Ah, monta vapaapäivää putkeen, kauniit ilmat, kamera ja koirat. Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan jotta saa suupielet pysymään oikeassa asennossa. Kunto on päässyt rapistumaan talven aikana melko iloisesti, joten oli pakko aloittaa jonkin sortin kurinpalautus. Siispä juniorijaosto onkin saanut kuljettaa allekirjoittanutta reippaalla tahdilla mäkiä (joita täällä riittää...) suuntaan jos toiseenkin, ilokseni olen huomannut että laiskottelusta huolimatta en aivan kuoleman kielissä ole kuitenkaan. Ensi talvelle pitää vihdoin tehdä lumikenkäostoksia, miksi ihmeessä noita upeita maastoja ei hyödyntäisi myös talviaikaan.

Tämän päivän kierroksella törmäsimme myös naapuriin, kyselin maanomistajien mahdollista kantaa jäljentekoon ja sainkin hyvin positiivisen ennusteen lisäksi lähimaastojen omistajien tiedot. Mukavampaa mennä tallailemaan, kun ihmisillä on tieto millä asioilla metsissään kuljetaan.

Maaliskuu on taas puikahtanut melkein ohi huomaamatta, kaunistellaas nyt yhden postauksen verran kuukauden tilastoja... Päivänä muutamana mietiskelin koirien haastavuutta noin ylipäätään (siis että mikä niistä tekee haastavan ja kuinka yhdelle vaikea yksilö saattaa toiselle olla ns. vasemmalla kädellä hoidettu juttu) ja sitä, kuka omista on ollut "vaikein". No ok, Juuli oli äärettömän arka ja omalta osaltaan opetti (tai laittoi opettelemaan) eniten, mutta kyllä se mutkikkain tapaus on ollut Raita. Juuri se sama muori, jonka kanssa voi mennä ilman ennakkosuunnitelmia minne tahansa, jonka kanssa ei tarvitse miettiä onko paikalla uroksia vai narttuja, juokseeko jostain "koiran suuhun" pieniä lapsia tai onko oman auton sijaan käytettävä julkisia kulkuneuvoja. Raita on ehdottomasti luotettavin ja huolettomin rekku koskaan, MUTTA: mihin unohtuu se pieni tosiasia, että ei tähän ilmaiseksi olla päästy?

Hyvässä muistissa on edelleen rouvaskoiran nuoruusvuodet: mm. se, että huokaisin helpotuksesta kun sain sen pitkälle hoitojaksolle ystävälleni kun luupäät kolisivat tappijalan kanssa vastakkain. Mietin tuossa välissä jopa siitä luopumista, tuntui että elämä ei VOI olla yhtä vääntämistä ja samoista jutuista neuvottelemista vuodesta toiseen. Kotona rouva pysyi lapasessa kohtalaisen tiukan marssijärjestyksen voimin, hoidosta tullessaan olikin sitten tavallisesti monta päivää ärsyttävä apina kun oli saanut toteuttaa itseään eri tavalla - poikkeuksena jo mainittu mahtava hoitopaikka, jonne Raita olisikin adoptoitu jos siitä olisin halunnut luopua.

Resepti homman toimimiseenhan oli varsin yksinkertainen: säännöllinen treeni. Kun Raita oli pieni, lähdin sen kanssa tokoilemaan ajatuksena rakentaa sille kipeästi tarvittavaa itseluottamusta onnistumisen ja yhdessätekemisen kautta. Hurahdimmekin tokoon molemmat ja kuten myöhemmin kävi ilmi, hallinnalla oli ihan ratkaisevan suuri merkitys siihen kuinka rasittavaa tai miellyttävää yhteiselo on. Kun laiskotti ja treenien väliin tuli taukoa (tein siis kentällä tehtyjen pidempien treenien lisäksi pientä tottelevaisuustreeniä joka lenkillä: luoksetuloja, sivulletuloa, paikallaoloa jne.), huomasi sen parissa päivässä koirasta. Jopa aktiivinen holsku Kara jäi tässä hopealle, se oli kyllä työnarkomaani muttei tarvinnut arkihallintaa vahvistettavaksi jatkuvasti, jotta sen kanssa on mukavaa olla. Kun muorille tuli ikää lisää, ei ollut paineita pingottaa enää samaan malliin ja totta tosiaan elämä oli ja on varsin lokoisaa vaikka pippurinen luonne on olemassa toki edelleen - ja sehän Raidasta tekeekin Raidan. ;)

Junnujen kanssa tuskaillessa pitäisi vaan pitää mielessä se, että ei niistä itsestään "ihmisen mieliä" tule. Mitä enemmän jaksaa panostaa, sen helpompaa elämä on ja sen antoisampaa oleminen on myös muuten. Tosiasiahan nimittäin on, että kaikki mitä noiden nelijalkaisten kanssa yhdessä tehdään on niin sanotusti rahaa pankkiin, se on helpoin tapa rakentaa suhdetta siihen omaan koiraan.

Tätä tekstiä aion tulla tuijottamaan joka kerta, kun tekee mieli kitistä juniorijaoston edesottamuksia. Ugh.

Onpas taas vierähtänyt aikaa viime postauksesta! Isoimmat jutut ovat tapahtuneet tällä välillä viime viikonloppuna, joten ehkäpä sitten niistä jotain.

Ruuti lähti lauantaina mukaani keskustakierrokselle ja yllätti taas positiivisesti! Matkakeskuksella hipsuteltiin reippaana häntä heiluen, liukuovia ei jännitetty lainkaan, kävelykadun vilinä ei ahdistanut yhtään ja työpaikallani huriseva ja koliseva konekaan ei närästänyt neitiä pätkääkään. Ainoat voimasanat saatiin ilmoille parin koiran kohdalla, mutta muuten suu pysyi supussa ja mieli positiivisena (kummallakin).

Koiraa tuntemattomille tiedoksi, että hehkutuksen arvoista tästä tekee se, että asumme maalla jossa vastaantulijoita lenkillä on enintään kerran kuussa. Kaupunki ei siis ole Rudelle todellakaan mikään tuttu juttu, mutta niinpä vaan pieni hilluiita siellä hiihtelee reippaana vaikka kotinurkilla käytetään näköpiiriin ilmaantuville hyvin herkästi uhkauksia jos jonkinlaisia.

Motilla puolestaan kävi vieraita sunnuntaina. Päivä sisälsi kirmailemista lumihangessa, herrasmiesmäistä flirttiä ja korvaan kuiskuttelua, saatettiinpa siinä sivussa laittaa pieniä sinisiäkin tilaukseen. Neitiseuralainen ainakin oli erittäin hurmaava tyyppi! Seuraavaksi taidammekin sitten Motin kanssa odotella luonnetestipäivää, toukokuun alussa suuntana on Sastamala.

Pitkästä aikaa ulkona oli kaunis sää sellaiseen kellonaikaan, että pääsi koirien lisäksi ulkoiluttamaan myös kameraa! Motin mukana tuntuu kulkevan nyt erottamattomana osana puuliiteristä nyysitty julmetun painava kalikka, saisi toisinaan kuljettaa mukaan keräämänsä puut saunalle saakka...

Ruuti suunnittelee todennäköisesti toisia hipihiljaisia juoksuja, muuta ulkoista merkkiä ei ole kuin että nisät ovat hieman turvoksissa. Käytös kertoo kummallakin muuta, joten sitten vaan tuntosarvet ojoon tyhjästä putkahtavia tärppejä varten, edelleenkään kun ei ole tarkoitus raidallista karjista alkaa kehittämään (joskin toki brindlen ystävänä ajatus sellaisesta ei sinällään nimenomaan ajatuksen tasolla olisi lainkaan huono). Sterin kutsu alkaa todellakin olemaan melkoisen kova...

Kun mitään muuta ei kerran saada aikaiseksi, niin ollaanpa sitten treenattu missikisaliikkeitä, eli paikallaan seisomista. Ahneelle Ruudille homma oli ihan helppo nakki, sen kun pysäyttää ja käskee odottaa. Harmi, että Rude ei vissiin meillä ole se, jota näytelmiin tulisi kiikuttaa... Motti ei vaan meinaa kässätä. Ai täh? Ei saa istua? Mitä tää tällainen peli on? No jos menen sitten maahan, jos puoliperseläsötyskään ei kelpaa? No, seuraavat mittelöt ovat varmaan joskus keväällä/kesällä, onhan tässä aikaa... :P Raita tekisi kyllä mieli ilmoittaa kesän ryhmiksiin, olisi mielenkiintoista kuulla mitä siitä sanotaan. Täytynee vähän tutkailla lähinurkkien tarjontaa ja pakata porukka autoon, jos muori kesällä on vielä yhtä rautaisessa kuosissa kuin tällä hetkellä.

Kuvat tälle kuulle löytyvät tämän linkin takaa.

Kappaskippas, kävimme pyörähtämässä viikonloppuna Kajaanin KV:ssa vailla suurempia odotuksia ja tulimme takaisin jokusen pokaalin ja ruusukkeen kera. Motin omalta välilehdeltä löytyy arvostelu, ERI1, PU1, ROP, SERT, CACIB sieltä nyt kuitenkin kerättiin.

Aamu alkoi tuomarikollegiolla, homma meinasi mennä velttovirtasteluksi ihan täysin kun sälli oli sitä mieltä että mää en seiso, seiso itte! Vaihdettiin ohjastajaa ja minun kanssani se sitten patsastelikin edes hetkittäin kuten tarkoitus olisi. Kollegion jälkeen sälli elpymään karjiskehän reunalle häkkiin ja näyttihän tuo lepotauko tekevän ihan hyvää, ehti tottumaan hulinaan muutenkin odotellessa. Hyvä handleri (joka en todellakaan ollut minä itse) ja maailman paras koira, ei siihen muuta tarvita. Maailman paras tyyppi tosin olisi tullut kotio takaisin, vaikka tuomari olisikin ollut puusilmä. ;)

Ihmis-ja koiravilinässä puikkelehdittiin odotettua vaivattomammin, paikallaan patsastellessa sen sijaan piti etsiä tyyppejä jotka mulkoilevat väärällä asenteella ja pullistella takaisin. Vissiin viattoman pikku pentukoilan ajat ovat siis ohi... handlerille tuli luvattua, että seuraaviin missikisoihin mennessä opetan rekun seisomaan joko käskystä tai käsimerkistä, meinasi käydä harmittamaan oma viitseliäisyyden puute kun seuraili muita hyvinkäyttäytyviä otuksia omilla vuoroillaan. Kehäkäytöstä kuitenkin kehuttiin arvostelussa, joten ehkä hyvä käytös on katsojan silmässä? Tarinahan ei tosin kerro, kiittelikö tuomari koiraa vai handleria hyvästä käytöksestä.

Onpas aikaa taas vierähtänyt. Eipä täällä kai suuremmin mitään naputeltavaa ole tapahtunutkaan; Raita tokeni hyvin antibiooteilla ja on kuin uusi, kakarat ovat... no, kakaroita (kts. kuva yllä) jne. Tänään olisi kiikutettava kontrollipissanäyte muorilta kuurin loppuessa, jospa sieltä ei enää mitään löytyisi.

Treeni-into on kyllä täydellisen hengetön. Tiedä sitten johtuuko luontaisesta laiskuudesta vai vuodenajasta, mutta ei vaan nappaa. Ennemmin heittelen kepukoita hankeen, nappaan otsalampun mukaan ja painelen elikkoin kanssa tien päälle.

Motista paljastui jouluna varsinainen kukkahattu (tai sitten sillä on vaan erityisen hyvä maku). Kylään tulevat olivat käyneet morjenstamassa junnuja tarhalla, Rude oli loikkinut kenguruhyppyjään innoissaan mutta Motti oli huutanut karvat pystyssä kopin katolla suostumatta tulemaan lähemmäksi. Ihmettelin kovin, mitä siellä oli mahtanut oikeasti tapahtua, käytös ei nimittäin kuulostanut Motilta vähääkään. No, aika kului ja vieraat olivat lähdössä. Koirat olivat sisällä ja eteisestä alkoi kuulumaan julmettu meteli. Kirmasin katsomaan, että mitä hiivattia siellä puuhaillaan, selvisi että  yhden vieraan karvakaulus oli Motista jotain niiiiiiiin ällöttävää, että asia piti tuoda julki kovaan ääneen. Selkis. Heti, kun kaulus napattiin irti ja laitettiin kassiin, suu meni suppuun ja kaikki oli taas hyvin. Piti varsin supattaa Mossoposson korvaan, että hyvä poika. Meillä ei kuolleisiin eläimiin pukeutumista tueta. ;)

Vuoden vaihtuminen alkaa olemaan niin lähellä, että laitetaas räyhäkkäät uudenvuodentoivotukset tähän saman tien. Pitäkää hauskaa ja käyttäkää niitä raketteja siellä missä pippuri kasvaa!

Mummeli kävi eläinlääkärin juttusilla keskiviikkona. Alunperin varasin aikaa selkäkipujen varalta, aristi nimittäin selvästi ja onhan siellä se vanha vamma minkä on povattu alkavan vihoittelemaan vanhemmiten. Kipulääkkeillä sai muorin näennäisesti kuntoon, siksi aikaa että päästään katsottavaksi, siinä odotellessa alkoi näyttää siltä ettei vika ehkä olekaan selässä. Ensinnäkin rouva harrasti piehtarointia entiseen tapaan hyvinkin ahkerasti, toisekseen huomasin sen aristavan kylkien ja vatsan seutua, säpsähteli ihan kevyestä silityksestäkin. Päätin jo etukäteen, että jos mahasta mitään ylimääräistä löytyy, niin muori jää sille reissulle.

No. Lämpöä oli vähän, sydänäänet ok. Vatsaontelosta ei röntgenkuvassa löytynyt mitään poikkeavaa, selkärankaa kommentoitiin taas kerran sanoin: uskomattoman puhdas ranka näin iäkkäälle koiralle, varsinkin kun se on corgi. Oli kieltämättä mukava nähdä kuva ruodosta itsekin, oikein nätit ja siistit nikamavälit, pientä epätasaisuutta yhdessä välissä (jonka siis piti alkaa oireilemaan) muttei mitään vakavaa. Maksa- ja munuaisarvot sekä pieni verenkuva ok. Ärhäkkä virtsatietulehdus löytyi kyllä, siihen saimme pitkän antibioottikuurin ja tulehduskipulääkkeet, alkuviikosta soittelen bakteeriviljelyn tuloksista.

Helpotus siitä, että tämä on hoidettavissa on kyllä valtava! Raita sai ensimmäiset lääkkeet jo illalla, nukkui koko yön ilman herätyksiä ja oli aamulla erittäin virkeä ja reipas. Nyt vain toivotaan, ettei tulehdus ole ehtinyt levitä.

Jatketaanpas hieman mukavammalla aiheella loppuun... Huligaanit ovat saaneet pantapostia pariinkin otteeseen:

Olen vannonut ja vakuuttanut, että meidän elikoille ei kuuna kullan valkeana tule mitään vaaleanpunaisia vermeitä. Sitten bongasin Ellin luona tämän koristenauhan ja se nyt vain oli niin Ruutia, että oli pakko tehdä tilaus... Miss Captain Sparrow gone pink. Noin viikko tämän jälkeen saapuivat nämä:

Jälleen kerran Ruden syvin olemus on onnistuttu vangitsemaan pantamatskussa täydellisesti, Motin panta passaa väreihin myös oikein loistavasti. Näistä kiitos Katille! Jatkoa odotellessa... ;)