Tottelevaisuutta ja verijälkeä

Possomiehellä oli eilen ensimmäiset TOKO-treenit. Mulla ei ollut mr maalaisjuntin mahdollisesta kenttäkäytöksestä mitään ennakko-odotuksia, mutta heppu piti pokan ihan mallikkaasti vaikka kentällä oli hulinaa riittämiin. Muutamaan otteeseen sai muistutella, että kuonon paikka ei ole kentän pinnassa ja että luppoaikana ihan vaan istuskellaan ja pötkötellään. Kun herran ruokapalkkaa kohtaan tuntemat välinpitämättömät fiilikset ovat tiedossa, pakkasin taskuun nakkien lisäksi myös motskarin jolla pidettiin jännitystä yllä. Yllättävän hyvin se toimi nyt ruoallakin, joten kaipa siitä tosiaan sekakäyttäjä saadaan puserrettua.

Ruuti sen sijaan pääsi tänään ensimmäistä kertaa tekemään kunnolla jälkeä, olimme siis MEJÄ-kurssilla. Vetäjinä toimivat koirillaan menestyksekkäästi kilpailleet Anne ja Hannu Majava, koiria Ruden lisäksi oli paikalla kaksi, kaikki kurssilaiset olivat pitkäkarvaholskuja. Saimme myös demonstraation siitä, kuinka homma tulisi hoitaa oikeaoppisesti ja sen meille näytti topakasti skotti Moore.

Ruu yllätti kaikkineen aika mukavasti: hoksasi homman juonen nopeasti, lähti etenemään jäljellä tarkasti ja maltillisella vauhdilla. Ruden jäljen pituus oli kokonaisuudessaan 150 metriä, josta ensimmäinen sata työskenneltiin kunnolla. Sitten bongattiin jotain (puron solinaa, ihmisten ääniä puron suunnasta, jotain muuta - ei voi tietää) ja aivo karkasi omille teilleen. Jotenkin se onnistui kaadolle asti pääsemään ja lähestyi sitä venyen pidemmäksi joka askeleella - hyi hitto, täällä on joku raato...? Haisteli sorkkaa, muttei tahtonut olla sen kanssa missään lähemmässä kontaktissa, siispä aloitamme varmaankin hirvensorkkiin tutustumisen jahka sellainen jostain metsästyskauden startatessa saadaan kinuttua, aloittelemme myös sillä sadan metrin pätkällä. Oikein hyvä startti puuhkikselle kuitenkin, olen oikein tyytyväinen.

Toinen ylläri (ensimmäinen oli siis se, että se malttoi keskittyä hajuun ja työskenteli kunnolla, kuono tiiviisti maassa) oli se, ettei ihmisistä vedetty minkäänlaista kilaria. Sitä ei edes häirinnyt tippaakaan, vaikka perässä seurasi neljä ihmistä minun lisäkseni, autolta tullessa mulkoili hieman mutta kun kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut, rentoutui nopeasti.

Ruden remmikäytöstreenit ovat edenneet myös mukavasti. Viikolla olin vähällä tehdä uukkarin kun pihasta lähtiessä kuuntelin että tiellä menee/tulee hevonen, mutta todettuani sen olevan menossa kentälle päätin painella perään. Mennen tullen mentiin kentän ohi hipihiljaa, kaikki neljä jalkaa maassa. Olihan se kiinnostunut, mutta kiinnostus ei mennyt yli vaan malttoi pysyä löysällä hihnalla parin muistutuksen jälkeen, sitten riittikin ihan rauhallinen suullinen ohjaus. Taitava puuhka. :)

Lauantaina ohjelmassa oli alkuiltapäivästä Motin TOKO:n alkeiskurssin suullinen osuus (koulutukset alkavat viikon päästä lauantaina), iltapäivälle tilasin käyttöohjeet Ruutiin ja saimmekin vieraaksemme Ruudin kasvattajan Ellin. Hyviä ohjeita saimmekin, ihan uskomatonta miten nopeasti koiraan saa vaikutettua rauhoittavasti ihan minimaalisilla jutuilla! Meillähän on ollut siis hieman "naurussa" pitelemistä leidin kikkailuiden kanssa ja syylliseksi ilmoittaudun ihan vapaaehtoisesti itse. Ruutihan on saanut elellä aika pitkälti pellossa ensimmäiset kaksi elinvuottaan, saanut anteeksi kaikenlaista siksi kun on puuhka (olen alkanut ymmärtää millä reseptillä kaikkien tietämät riehuvat pikkukoirat syntyvät, meidän kärttyiita ei vaan ole niin kovin pieni) ja valitettavasti se sekä näkyy, kuuluu että tuntuu ihan omissa nahoissa.

Holsku EI ole uusi tuttavuus, ei todellakaan. Väitän, että mulla on hyvinkin realistinen kuva noista ja tykkään niistä kaikkine puolineen valtavasti. Pitkäkarvaversionhan "pitäisi" olla seurakoiramaisempi, tasaisempi ja helpompi kuin esim. lyhytkarvojen (huom. karvojen alla ON ihan 100% holsku) - olen saanut huomata, että meidän neiti on kaikkea muuta. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, kyllä mulla oli aivan selkeä mielikuva millainen pikkupiru meille pentulaatikosta on tulossa, juuri sen temperamenttiin tykästyin hirveästi ja nimensä se on saanut puhtaasti ominaisuuksiensa mukaan. Ei siis pitäisi tulla yllärinä, että tietyt jutut saattavat levitä käsistä jos niihin ei puutu, eihän? ;)

No. Sehän on siis holsku, joka kulkee omia polkujaan, niin sanoakseni. Näennäisen nöyräkin omalle porukalle, mutta tietyin reunaehdoin eli mielistelee silloin kun sille itselleen sopii ja jatkaa perseilyään kun silmienräpsyttelyhetki menee ohi. Ihmisiä kohtaan se ei ole ollut koskaan avoin, eikä se mulle itselleni ole mitenkään pakollinen ominaisuuskaan. Tykätä ei tarvitse, riittää että sietää ja osaa väistää jos ei jaksa sietää. Tätä se ei kuitenkaan tee vaan jää norkoilemaan ja kerää angstia kun jännittää, oma paikka maailmassa ei siis ole selvillä. Oman porukan tila ei ole sille juuri minkään arvoinen, saattaa ulkona kirmatessaan ohi mennessään napata käsivarresta ja on kaukana liukkaasti kuin rasvattu salama ennen kuin siihen ehtii reagoida. Tulee hakemaan kontaktia ja häipyy kun itsestä siltä tuntuu. Perheen ihmisjäsenille se ei pörise, hoitotoimenpiteet saa tehdä ilman neuvotteluita, toisia koiria kohtaan taas neiti on aikamoinen porsas.

Holskuthan ovat hyvin usein ylipäätään vähän koulukiusaajatyyppejä: jos jotain pystyy pompottamaan, niin siihen tunnetaan erittäin suurta vetoa. Ruudilla ja Raidalla homma menee sen verran ristiin, että ne on sisätiloissa eristetty toisistaan, Motti saa hengailla molempien kanssa. Lenkkeily porukalla onnistuu ihan hyvin, vapaaksi pihalla en koko laumaa voi enää laskea. Vieraiden koirien suhteen näyttää siltä, että sosiaalista koiraa tuosta ei tule: täpäköiden kanssa otetaan yhteen ja kiltit ja sosiaaliset runtataan. Leikkimistyyli ei ole kohtelias, on rei'ittänyt Motin niskanahkaa pariin otteeseen ihan kunnolla - siispä leikitkin tapahtuvat nykyisin valvonnan alla ja Ruudin mielestä aivan ykkösjuttua eli toisen niskaan hyökkimistä ja retuuttamista ei sallita lainkaan. Kaikesta edelläolevasta huolimatta se on kotona, omalle porukalle kuitenkin kokonaisuudessaan ihan jees tyyppi, jeesiä pyysin lähinnä tuohon arjen hallintaan kun se ei näemmä enää multa itseltäni onnistu ilman ratakiskoa.

Tiivistettynä Rudelta on nyt siis kavennettu oikeuksia sellaisissa asioissa, mistä se nostaa kierroksia - ei hyppimisiä, ei sooloiluita, käytännössä kaikki tapahtuu rauhoittumisen kautta (ja tämänhän piti siis olla hallussa jo Sarpukan ajalta). Lenkillelähtö on ollut varsinkin kesän aikana järjetöntä sirkusta: hermojani säästääkseni olen lykännyt Motin ja Ruudin ulos odottamaan kunnes olen valmis, noin 50 metriä kotiportista olen ollut sen riekkuvan pössiksen kanssa jo hermoraunio. Eilen treenailtiin siis myös remmikäytöstä, meillähän alkulenkki mennään yleensä mielettömillä kierroksilla (Ruuti menee, kaksi muuta ottavat rauhallisestisesti). Nyt sitä vaihtoehtoa ei annettu ja näin kyllä heti missä olen tehnyt itse isoja mokia alusta saakka, vaikka kuvittelin olevani oikeassa. Tuleekohan tästä tyhmän omistajan syndroomasta ikinä loppua, vai uusiutuuko se vaan eri kohdissa eri koirien kanssa? Oli miten oli, niin rauhallista ja hyvällä tavalla luovuttanutta hippiä en ole nähnyt kertaakaan ennen eilistä - ja samalla kaavalla jatkettuna saimme pidettyä kierrokset hanskassa myös tänään.

Tänäänhän siis lähtö tapahtui niin, että koira maahan eteiseen, palautus rauhallisesti maahan joka kerran kun se nousee, panta kaulaan ja ylös noustaan vasta kun ollaan rauhallisena hiljaa. Ovista ja porteista ei mun kanssani ole saanut ryysiä vauhdilla ikinä, eikä sillä ole mulle johtajuusasioiden kanssa mitään tekemistä - en vaan tahdo kompastua nelijalkaisiin lähtiessäni. Kas kummaa: koiran mielentila jo alun alkaen oli rauhallinen, se ei siis edes yrittänyt kiskoa mihinkään suuntaan vaan seurasi remmi löysällä mun tahtiani ja suuntaani.

Mikä tässä muka on hankalaa, saatatte kysyä. No ei niin mikään! Ihan tasan sitä perushuttua, mitä kaupungissa asuessa toteutettiin koirien kanssa joka päivä. Koira ei taida olla ainut, joka täällä on metsittynyt. Pahasti.

Niille, jotka epäilevät ettei iso muutos ole mahdollista minuuteissa, voin vakuuttaa että kyllä se onnistuu. Kun sen päätöksentekopaineen ottaa pois koiran harteilta, voi tapahtua kaikenlaista mielenkiintoista. Muutos lähtee kaksijalkaisista laumanjäsenistä, eikä se helpotus kestä jos niitä muutoksia omaan tapaan toimia ei ole valmis jättämään pysyvästi. Omalta kohdaltani lupaan, että silmät pysyvät tämän asian suhteen apposen avoinna. Ei todellakaan olla valmiita ja aivan sataprosenttisen varmasti tätä juttua joutuu työstämään valtavasti, mutta ainakin nyt on työkaluja tehdä se.

Lomaviikon lopetus

Tänään oli mielettömän hieno sumuinen aamu, joten lähdettiin Ruudin kanssa lenkille kun satuttiin hereillä olemaan. Tähän voisi vaikka tottua! Bongasin tietyltä pellolta kurkiperheen alkuviikosta, joten nappasin kameran mukaan ja lähdimme suunnistamaan siihen suuntaan.

Siellähän ne, harmillisesti 50mm objektiivilla ei kummoisia kuvia aroista linnuista saa, joten oli tyydyttävä siihen mitä sattuu tulemaan. Ruudilla oli metsätielenkkeilyn lisäksi harjoiteltavana lähelläpysyminen, sillä meinaa kuono viedä vähän liiankin hanakasti hajujen perään. Hienosti se pyydettäessä ilmoittautui ja pysyi näkyvillä, kävi rypemässä kaikissa vähänkään houkuttelevissa ojissa ja suolammissa ja oli kotiin lähtiessä hyvinkin tyytyväisen oloinen puuhka.

Raita on pysynyt edelleen virkeänä, alkukesän nuutuneisuutta ja vaisuutta ei ole näkynyt aikoihin. Hyvä niin, toivottavasti muorin suunta pysyy samana! Se herättää aamulla viiden nurkilla ovea avaamaan, olenkin päästänyt sen ulos ja jättänyt oven raolleen jotta voi käydä rauhassa aamunuuskuttelunsa tekemässä ja tulla takaisin sitten kun tahtoo. Se on ottanut tavaksi tuoda tullessaan aamupalaksi omenan jota sitten rouskuttelee omalla puolellaan tyytyväisenä.

Hakua, hakua...

Jahas, taas hakupäivä takana. Päivän teema oli edelleen se maalimiehelle meneminen, palkkaus lelulla, kuljetus pienen matkaa ja kutsuminen takaisin keskilinjalle.

Äänimerkki (taputus) pyydettäessä, jos koira on menossa ilman apuja niin lasken ilman niitä, saa palkata lelulla normaalisti. Ääntä pyysin kahdesti, edelleen musta näyttää että se etsii silloin helposti silmillään. Maalimiehet olivat etenkin kakkoskierroksella kunnolla piilossa, jolloin joutui käyttämään kuonoaan oikeasti - ei-niin-yllättäen laittoikin työskentelemään kunnolla. Motilla on nyt se maalimiehen luona hengaaminen sen verran selkärangassa, että jouduin tekemään aivan liikaa kevätjuhlaliikkeitä keskilinjalla saadakseni sen sinne. Huono juttu, sille on nyt selvästi hieman pimennossa että mitä tässä oikein haetaan, itsekin tykkäisin toimia ennemmin "hajuttomana ja mauttomana" eli ainoastaan ohjaavana statistina. Loppupalautteessa tuumattiinkin, että palataan viimesyksyiseen eli se leikitetään piilolla kunnes kirmaan paikalle ja vien sen mukanani keskilinjalle.

Pariin otteeseen on kysytty, olisko ilmaisu järkevämpää vaihtaa haukulta (joka tällä hetkellä on ylipäätään jätetty sivuun) rullalle. Mielestäni tuon koiran kohdalla ei. Se ei ole edestakaisin into piukassa ravailevaa tyyppiä ja kun maalimiesmotivaatio ylipäätään on mitä on, niin odotettavissa olisi ongelmia näytölle menemisen suhteen.

Motin käytös maalimiehellä on kuuleman mukaan ok, ei tule iholle ja pitää pitää pienen hajuraon. Ottaa painetta helposti liian lähellä tapahtuvasta riekuttamisesta (ei ole yllätys), vaikka leikkiikin hyvin ja mielellään. Tuo myös lelun takaisin sen voitettuaan. Mottihan on viimeisen vuoden aikana muuttunut ylipäätään niin, että se pentumainen peffanpyöritys ja korvat muikulla syliin tunkeminen on jääneet tuttujen ja oman jengin pariin, yhtään vieraampiin suhtautuu silti edelleen kohteliaan ystävällisesti. Tuota "tahdon sulautua kanssasi, koska olet niin ihana"-meininkiähän se harrasti siis treeneissäkin vielä viime kesänä, voi olla että se maailman rakastamisen loiventuminen ihmiset on aivan jees -modeen näkyy nyt sitten tuolla metsässäkin.

Meillä eletään epäreiluja aikoja. Koska medium sininen meni voittamaan ison ruokasäkin, muttei itse voi niitä syödä, saavat leidit nappulansa aamuin illoin aktivointipalloista ja Motti syö raakaruokaa. Motista on aivan tyhmää, että toisilla on pallot joista tulee herkkuja, etenkin Rudesta sen sijaan on täysin epistä että Motti saa herkkuja ja itsellä on nappuladieetti - joka tosin näyttää maistuvan paremmin nyt kun ne saa itse pyöritellä pallosta ulos. Olen yrittänyt lohdutella, että jahka palkintoeväät on rouskuteltu, palataan vanhaan tuttuun muonitukseen eli Kennelrehun antimiin. Koska pienen koiran "epis" ei sovi minulle lainkaan, on Motti toki saanut pyöritellä riistakuutioita pallosta pois ja leidit puolestaan saavat hieman lihaa nappuloiden lisäksi.

Raidalle pallo toimii itse asiassa erinomaisesti, se on ahminut ruokansa aina ja nyt vanhemmiten imuroi kupin tyhjäksi nopeammin kuin koskaan ennen. Pallo tyhjenee niinikään kokemuksen tuomalla vauhdilla, mutta nyt se ehtii sentään pureskella ruokansa. Kun pallo on tyhjä, se tulee kyselemään että koskas sen oikean ruoan sitten saa, kun äsken huviteltiin?

Motin alkukesäisen mahataudin jäljitin mahdollisesti vanhentuneeseen nappulaan. Säkin jämät olivat tynnyrin pohjalla ja tyhmänä kippasin uutta tilalle heittämättä entisiä pois. Kun pohja alkoi häämöttää lakkasi sälli syömästä ja aloitti oksentelun, pari päivää tämän jälkeen myös superahne Ruuti alkoi nihkeilemään nappuloitaan (olipa seassa lihaa tai ei). Odottelin, että Motilla pysyi taas ruoka sisässä ja tarjosin lihan seassa napuja (eri satsi toki) - juu ei, vartin sisällä ruokailusta kaikki tuli ulos. Raakaeväs ja riisi sen sijaan pysyivät sisällä pahinta vaihetta lukuunottamatta, joten enpä ole enää viitsinyt kuivamuonaa edes kokeilla. Menetyshän ei ole suuri, kuivamuonaa kun ei olla säännöllisesti annettu vaan elävät käytännössä kokonaan lihoilla/kalalla sekä satunnaisemmin pienellä määrällä kauraa/riisiä. Tästä syystä se säkin loppu ehti siellä tynnyrissä varmaan härskiintyäkin. Mökkireissulla olisi vaan kätevää pistää nappulat kuppeihin, siellä kun olosuhteet ovat karummat kuin mukavuuksin varustellussa kotitalossa. No, tästä ehkä opimme jotain.

Ruuti yllätti oma-aloitteisella pähkäilyllään viikko sitten. Parina aamuna ihmettelimme, miksi se tulee ulkoa etujalat kainaloihin saakka aivan litimärkinä, tontilla kun ei tähän aikaan vuodesta sellaisia kosteikkoja ole missä voisi rypeä. Lauantaina töistä palatessa komensin Motin tallin nurkalla olevaan ammeeseen viilentelemään ja kun se oli polskinut riittävästi kutsuin Ruudin jotta voin sen nostaa seuraavaksi veteen. Rudehan siis luulee, ettei osaa hypätä, eikä tätä luuloa ole suuremmin yritetty korjata mm. sisällä olevien matalien porttien takia. Leidit eivät siis ole sisätiloissa samalla puolella ihan mummon oman rauhan vuoksi.

Päätin kuitenkin, että nyt on kyllä jo aika alkaa opettelemaan omatoiminen viilennys, viittasin veteen ja sanoin "uimaan". Yllätys oli melkoinen, kun se sujautti rimppakinttunsa muitta mutkitta veteen ja valui perässä sinne kokonaan, läiskytellen siellä sitten tyytyväisenä. Isäntä ei tunnusta opettaneensa sitä menemään ammeeseen itse, joten läpimärät etujalat taisivat selittyäkin itsestään... jotenkin voin niin mielikuvitella puuhkiksen treenailemassa keskittyneenä uimaan menemistä omine aikoineen - kun Mottikin menee niin kyllä minäkin!

Tänään oli piiiitkästä aikaa hakutreenien vuoro. Päivän tavoite oli vaatimaton, mutta sitäkin tärkeämpi: saada maalimiehelle meneminen taas mukavaksi. Herättelin koiraa jo siinä vaiheessa kun hain motskarit ja pallot maalimiehille mukaan autolta, silmät laajenivat teevadin kokoisiksi kun se Maailman Paras Motskari sujahti reppuun ja sitä lähdettiin viemään pois. Ennen keskilinjalle menemistä haukutin sen pariin kertaan ja kyllä; koiran asenne hommiin on heti aivan toisenlainen. Pantaa ei ollut kaulassa ollenkaan, ainoastaan liina löysällä kiepillä kaulalla ykköselle mennessä eikä lähetyksissä pidetty kiinni lainkaan. Toimii tosi hyvin, ei vahingossakaan saada minkäänlaista väistämistä tai nihkeilyä kiinnipitämisestä.

Ensimmäinen maalimies helpotettiin ihan reilusti, odotti puolivälissä ja lähti piilolle kun olimme ykkösen lähetyspaikalla. 2.-4. antoivat ääniavut taputtamalla. Ensimmäisen kierroksen Motti etsi kokonaan näöllä, näemmä on päässyt unohtumaan että kuono on se väline millä metsässä tehdään hommia. Varsinkin viimeisen piilon kiersi tosi kaukaa takaa, kun yritti nähdä missä maalimies on. Irtosi kuitenkin vauhdilla ja leikki maalimiesten kanssa mielellään, sai lopulta tuoda aarteensa metsästä minulle jonka jälkeen lähetin seuraavalle.

Kakkoskierroksella annettiin vain ääniavut ennen lähetyksiä, muuten samat sävelet kuin ensimmäiselläkin eli jos se tuo lelun takaisin niin saa leikkiä ja kuljettaa sitä keskilinjalle, mutta jos se lähtee niin voi antaa lähteä. Nyt kuonoa käytettiin hieman paremmin, mutta vähän kadoksissa se hajun perusteella eteneminen silti oli. Seuraavalle kerralle tarkoitus olisi kokeilla ihan hajunhakua jotta saadaan homman juonesta taas kiinni, ohjeet tähän saamme toivottavasti treenikaverilta.

Herättely ennen keskilinjalle viemistä, kaikki turha jarruttelu pois (ei todellakaan ole koira joka nousee pannasta jarruttamisesta), kierrosten välissä kunnollinen viilennys, mukavat leikkikaverit piiloilla. Niistä oli tämän päivän hakutreenit tehty ja tavoitehan siis saavutettiin.

Uimahyppyjä

Saimme viime viikonloppuna vinkin kohtalaisen lähellä olevasta rannasta, jossa voi koiriakin uittaa. Sehän piti käydä tsekkaamassa heti kun löysimme oikean suunnan ja kyllä, ranta on aivan mahtava. Näyttää olevan ahkerassa käytössä, joten kellonajan saa pitää myöhäisenä jos nelijalkaiset haluaa veteen.

Ruuti oli ensimmäistä (!) kertaa kunnolla rantsussa, loikki kuin vähäjärkinen ja yllätti hyvällä ja tasaisella uimatekniikallaan silloin kun malttoi pysytellä vedenpinnan alapuolella.

Raita oli rannalla mukana, valitettavasti muori joutuu kuulon hiipumisen vuoksi olemaan flexin jatkeena, en uskalla sitä vieraassa paikassa päästää vapaaksi kun huutamalla ei voi enää kutsua takaisin jos se sivummalle harhautuu.

Kahlaili se rantavedessä kuitenkin mielellään ja ihmetteli junnujen polskimista, uimarihan Raita ei ole ollut koskaan joten sai oman tasonsa mukaan aikaansa viettää hihnasta huolimatta.

Järven ympäristö on aivan mahtavaa mäntymetsää, on ehkä pakko lähteä köpöttelemään sinne jonain iltana koirien kanssa! Talvella siellä näkyy kulkevan kelkkareitti, joten kaipa se jostain lenkin tekee.

Iltauinnin valokuvat löytyvät osoitteesta http://puubelandia.kuvat.fi/kuvat/2013/2013_06_28/