jostain takavasemmalta, kun sen käski olemaan hiljaa se pisti hiljaisen mutta tehokkaan Hukkiksen asialle. Sen tyyli oli hyvin samanlainen kuin Motilla: istui (mahdollisesti jopa selän taakse, Motti tosin on päätynyt siihen että vierellä pojottaminen on tehokkaampaa) ja aloitti keskittyneen tuijotuksen silmät hieman viirulla, korvat hörössä, hievahtamatta. Siihen havahtuu kyllä syvemmästäkin nettailukoomasta, uskokaa pois.

Toinen Mottiksen oma Juttu: kuplien puhaltelu vesikupissa. Ts. kirsu juuri ja juuri vedenpinnan alapuolelle ja puhallus. Kuplii ja kurluttaa mukavasti ja sitä voi harrastaa tovin jos toisenkin. Jos tuosta ei muuta hyötyä olekaan, niin ainakin sivustaseuraajilla on hauskaa!

Kuten näkyy, kaveruksilla menee keskenään edelleen mainiosti. Vauhtia ja älyttömyyksiä piisaa, erityisen mukavaa on katsella paitsi keskenään toimeentulevia koiria myös Raidan juoksua ja painimista. Viime kesänä ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että se juoksisi noin pitkänä ja täydellä kropalla, päinvastoin liikkuminen oli varsinkin loppukesästä melko kivuliasta ja koko koira kulki kippurassa. Mitään järkevää syytä ei löydetty, kuvat olivat puhtaat (mukava oli kuulla, ettei Raidan rotuisella ja ikäisellä edes "pitäisi" olla niin siisti ja ehjä luusto, kulumia ei ollut juuri nimeksikään ja se suurin helpotus olikin, ettei rikkomuutoksia löytynyt lainkaan), siispä kipulääkkeet mukaan ja käsky pitää niitä kotona koko ajan.

Kajaanin reissulla saikin nappeja olla syöttämässä koko ajan, muutaman päivän varoin ja kannoin pidemmät/raskaammat pätkät eikä Tristanin ja Sellan kanssa päästetty juoksemaan lainkaan. Viimeisenä iltana livahtivat kuitenkin ulos riekkumaan ja päätin että menköön, ei oo koiran elämää olla pumpulissa. Otetaan sitten illalla taas nappi. Liki tippa linssissä seurailin toisen juoksua, takapää ei oikein meinannut pysyä mukana ja vauhti oli hidastunut silminnähden, mutta mukavaa sillä oli! Varauduin kivuliaaseen iltaan ja seuraavaan päivään, mutta kävikin niin, että revitellessä naksahti jotain kohdalleen, mainitun päivän aamu oli nimittäin viimeinen kun kipulääkkeitä tarvittiin. Greyhoundien parantava voima, kuulemma. Edelleen rautarouva vetää pitkin pihaa kovaa vauhtia, törmäilee kakaran kanssa ja vääntää tosissaan. Näköjään se vaan menee niin, että tervettä koiraa osaa arvostaa todella vasta sitten, kun ollaan saatu kokea se toinenkin puoli...

Kävimme tänään uusintamarssilla "kadonnutta kierrosta" etsimässä. Tällä kertaa lähdettiin toisesta suunnasta ja ilmakuvaa muistellen kaarrettiin umpeen kasvaneelle ex-metsäpolulle. Risukko sen kun tiheni tihenemistään, hirvet varoittelivat puiden kätköissä meistä toisiaan ja lopulta päädyimme soistuvan metsäaukean reunalle. No, kyllä sieltä eläinten polkuja menee, ei muuta kuin eteenpäin vaan. Mättähältä mättähälle loikkien saavuimme viimein metsän reunaan ja lähdimme seuraamaan sitä, sivusilmällä hajotettuja (karhu?) muurahaispesiä vilkuillen. Eipä aikaakaan kun saavuimme samaan metsätien päähän missä viikko sitten kävin Motin kanssa kääntymässä - tehtävä suoritettu!

Täytynee vielä etsiskellä hieman kuivempaa reittiä, lohdullista sentään että tuo löydettykin pätkä on ihan kuljettavassa kunnossa, matkallisesti tuo nimittäin olisi mukava reitti lenkkeillä koiran kanssa. Motti pääsi samaan puroon polskimaan kuin edelliselläkin kerralla, tällä kertaa hieman vauhdikkaammissa merkeissä... Läträäminen oli sen verran mukavaa, ettei heppu olisi malttanut tulla rapakosta pois lainkaan, enimmäkseen epäterävät kuvat takaavat sen että uusinta otetaan kyllä lähipäivinä.

Kyllä on muuten mukavaa, kun on koira joka tahtoo tuoda parhaat aarteensa näytille! Keittiön tasolla oli isossa kulhossa sulamassa koirien iltaruoka, NEU-pötkö. Mottis oli hinannut sen hipihiljaa pöydältä lattialle ja kiikutti minulle tyytyväisenä kokonaisen, toistaiseksi ehjän pötkylän: "Heeei, kato mitä mää löysin!" Phuuh. Jos asialla olisi ollut Sara, pötkö olisi namskuteltu vähin äänin omaan napaan ja viety muovinrippeet häkkiin jemmaan parempaa puhtaaksi-imeskelyhetkeä varten. Ainakin pikkusälli on pehmeäsuinen, on pieni ihme, ettei ohut muovi rapsahtanut kuljettaessa rikki ja levittänyt hais... tuoksuvaa sisältöään eteisen ja olohuoneen lattialle.

Mental note: Jäisten ruokien sulatusta varten on ostettu aikaa sitten kissankuljetusboksi, käytä sitä jatkossakin.

Käytiinpä Motin kanssa etsimässä erästä lenkkipolkua. Homma eteni kuin unelma - siihen saakka kuin oletinkin sen etenevän. Sitten loppui polut, tai ainakin yhtään käytetymmän näköiset reitit. No, nyt ollaan kierretty tuo lenkki molemmista päistä, keskellä on vielä se harmaa alue, jonka pitäisi yhdistää nuo kaksi pätkää. Bileet sille.

Palasin siis jälleen kerran samaa reittiä takaisin, osittain oletetustikin ei sen puoleen. Motti oli aika ryydis, joten voiko olla parempaa hetkeä luonnonvesissä kahlailua varten? Metsätien varrella oli hiekkapohjainen kirkasvetinen puro, tarvittiin pieni huijaus kepukan avulla ja ukko tepasteli veteen ihan ilomielin. Siellä se sitten uudesta elementistä ilahtuneena litsutteli aikansa, kotimatkan varrella olisi mieluusti mennyt jokaiseen limaiseen sammakonkutulätäkköön jatkamaan läträämistä.

Kun nyt vesileikkien makuun päästiin, niin käytiinpä kotiin palattuamme suihkussa - kyllä huomaa, että herra viettää melko vapaata maalaiselämää... irronneen veden väriä voi nimittäin kuvailla tummahkoksi, joten pihatöissä on oltu mukana juu. Motti suhtautui pesuoperaatioon samalla tavalla kuin muihinkin asioihin tähän saakka: "Mikäs tässä ollessa, ei mulle ole ennenkään mitään pahaa tapahtunut." Ei tuollaista koiraa voi olla olemassakaan, eihän?

Ah, sula ja kuiva piha. Päivä päivältä vihreämmät pensaat ja puut. Miljoona kottikärryllistä lehtiä, kuivunutta ruohoa ynnä muita kasvinjämiä. Pari oloonsa onnellista koiraa.

Frisbee on kova juttu (muutenkin kuin kirjaimellisesti)! Motin mielestä sitä on erityisen kätevää kantaa väärinpäin, onpahan jännitystä elämässä, kun ei ihan koko aikaa näe mihin on menossa.

Ihan oikeasti hei, miten näitä armaita valopäitä ja niiden mahtavia keksintöjä katsoessa voi olla pahalla tuulella? Ei mitenkään. Kohtapuoliin pitäisi varmaan alkaa puuhailemaan muutakin kuin pallonpotkimista ja frisbeen liidättelyä, vaan eipä olla moisesta vielä jaksettu Moumiun kanssa pulttia ottaa. Tänään ainakin oli liian kuuma, huomenna sataa vettä, perjantaina on muuten vaan naatti ja lauantaina... no, sitä katsotaan sitten. Pihalta on katsottu jo esteiden paikkaa, vielä tarttis pistää hihat heilumaan ja valmistaa moinen hökötys, tai hökötykset. Tarkoitus olisi tehdä tokoesteen lisäksi pk-este myös, eikös hyvin suunniteltu ole jo puoliksi tehty, häh?

Herra ei meinaa luopua paksusta talvikarvastaan edelleenkään. Selvästi kutkaa ja on hiki, mutta mitään ei vaan irtoa edes puoliväkisin. Raidalla ei moista ongelmaa ole, se aloittaa bikinikuntoon hankkiutumisen joka vuosi suorastaan massiivisella aallolla heti kun säät sallivat. Hyvä juttu vaan, muori jaksaa huomattavasti paremmin, kun niskassa on hieman kevyempi lasti. Raita on kelien lämmettyä alkanut hidastamaan taas tahtia ja suosii ennemmin pihamaalla touhottamista ja tuijan alla makoilua lenkkien sijaan. Se muorille suotakoon, ollaan kyllä ehditty tässä vajaan yhdentoista vuoden aikana marssia kilometri jos toinenkin.

Motti oli tutustunut töissä kissoihin, ensikohtaaminen oli luokkaa "mrööh, mikä ihme..." jonka jälkeen oli tuumattu ettei jatkotoimenpiteisiin ole tarvetta (kissoja Motti tosin on tainnut nähdä pienempänä, joten sikäli oli tuttu juttu). Sen jälkeen työmaan pihalla heiluneet kissit ovat kuulemma saaneet kulkea omia aikojaan, ainakaan narun nokasta pienellä sinisellä ei niiden perään mitään mielenkiintoa ole.