Käytiin tänään vähän haamuja jahtaamassa (terveisiä kollegoille ;) ). Kun taukoa oli jonkin verran ja maasto oli hieman... sanoisinko haastava, Mottis sai tehdä helpot haut ja oli keskilinjalla maalimiesten häipyessä taimiston uumeniin. Kaikille kolmelle oli edennyt suoraan muodostuneista poluista piittaamatta, näköyhteyttähän sillä ei lähtöpaikallakaan paria metriä kauemmas ollut tiheän, matalan männikön vuoksi. Nyt olisi ihan ykkösjuttu saada maalimiehelle lähteminen kuosiin "etenee kuin luoti" - tällä kertaa se nähtiinkin ilman siksakkaamista ja ihmettelyä, edellisellä kerralla koko elikko oli itsekseen omituinen. Seuraillaan nyt millaisiksi kelit menevät, maalimiestä toki voi talviaikaankin tehdä tuolle nulikalle kiinnostavaksi ja ylipäätään opetella sitä suoraan etsimistä haahuilun sijaan, vaan eipä tuo tottikseenkaan paneutuminen haittaisi.

Rude puolestaan pääsi makkararinkiin, sille on tullut nyt viime viikkojen aikana pientä mörköilyä joka täytyy kitkeä pois asap. Rinkiläiset olivat hajallaan kyykyssä, lihapullien ja Frolicien kanssa, kontaktia otettiin vasta kun kakara osoitti kiinnostusta. Ruudin mielestä tuo kokoontuminen oli erittäin epäluuloja herättävää eikä herkut meinanneet kelvata normaalisti ahneelle pikkukoiralle millään. Otti suuhunsa ja vei ne auton viereen myöhempää käyttöä varten. Tuli kuitenkin ihmisten luo takaisin houkuttelematta. Lopulta otin Motin autosta näyttämään sosiaalisen kanssakäymisen mallia ja kas: kaikki pienen koiran jännitys lakkasi saman tien kun henkivartija tuli nuolemaan ihmisten naamat ja syömään ylimääräiset herkut pois. Sen jälkeen voi ihan mainiosti mennä itsenäisestikin moikkaamaan rinkiläisiä, ihmeellinen on esimerkin voima...

Harmittaa, että kamera unohtui autoon, maisemat olivat ensimmäisiä kertoja tälle talvelle todellakin talvisia!

Kuvassa täydellinen harhautus: Motin kepukkaan ei saa koskea edes erityisluvalla, joten ovela "hei, oon täällä oikealla" ja sitten vasemmalta ohi saattaa jopa tuottaa tulosta!

Uusi vuosi (tai siis aatto) lusittiin kunnialla läpi, tuli testattua pennun paukkujen kestävyyskin vähän liian huolettomasti... kuulostelin ovella, että kuuluuko mistään mitään (ei), jonka jälkeen päästin koirat pihalle pissalle. Samantien, kun ne olivat metsän reunassa, mossahti lähitalolla jumalaton pommi, Raita tuli sisälle rakettina ja Motti kutsuttuna, Nippistä ei näkynyt missään. Siinä sitten kiireesti töppöset jalkaan, iloinen kutsuminen ilmoille ja mielessä armoton kiroilu, että noinkohan päästään etsimään ruskeaa pelokasta pentua pimeästä metsästä... Juu ei. Ruuti oli kaikessa rauhassa tekemässä tarpeitaan ja palaili kuistille kun oli valmis, olisi mieluusti jäänyt vielä pihalle leikkimäänkin. Noin muuten juniorijaosto ei illan mittaan juurikaan raketteja noteerannut, alkuillasta pöhöhtelivät muutaman kerran kun tuossa koululla vieressä ammuttiin isompia raketteja, muuten ilta menikin nujutessa normaaliin tapaan. Raita sen sijaan murjotti omissa oloissaan, sille uuden vuoden vietto ei todellakaan ole iloinen asia, vaikkei mitään suuren luokan ahdistusta siitä kehitäkään. Heikentynyt kuulo on tässä kohti edes hieman positiivinen juttu, nuorempana se reagoi pommeihin huomattavasti rajummin.

Jahas, muutama tunti on saatu taas istua keinovalossa, joten päivitetääs kuulumisia. Rude alias Nippa on kasvanut älyttömästi, kovin montaa senttiä ei tarvita enää Motin säkäkorkeuteen ja ylihän tullaan menemään. Lisäksi se on maailman vahvin pentu, kaataa kurjakoiran yhdellä tassulla (joskin kyseinen uhri heivaa sen takajaloillaan menemään mihin suuntaan kulloinkin tahtoo).

Motti otti alkukuusta lähikontaktia tarhaa kiertäviin ulkovaloihin, tuloksena poikkinainen johto, turvonneet ikenet ja kulmureiden vieressä kummallakin puolella kuonoa mustat pisteet. Onneksi jännite oli pieni, joten seurauksena oli hetkellinen kirpaisu ja pieni mökötys. Illalla Motti oli oma itsensä, leikki kakaran kanssa, söi ja kiskoi naruleluaan normaaliin tapaan, huomasin suuvammat vasta illalla hampaidentarkistusrutiinien lomassa. Soitin aamulla eläinlääkäriin, kuulemma jatkotoimenpiteisiin ei ole tarvetta kun ei sen isompaa iskua saanut ja oli normaali itsensä, Saimme kuitenkin kehotuksen seurailla päivän pari miten menee. Edelleenkään en tajua kuinka se on päässyt johtoon hampaineen ylipäätään tarttumaan, niitä kun ei koirien ulottuville ole jätetty. Näemmä kaksi metriä ei vielä ole kurjakoiraa karkoittava korkeus. Holskulta tuo olisi jotenkin... odotettavissa, Motti puolestaan ei ole kikkaillut mitään missään vaiheessa, ei sitä kiinnosta sähköjohdot (ai ei...) tai muut tihutyöt. Onni onnettomuudessa, ettei pahemmin käynyt, possukka tulee olemaan entistä tiukemmin haukankatseen alla jatkossa.

Kelien puolesta olisi vielä ihan hakuaikaa, autoasiat jarruttavat ja onhan tuossa taustalla ajatus muista harjoitteista talven varalle. Jatketaan metsässä rymyämistä kevään koittaessa. Ruudin kanssa pitäisi aloitella pentutottista pikkuhiljaa, sivulletuloa harjoiteltiinkin muutamia kertoja ja takamus heilahti ihan oikealla radalla nopsaan tahtiin minne pitikin. Kontakti on jo hieno, istumassa pysytään ruokaa odotellessa siihen saakka kun saadaan lupa mennä syömään. Hyvä startti!

PS! Onko muilla Blogger hävittänyt omine aikoineen seurattavien blogien listan?

Pikainen päivitys laimeasti positiivisena hetkenä. Menossa kolmas vuorokausi ilman sähköä, alkaa kiristää hermoa. Maanantai meni vielä ihan hengaillessa, tiistai-iltana alkoi **tuttamaan mm. koiranpennun pissat lattialla (niihin luonnollisesti astuu kun ei näe), lämpimän veden puuttuminen ja totaalinen pimeys, tätä iltaa en edes tahdo mielikuvitella.

Palataan asiaan, jahka ollaan päästy takaisin sivistyksen piiriin. Mur.

 Jahas, se tuli sitten talvi. Juuei ole yhtään iloinen asia. Ainoa mukava puoli on se, että koirilla on hauskaa hangessa riekkuessa, varsinkin Ruden iloista sinkoilua on hauska seurata - siitä on ihan käsittämätöntä, että ulkona voi olla jotain noin mieletöntä valkoista juttua, jossa voi loikkia mielin määrin.

Parina päivänä on tehty pieniä kontaktiharjoituksia: nami nyrkkiin ja odotetaan että käden nakertaminen, tassulla läpsiminen ja kitinä loppuvat ja pentu ottaa katsekontaktin... ja kas, käsi aukesi. Napero ymmärsi jutun juonen parilla toistolla, nyt alkaa olemaan jo ihan haka joten voidaan alkaa vaikeuttamaan hieman. Pylly pysyy maassa hienosti myös ruokakuppia annettaessa, sitä ennen luonnollisesti tehdään muutamat holskuloikat ja piruetit.

Kunnaneläinlääkärimme on muuten aika ihana tyyppi. Useinhan asemat ovat auki arkena kolmeen tai neljään, jos et pääse paikalle niin se on ihan oma voivoi. Soitimme eilen aikaa Ruudin rokotuksille, ell ehdotti, että hän voi vaikka lauantaiaamuna soittaa mihin aikaan on paikalla, kyllä siinä jossain välissä yksi koiranpentu voidaan rokottaa. Niin myös kävi. Eipä tarvitse arpoa missä rokotusasiat hoidetaan jatkossakin.

Kuten kuvasta näkyy, Motti ja Nippa-Iita pääsivät tänään leikkimään keskenään. Kokeilivat jo aamulla, kun nyrkkeilivät portin molemmin puolin, ja kun meno oli pennun huomioivaa, otettiin uusinta illasta. Motti leikkii Ruudin kanssa erittäin nätisti; pentu saa selättää, loikkia päälle, venyttää poskipusseja... ruokakupillekin pääsi kerran, mutta toisella kerralla tulikin jo huomautus. Ruuti on sen verran ahne leidi, että kupit saavat jatkossa olla muutenkin korkeammalla - huono uutinen Motille, joka mieluusti käy napsimassa suupalan silloin, toisen tällöin. Näyttäisi vähän siltä, että näillä tulee olemaan hauskaa keskenään kunhan Rude hieman kasvaa - hauskaa on jo nyt, kauhulla odottelen kakaran kasvamista. Jospa ensi kesänä saisi vihdoin sen aidan tontin ympärille, niin saavat mennä toteuttamaan itseään ulkoilmaan...

Loput kuvat kaverusten painista löytyvät kuva-albumista.

Kun talvi ei näyttänyt vielä tulevan, päätin käväistä pikaisesti koirien kanssa Kajaanissa. Menopäivä olikin kauniin aurinkoinen ja metsään oli mukava puikahtaa tallustelemaan ja mäntymetsien ikävää poistamaan. Kummallekin koiralle alkaa mökin nurkat olemaan tuttuja, poluilla kipitetään kuin vanhat tekijät (no, Raita nyt toki onkin ko. polkuja tallaillut sen 11 vuotta) ja reittiehdotuksia tulee milloin mihinkin ilmansuuntaan.

Tältä näytti joulukuinen lauantai, maa oli sula ja kuiva, aurinko paistoi upeasti ja lämpötila oli plussan puolella. Illalla alkoi pakkanen kiristymään ja aamulla maa olikin jo valkoinen. Motti pääsi aamusta juoksentelemaan parin greyhonkkelin kanssa, näytti siltä ettei se ole oikein varma pitääkö niitä mielistellä vai voiko leikkiä kunnolla. Toistaiseksi se pitäytyy näemmä ensimmäisessä vaihtoehdossa - lähinnä Tristanin painostuksesta. Raita käytti tilaisuuden hyväkseen ja tutki pihaa muiden häiritsemättä.

Lauantaina opeteltiin Mottiksen kanssa esine-etsinnän alkeita, ihan vaan "vahingossa" kaikenlaista maastoon tiputellen. Kaikki kadotetut lapaset ja rahapussit (joka muuten on taas vaihteeksi kateissa, ei kannattaisi härnätä kohtaloa) ym. palautuivat vauhdilla ja iloisesti, käteen saakka. Karahan kehittyi tässä varsinaiseksi ammattilaiseksi, siltä ei lopulta voinut pudottaa mitään salaa vaan lapasen lipsahtaessa lenkillä kädestä käännähti oitis ja palautti sen käteen "aina sua kans saa vahtia!"-ilmeen kera ennen kuin se ehti koskea maahan. Hukkiksen kanssahan tuli pienestä saakka harrastettua tuota esineiden etsimistä, pudotin hanskan tai remmin, matka jatkui x metrin verran ja lähetin sen hakemaan jäänyttä esinettä. Kara toi myös ruokakupit pyynnöstä käteen, ehkä hienoisen kolinan ja heittelyn jälkeen, mutta toipa kuitenkin.