Vapaapäivä, siispä pääsimme valoisan aikaan aamulenkille - luksusta! Riekkupetterit saivat painia ja kipittää kaikessa rauhassa, onni on harvakseltaan asuttu asuinseutu (mitä ei kyllä oman talon sijainnin perusteella uskoisi...). Motti tuntuu nyt venyvän joka yö isommaksi sälliksi, se alkaa olemaan jo koira maksimarsun sijaan.
Eilen harjoiteltiin taas kerran sivulletuloa, istuminen ja maahanmeno alkaa olemaan ihan hyvässä ojennuksessa (käsimerkein tuettuna vielä toistaiseksi). Kontakti on jo Motille ihan tuttu juttu - mistä tulikin mieleen, että perusasentoa ei olla muistettu viilailla edes kynsiviilan voimin. Oops.
Mullahan oli tuska ja parku siitä, että Raidan pitää saada pentukoira kaveriksi, se vois opettaa sille sitten kaiken hyvän, mukavan ja ihanan. Katin kontit, kyllähän minä koirani tunnen, mutta kun pääsi unohtumaan... Opettaahan se toki kakaralle hyödyllisyyksiä tyyliin "luoksetulokutsua on uskottava", mutta kuiskutteleepa kaikkea muutakin mitä ei tarvitsisi. Varsinkin sen, että kaikelle vähänkään epäilyttävälle pitää möykätä - vaikkei oikein olisi kartalla mille metelöidään ja miksi? Tuo äänen käyttö on lisääntynyt potenssiin kymmenen nyt, kun sillä on aistit alkaneet heikkenemään, onneksi Mottis ei ole kovin mukaanlähtevää sorttia, ainakin vielä malttaa ensin itse katsoa kannattaako vaivautua.
Tämäkin muuten on mukavaa vaihtelua: Karan aikaan oli hyvin yleistä, että Raita provoili Karan kiihdyksiin (mikä ei vaatinut kummoisia ponnisteluja) ja tyytyväisenä myhäillen tallusteli sen jälkeen itse hipihiljaa vierellä namskuja hyvästä käytöksestä (turhaan) odotellen kun toinen sähläsi ja sekoili aivot narikassa. En inhimillistä, turha ehdottaakaan: tuo corgi osaa olla kiero kuin pieni korkkiruuvi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti