Mamman pieni pullero täytti perjantaina 11 vuotta, onnea Raita! Uskomatonta, miten nopeasti aika menee, ei voi millään olla yli kymmentä vuotta siitä kun pieni töppöjalka puolivuotiaana kotiin Sotkamosta haettiin. Muori on edelleen varsin vetreässä kunnossa, korvat ovat nykyisin huomattavan osan ajasta koristeena, mutta kuulon heikkenemisen lisäksi huomioon on otettava eräs cardien perusominaisuus: epäolennaista taustahälyä suodatetaan tarpeen mukaan, jotta huomion voi keskittää Oikeasti Tärkeisiin Asioihin...

Motilla oli toiset hakutreenit, joiden startti taisi olla liian vaikea. Tällä kertaa matka oli pidempi ja maalimiehet valmiiksi paikallaan, sällillä ei ollut tasan hajuakaan mitä siltä odotetaan ja ensimmäisen maalimiehen se löysi ihan puhtaasti tuurilla samoillessaan. Toinen maalimies kutsuttiin yrityksen jälkeen takaisin ja helpotettiin reilusti, kolmas meni jo hieman paremmin. Täytyy alkaa etsiskelemään "ukkoa" viikollakin, tällä hetkellähän sillä ei ole oikein tietoa vielä siitä, miksi se lähetetään itsekseen hipsuttelemaan, vaan kiven takana kykkivä ihminen on iloinen yllätys kohteen sijaan. No, ei voi heti osata! :D

Mottimöttönen oli tänään ensimmäisissä hakutreeneissä ja ylitti allekirjoittaneen odotukset täysin. Odotin, että sillä saattaisi kesken etsimisen hyvinkin kadota ajatus siitä, miksi se laitettiin pöpelikköön juoksemaan, mutta mitä vielä. Sillä, että molemmat maalimiehet olivat ennestään vieraita, ei ollut mitään merkitystä: Motille ihmiset ovat huippujuttu, joten sitä kiinnosti äärettömästi vain ja ainoastaan suunta jonne Se Mukava Tyyppi meni. Koira irti ja menoksi, eteni vauhdilla ja varmasti, sai nampat ja tuli maalimiehen mukana tyytyväisenä takaisin.

Muutenkin oli mahtavaa nähdä neljä itsetyytyväisenä nauravaa karvanaamaa, jokainen oli pitkälti ensikertalainen ja jokaisella aloitusharjoitus meni oikein mallikkaasti. Seuraavat treenit sovittiin viikon päähän, niitä odotellessa... :) Veikkaisin, etten ole porukasta ainut jolle tämä päivä tuli hyvänä muistutuksena siitä, ettei pidä aliarvioida sitä omaa karvakasaa ja sen toimintahalua.

Raita sai muuten häkin pari viikkoa sitten. Turha länkyttää mitään siitä, että koira on tapaeläin eikä se, että se häkissä olemisesta tykkää, tarkoita välttämättä mitään muuta kuin että se on tottunut olemaan siellä ja diipadaapadiudiu. Tuolla koiralla ei ole eläissään ollut häkille käyttöä, siitä huolimatta se hankkiutuu sellaisiin onnesta ovaalina aina jos jossain avoimen luukun bongaa. Löysin pienen näyttelyhäkin törkeän halvalla, joten oli pakko käydä hakemassa se pois kuljeksimasta ja muokkailla sinne muorille oma pesä. Päätyluukku poistettiin kokonaan, oma peti sisään ja mummo näyttää tyytyväisemmältä kuin koskaan. Kakaralle ei tarvitse rutkuttaa koko aikaa, kun voi hallita oviaukkoa mielensä mukaan, kotiluolana oikein hyvä hankinta.

Mutta. Mottikin tahtoo! Se ahtautuu (kirjaimellisesti, häkin koko ei tosiaan ole karjakoiran luokkaa) tuonne myös, olipa muori siellä tai ei. Häkityskokemusta sillä on ihan yhtä paljon kuin Raidallakin, silti se kamala koiranrääkkäysväline vaan vetää puoleensa. Näyttää vähän siltä, että tässä on piakkoin hankittava toinen häkki, ettei ainokaisesta tarvitse riidellä.

Päivärinteessä syksy menee totuttuun tapaan: nelijalkaisilla ei ole huolen häivää ja emäntä mietiskelee tulevia treenikuvioita ja yrittää vimmatusti vältellä lukuisia tekosyitä, miksi sitä tai tätä ei millään voisi tehdä.

- Tottista vois alkaa treenailla aktiivisemmin, mutta kohtahan on koko ajan pimeää, eikä pimeällä mitään voi tehdä (viis siitä, että pihalla on valot ja tilaa tehdä mitä tykkää).

- Motin kanssa voisi alkaa tekemään päivittäin tuon oikeasti pitkän kierroksen, mutta sitten on epistä kun Raita ei pääse mukaan kun ei jaksa sitä enää kiertää (ihan kuin sitä kiinnostaisi, kunhan herkkuhanat pysyvät auki).

- Tamminäyttelyihin voisi aivan hyvin ilmoittaa ainakin Motin, mutta *kauhistus* entä jos joudunkin esittämään sen itse, eikä se reppana osaa edes seisoa (tämä onkin aiheellinen vastahangan paikka) paikallaan.

- Hakutreeneihin saattaisi olla mahdollisuuksia jahka ihmiset päättävät kiinnostiko oikeasti vai ei, mutta voivoikitiviniplääplää. Tähän en edes keksi mitään muttaa.

Hemmetin konditionaali. Oikeasti, nyt loppuu se veivuu.

- Tottis ei vaadi päivänvaloa, tarvittaessa saan hyppyesteen ym. vaikka navettaan (tai, kunhan alakerran autotalliin saadaan lattia, voidaan ottaa treenit kotikaton alla). Muutenkin, mitä ihmettä tämä jumitus nyt on: kun kaksi vuotta narisin, ettei ole tokokoiraa ja nyt sellainen möllöttää tuossa jaloissa, niin että mikä maksaa? Häh?

- Lenkkeily olisi aika pop, varsinkin kun ottaa huomioon, että Karan poistumisen jälkeen tämä maallinen tomumaja alkoi mystisesti pursuilemaan rajoistaan. Pimeys ja möröt hoituvat otsalampulla, isolla akkukäyttöisellä fikkarilla tai molemmilla.

- Näyttelyt ovat kyllä vähän... no, kunhan mun ei tarvitse esittää. :D On kylläkin mystistä, että voin ilomielin opettaa koiran vaikka soittamaan viulua ja seisomaan päällään, mutten osaa opettaa niitä seisomaan paikallaan, se ei vaan taivu. Mitämitä?

- Haku ja suunnitelmien kehittyminen on kyllä jännä juttu. Saa nähdä tuleeko muuta kuin suunnittelua, olis kyllä kiva ainakin testata! Pessim... siis inhorealistina muistelen muutaman vuoden takaisia tottis-sulkeisia, jonne loppujen lopuksi ilmaantui paikalle säännöllisesti minä ja Tarja, muille tuli aina jotain muuta seitsemänä päivänä viikossa. Silti silloin jaksoi kaivaa sen innostumisen jostain ja hinasi itsensä koirineen kentälle. Passivoiko maalaiselämä jotenkin?

HHJJ. Ans kattoo.

No niin, sivullaoloharjoituksia tehty ahkerasti ja kakara alkaa olemaan lähes kuin wanha tekijä - miten voi olla, että homma alkaa etenemään, kun saa vihdoin itsensä liikkeelle... ;) Myös maassaoloa ollaan harjoiteltu uutterasti, tuntuu olevan vaan melko hämmentävää, että siellä maassa myös pitäisi pysyä kunnes toisin pyydetään tekemään. Täytynee ottaa Raita treenikaveriksi, eri asia ulottuuko sen "kuule, näillä aamuilla ei enää tarvitse pinnistellä" myös aloillaan pötköttelyyn, vai houkutteleeko helpommalla pääsemisen toivossa seniiliksi tekeytyminen liikaa...

Lueskelin noita keväisiä juttuja ja tuli pakottava tarve päivittää hieman tuota holsku vs. pieni sininen -vertausta. Hämmästyttävää, mutta reggaebabe kasvatti oivalluksen yhdessä tekemisen iloista samoihin aikoihin, kun se älysi että maailmassa on muuten tyttö- ja poikakoiria. Ihan oikeasti, yhtenä päivänä se oli vielä pieni puoliaivoton (anteeksi, kaikella rakkaudella ja puspusilla - pennut OVAT sellaisia ja niiden kuuluukin olla) pikkupoika ja aamulla heräsi tyyppi, joka tulee viereen kysymään, että olisko sulla mulle mitään tekemistä, kun en jaksa enää olla vauva? Hukkishan puolestaan oli pieni totinen suorittajanalku jo pentuna - sen kanssa oli todella helppoa tehdä liikaa asioita liian nopeasti, kun se oli treeneihin (eli leikkimään, ei meillä töitä tehdä) päästessään ihan liekeissä. On sitä sähäkkyyttä ikävä edelleen, vaan kun se sähäkkyys oli vakio myös treenien ulkopuolella kun taas dieselversio on maltillisempi ja hermoja säästävämpi myös arjessa.

Ei voi mitään, kyllä mä vaan päivä päivältä tykkään tuosta pikkuäijästä enemmän ja enemmän. :)

Sälli kiipeli päivänä muutamana tapansa mukaan ylläolevalla autonrassauspisteellä, yritti hallittua alastuloa korkeimmalta kohdalta, liukastui ja tuli niskoilleen maahan. Kyllä kävi emännällä pienen koiran elämä filminä silmien edessä ääntä nopeammin, vaan eipä Motti ollut moisesta kuperkeikasta moksiskaan. Mieluusti moisia esityksiä kuitenkin olisin näkemättä tulevaisuudessa, vaan taitaa jäädä tuon vilpertin kanssa haaveeksi vain.

Voe elämä. Kolmessa vuodessa ehtii kuulkaas kadottaa kokonaan jutun juonen, mitä tokoilun alkeisiin tai koko hommaan ylipäätään tulee. Mä en oikeasti saa koiralleni opetettua edes perusasentoa! Onneksi elikko on fiksumpi kuin emäntä, ehkä meillä on jotain toivoa.

Nyt seuraa lupaus: joka ikinen päivä pieni treeni perusasennon ja kontaktin kera. Katsotaan sitä seuraamista ym. sitten joskus. Hyppy sentään meni yllättävän hienosti, ensin saateltuna, paremmin saattelematta - note to self: tee se hyppyeste, joka piti tehdä jo keväällä.

Meidän pöljät ovat intoutuneet frisbeestä ihan tolkuttomasti. Jopa Raita päivystää tässä kahdeksan nurkilla isännän työtuolin takana, kun Motti puolestaan menee komentamaan kimeillä kiljahduksillaan. Meno ei tasan rauhoitu, ennen kuin heittolaite nostaa ahterinsa ylös ja lähtee heittämään sitä lättyä. Perässä hiihtää eteiseen kaksi hiljaista mutta jännittynyttä tyyppiä, kunnes frisbee otetaan käteen - muori ei ole IKINÄ ollut mistään noin innoissaan, se huutaa suoraa huutoa kunnes ovat maakellarilla ja ensimmäinen heitto lähtee.

Raitaahan ei kiinnosta esineiden hakeminen, se tahtoo vain juosta. Kepukoiden heittelyssäkin siitä on parasta kun saa keppihullun kanssa juosta, haukkua päkyttää sielunsa pohjasta ja juosta takaisin naksuttelemaan hampaitaan, että "Heitä jo, senkin hituri!" Jos toinen hukkaa etsittävän esineen, muori saattaa etsiä sen omine aikoineen ja jäädä maleksimaan siihen lähelle odotellen josko joku vaivautuisi tulemaan paikalle, että leikki voi jatkua. Keskimäärin meno on näinkin älykästä:

Käytiinpäs loppulomasta Kajjjaanin suunnalla, mukava reissu jolla olisi viihtynyt pidempäänkin. Aamulenkit tuli tehtyä ylläolevassa maastossa, liki täydellisessä hiljaisuudessa. Tuolla tulee poikkeuksetta sellainen olo, että kaikki on juuri nyt kuten pitääkin. Sellaista oloa ei puolestaan tullut lauantai-illan suunnalla Paltaniemellä...

Lähdin kuvaamaan Pappilanniemessä olevia maisemia, joita on ollut tarkoitus käydä ihmettelemässä tarkemmin jo pitkän aikaa. Kirjoitin tuosta foorumillekin kun alkoi olemaan liikaa mielen päällä, laitetaanpas laiskana yksilönä teksti tähän:

Hrryök. Kävin kotinurkilla vieraillessa illalla eräässä niemessä, ajatuksena kuvata siellä olevia mahtavia vanhoja puita. Olen aikaisemmin käynyt siellä keskellä päivää turvallisesti äiteen seurassa ( ;) ), nytkin menin innosta puhkuen aidan viertä pitkin kääntöalueelta peremmälle.

Ihan sama kuitataanko tämä vilkkaana mielikuvituksena, mutta olen kakarasta saakka keräillyt ympäristöstä yleistä tunnelmaa ja toiminut sen mukaan: jos jossain ei ole hyvä olla, niin kerään luuni sieltä pois aika pikaisesti, toisissa paikoissa taas ON hyvä ja tavallaan turvallinen olla, siellä viihtyy missä tilassa tahansa. No, ilmeni että tuolla ei todellakaan ollut hyvä olla, miljöö kiinnosti kyllä ja se on aika mahtava paikka, ei vaan voinut mitään sille että oli aika levottomat fiilikset ja teki mieli pois. Toim.huom. en pidä itseäni mitenkään yliluonnollisen tms. kumartajana, olen vain totellut niskavillojani kiltisti jos ne ilmoittavat, että mene pois.

Polut kyllä kutsuivat, mutta auto vielä enemmän, tuo on juuri sellainen paikka minne skobatyttöjä katoaa jäljettömiin ja jonka yläpuolella lentokoneet putoavat eikä niitä löydetä koskaan, puistattaa vieläkin. Ei tehnyt mieli edes katsoa kuvia, poistin suurimman osan suoraan. Niin no, se onkin wanha hautausmaa mikä olis varmaan pitänyt tajuta jo nimestä ja keskellä aidattua aluetta jököttävästä isosta mustasta rististä, mutta vanhojen hautausmaiden usein uneliaskin tunnelma on tuolla kyllä kaukana. Saattaa olla, ettei hotsita ihan hetkeen tehdä uusintavierailua - ei edes reissulla kaipaamani laajiksen kanssa.

Piti googletella tuota paikkaa, enkä ole ei-niin-yllättäen ainoa jota se karmii. Toki on järkeviäkin yksilöitä joille se jyhkeys ja omansalainen kauneus toimii, eivätkä poimi sieltä mitään muita juttuja. Yöllä, tai vielä myöhemmin illalla, mua ei saisi tuonne kirveelläkään, sen verran olen kauhukirjallisuutta ja leffoja elämäni aikana tutkinut, että siinä vaiheessa mielikuvitus laukkaisi kyllä. En myöskään muuttaisi tuonne niemen lähellä oleviin taloihin ikipäivänä. En olisi myöskään aiemman kokemuksen perusteella uskonut, että sillä paikalla voi olla noin iso vaikutus, tarkoitus oli ihan vaan käydä kuvaamassa hienoja puita.


Samaisella googletuskierroksella eteen osui toinen "kummituspaikka" Kajaanista: vanha ja rapistunut Ensilän mylly. Jännä juttu, vaikka itsellä tutka tuntuu olevan välillä vähän liiankin herkkä, niin ei minua tuolla vieressä asuminen ahdistanut yhtään (pitääkin mielenkiinnosta kysyä veljen mielipide), talon toisella puolella oleva hautausmaa kyllä. Hautausmaan tosin teki pimeällä kotiin tullessa puistattavaksi jo mainitut kirjat ja elokuvat sekä hyvä mielikuvitus, ei sinällään mikään ihokarvoja värisyttelevä aavistus. Myllystä katselin jonkun ottamia kuvia sisällä, ja onhan tuolla saakelin palvausta näytetty harjoitetun verisen lattiaan maalatun pentagrammin kera, mutta lienee tuoreempaa perua kuin 90-luvun puolesta välistä, jolloin itse tuolla tuli kuljeksittua kellonaikaan katsomatta. Veikkaan siis, että rakennuksen synkkä ja jyhkeän hiljainen ulkoasu houkuttelee kummitusjuttuihin, vai mitä sanotte?