maanantai 21. syyskuuta 2026

Olipa kerran...

 ... puolet elämästään paimenkoirien kanssa elänyt, ja niihin varsin tykästynyt jääräpäinen naisihminen. Koiralla on oltava pystyt korvat, paimenet ovat mun juttu, pk-oikeudetkin olis ihan vaan varuiksi kivat olla, koska ikinä ei voi tietää miten sitä villiintyy.

Se vannoutunut paimenkoiraihminen paarusti ankeaa ja surullista koiratonta elämäänsä, alkoi ulkoistaa itseään paitsi mistään koiriin yhtään liittyvästä asiasta, myös monesta muusta jutusta, mitkä kai useimmille ovat asioita, joita normaalisti toimivan ihmisen tulee ottaa huomioon. Se oli vasta tehnyt postauksen aiheeseen liittyen blogiinsa ja oikeastaan sen myötä havahtui siihen, että ei ole tällainen paska ihmisen arvoista olemista, otti kynän ja paperia ja kirjoitti vuoden 2026 tavoitteeksi kaksi asiaa: koira ja koti omakotitalossa. Ja unohti sen paperinsa samantien, kun laittoi sen käsistään pois.

Ei kulunut kovin montaa hetkeä, kun tuli kutsu lähteä katsomaan spanielilapsia. No, ihan sama. En oo ottamassa spanielia mutta koiria olisi kieltämättä kiva nähdä, joten menoksi. Ovelle tuli vastaan pentujen emo, nousi vasten, katsoi tovin silmiin, totesi että tuolla ei ole nyt kaikki hyvin ja ohjasi kohti pentulaatikkoa, että katoppa nuita ja asetu.Viisas Varpu. <3

Natiaiset mönkivät jo reippaina ympäri pentulootaa, joukosta yksi änkesi itseään taskuun, toinen kiipesi syliin, kolmas ilmestyi jostain reuhtomaan hupparin hihan kimpussa; ihme raggari toi ruskeapantainen.

 Kotiin lähti joku, jolla ei edelleenkään ollut mitään aikomusta ottaa spanielikakaraa, mutta joka oli iloinen ja kiitollinen siitä, että nappuloita outoine pehmoisine korvineen (huomaan olevani korvaihmisiä) oli saanut tulla katsomaan.

Siitä sitten pikakelauksella muutamien vaiheiden kautta huomasin eräänä maaliskuisena iltapäivänä matkaavani kotiin pikkuisen fieldspanielilapsen kanssa (se jatkuvasti hihassa roikkuva ruskeapantainen, btw) ja niin kotiin tuli Taavi. 

Tätä naputellessa Taavin kanssa on elelty ihan kohta puolisen vuotta ja vaikka paimenten, etenkin karjakoirien, kaipuu on edelleen läsnä vahvasti, niin sehän ei tarkoita sitä, että olisin tuohon nappulaan (joka alkaa olemaan jo iso pentumies) millään tavalla pettynyt tai muutenkaan huonoilla mielin.
 
Miten voisikaan olla? Taavi toi mukanaan tutut rutiinit (ja vähän uusiakin), silkkisen turkin jota on hyvä ikävän kuristaessa kurkkua silitellä, iloa, hullutuksia ja ihmetyksen siitä, miten perustavanlaatuisesti erilainen voi ollakaan paitsi täysin uusi rotu, myös tyystin eri kaliiberin roturyhmä. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun mulle on todettu joko suoraan tai kierrellen, että onpa kiva/erikoista/jännä, että päädyit näin helpon rodun pariin. Ikskjuusmii? Mulle karjis on hyvin pitkälti helppouden ruumiillistuma. Kyllä, niillä on monia omia juttuja, jotka pitää tajuta ottaa huomioon, joihin pitää panostaa ja joiden kanssa lähtee ihmiseltä säännöllisesti järki, mutta tajuan niitä. Ja ne yleensä minua. Snaapelilapsi on ollut kaikessa joustavuudessaan ja söpöydessään kaikkea muuta kuin helppo kaveri (ja tälle nyt joku saattaa naurahtaa, mutta hei, mun käsitys helppoudesta on edelleen se australiankarjakoira, yrittäkää ymmärtää että vamman ei tarvitse olla suuri kun se on päässä), tässä on saanut katsella peiliin ihan uusilla tavoilla, miettiä muita lähestymistapoja entisten tilalle. Toki tunnistan myös ne jutut, mitkä varmasti tekevät spanieleista moneen käteen sopivan: sosiaalisuus, pehmeys, niillä ei ole tämän lyhyen kokemukseni perusteella jatkuvasti suuria tunteita asioita kohtaan. Lenkillä voi maleksia rauhassa, kunhan katsoo ettei kaverin kuono lähde risteilemään kävelytien reunasta omiin ilmansuuntiinsa, ja jos joku erehtyy päästämään koiransa pitkällä narulla iholle, niin siitä ei seuraa yhtään mitään. Noin ylipäätään tähän hetkeen oikein sopiva ystävä.

Olisinko ottanut koiran vielä siinä vaiheessa, kun mulle tuo ms-diagnoosi tuli? Enpä usko, en kovin helposti ainakaan pentua. Kaduttaako luppakorvahuligaanin kotiin muutto? No ei, eipä tosiaankaan kaduta.

Niin että puolet vuoden tavoitteista on saavutettu. Toisen puolikkaan suhteen vaikuttaa sen verran hiljaiselta, että sen saattaa joutua siirtämään tulevaisuuteen, mutta tärkein on täällä.


 

maanantai 2. maaliskuuta 2026

Aikakauden loppu


Olipa dramaattista. No ei se kauas heitä, toissapäivänä tuli nimittäin puoli vuotta siitä, kun hupakkomummo Metka lähti 29.8. omalle viimeiselle autoreissulleen ja mulle jäi tyhjä koti ja liikaa muistoja, joiden kanssa ei meinannut mahtua edes samalle planeetalle.

Hienosti olen lykännyt tämän kirjoittamista, koska ei oikein ole mitä sanoa. Kenellekään. Miten kuvailet sitä, miltä tuntuu kun noin 30 vuoden jälkeen koti on tyhjä, harteilla on puolen valtakunnan kivitaakka, eikä mitään hajua siitä miten sen karistat pois. Sitten päätin, että annetaan ajan kulua, mitään isoja päätöksiä ei tehdä seuraavaan kuuteen kuukauteen (tärkeää tällaiselle oman elämänsä maantiekiitäjälle) ja nyt se sitten on mennyt. Eijjoo hajua mistään edelleenkään.

Metkan kunto meni huhti-toukokuun "pitäisiköhän aidata osa pihaa mökillä, niin huligaanimummo saa kipitellä siellä ilman alituista valvovaa silmää"-tilanteesta siihen, että kesäkuussa aidalle ei ollut enää mitään tarvista, koska koira on niin voimaton että sen saa kävellen kiinni.

Eläinlääkäri tuli entistäkin tutummaksi ja vointi heikkeni lääkitysten veivailuista huolimatta hurjaa vauhtia. Kunnes tuli se päivä, jona mun pienellä koiralla ei ollut enää sitä sen omaa kipinää, se päivä kun ei ollut enää tarvetta vahtia jokaista karvan heilahdusta miettien, että onko Se Päivä nyt. Oli se.

Viimeisenä yönä Metka ei nukkunut juuri lainkaan, yritti mutta lähti aina heti liikkeelle. Klinikalla se ei jaksanut edes tervehtiä enää ketään ja nyt puhutaan sille maailman parhaasta asiasta: ihmisistä, joita oli aina maailman parasta nähdä.

Kun mun pienen punaisen tyypin hengitys oli jo loppunut ja hoitaja ehti tarkistuksen jälkeen sanoa ääneen että nyt on Metka mennyt ja lääkäri käy tässä kohta, jostain pienen koiran uumenista tuli vielä yksi pieni suun maiskautus. Tiedättekö, sellainen minkä tyytyväinen koira saattaa tehdä uneen vaipuessaan. Sen jälkeen ei enää mitään.

Alkuun oli vaikeaa sopeutua siihen, että kotona ei ole ketään. Ei mun omaa ehkä säännöllisesti hivenen raivostuttavaa, mutta niin rakasta säätäjää, jonka kanssa vasta ihan juuri löydettiin toisistamme aivan uusia juttuja. Ei ketään ilmoittamaan paidankauluksesta puristaen ja asiaa tehostaakseen kelloon vilkaisten, että iltaruoka-aika ylittyi muuten jo minuutilla. Ei ketään rötköttämässä joka ilta mahan päällä odottamassa päivittäistä listausta siitä, miten hienoin, punaisin, pehmoisin, joskus rasittavin, rakkain, kiltein jne. pieni koira mulla onkaan. Ei ketään mallaamassa itseään nukkumaan mennessä just oikeaan kohtaan polvitaivetta tiiviisti, kuin kiinteänä osana meidän maailmankaikkeutta. Tai no, mahalla se rötkötti elokuun jälkeen öisin pitkään ja ensimmäisinä kuukausina myös havahduin yöllä siihen, että pienen koirani kokoinen olento kiipeää sänkyyn ja kaivautuu polvitaipeeseen unille. Siihen oli helppo nukahtaa uudelleen.

Nyt en tiedä onko musta enää tähän. Koiraton elämä on typerintä koskaan, mutta tuntuu että ei mulla ole uudelle tyypille mitään annettavaa. Ehkä se muuttuu joskus, tai ehkä sen muuttaa Just Se nelijalkainen tyyppi, jonka vaan kuuluu muuttaa tänne, ehkä se ei muutu koskaan. Saa nähdä. Ikävä mun omia tyyppejä.

lauantai 24. toukokuuta 2025

Kyykohtaaminen (2024)

 


Voihan kyy! Facebook muistutti tästä ja koska tämäkin lienee kokemus, josta olisi ihan hyvä olla tarina ylhäällä, niin... Olipa kerran kaunis, jo aamusta polttavan kuuma kesäpäivä vuonna 2024. Vapaapäivä, ei mitään sovittua ohjelmaa, joten sai istuskella aamukahvilla kotiportailla linnun laulua kuunnellen, zoomailla puhelimella kesän ensimmäisiä kukkasia ja portailla kaverina napottavaa siiliä tervetulokyltteineen.

Metka vuoroin popsi posket pullollaan hiekkaa, vuoroin pyöri päättäväisesti ajan myötä mutustamassa/ympärilleen nakkelemassa kuopassaan ja siinä ohessa kipaisi leluineen välillä nurmikolle hössöttämään omiaan. Varsin tyytyväisen oloinen koirakin siis.

Sain ajatuksen lähteä käymään takatontilla lammella, siellä olisi puiden varjoa ja Metkalla mahdollisuus kahlailla rantaruovikossa, sekä mahdollisesti pulahtaa veteen halutessaan - ja sen tekikin onnellisena siitä, että talviaita oli juuri muutamaa päivää aikaisemmin avattu ja turvallinen aidattu alue tuplaantui lumien sulettua.

Takaisin talolle kävellessähuomasin aivan viime hetkellä, että jaloista lähti liikkeelle kesäisen kelin liikkeelle houkuttelema kyy, se kiritti kiireellä nurmialueelta kohti aitaa, jonka toisella puolella olisi suojaisa sekametsikkö, jonne aikomus selvästikin oli siirtyä. Metka kulki aivan kannoilla, joten en ehtinyt ohjata sitä turvallisemmille vesille, se kiinnostui välittömästi maassa liikkuvasta "kepukasta" ja säntäsi kuonoineen sitä tutkimaan. Ehdin parkaista ei, kun matonen oli jo kuonossa kiinni, koira pudisteli päätään mutta yritti vielä lähteä tasaiselle mokoman nipistelijän perään. Ei mitään muistikuvaa siitä, että millä sain sen mukaan, mutta äskettäin luettu eläinlääkäri Teppo Heinolan jussipaitatarina kristallinkirkkaana mielessä huomasin tuota pikaa kiihdyttäväni koiran kanssa kohti autoa, nakkasin sen takapenkille, hain sisältä puhelimen, avaimet ja rahapussin ja lähdin lakipykäliä törkeäti muutoinkin kuin puhelinta korvalla puristaen ajamaan. Lähin klinikka ei vastannut, joten samantien puhelua kaupungin eläinlääkäriin, jonne pyydettiin jättämään viesti. Sen tein, suljin puhelimen ja jatkoin ajamista puhelin koko ajan lähimpään vakipaikkaan hälyttäen - ei mitään. Kaupungin ell soitti jo takaisin ja jätti vuorostaan viestin, lyhytsanainen käsky oli soittaa välittömästi. Minä tein työtä käskettyä, ilmoitin että olen pihassa noin kahden minuutin päästä ja totesivat, että tervetuloa.

Lääkärissä oltiin siis alle kymmenessä minuutissa tapahtuneesta, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Pihassa autossa ei ollut enää omin jaloin liikkuvaa koiraa ja kun noin viiden minuutin päästä pääsimme huoneeseen, se valahti aivan veltoksi. Tippa jalkaan, koira syliin ja lähdettiin etsimään paikkaamme maailmassa, olimme päivän neljäs potilas samasta syystä, hieman ennen puoltapäivää. Tämä kuvan hetki oli pitkään aikaan kamalimpia koiranomistajahistoriani aikana. Läähätys oli todella rankkaa, hengitys vaikeaa ja välillä sai varovasti ravistella hengityskatkon iskiessä että voisitko pliis yrittää vetää henkeä.

Lisähapella tilanne helpotti melko nopeasti ja tipan ollessa lopussa alkoi Metkalla selvästi olokin helpottua, alkoi makailemaan pää pystyssä eikä halunnut enää ottaa lisähenkosia, lämpö ja syke olivat myös normaalit.

Verikokeissa sen sijaan oli sen verran heittoa normaaliin, että vaihtoehdoiksi kerrottiin ajomatka Kuopioon lähimpään eläinsairaalaan jossa on tarvittaessa valmius pitää koira yön yli tarkkailussa, tai omalla vastuulla koira kotiin ja seuraillaan tilannetta. Kotiin lähteminen ei ollut mikään vaihtoehto - täältä ei ajella tunnissa minnekään päivystävään sairaalaan jos tilanne huononee. Sanoin siis että ilmoittakaa vain, että lähdetään tulemaan.

Kuopioon siis kaasu pohjassa ja auton ilmastointi täysillä, tässä vaiheessa ei paljoa omat tai henkiseksi tueksi hälytetyn ystävän vilunväristykset painaneet, pääasia oli että potilaalla on mahdollisimman hyvä olla. Klinikalla istuskeltiin "muutama" tunti, lopulta kuulimme, että neiti on sen verran hyvävointinen ja virkeä, että sen voi viedä kotiin yöksi kun turvotuskaan ei klinikalla ollessa ollut lisääntynyt. Sovittiin, että seuraillaan vielä tunteroisen verran ja jos pysyy samoissa, niin kotia kohti vain. Niin kävi, että kotiin suunnatessa päivän kääntyessä iltaan kyydissä oli pieni punainen maailmanmatkaaja huomattavasti pirteämpänä kuin tulomatkalla.

Iloksemme myös eläinsairaalalla ollut, samana päivänä hieman ennen meitä tullut toinen Kainuun kyypotilas pääsi jatkamaan matkaa kotiin noin puolta tuntia ennen meitä.


Seuraavana aamuna (25.5.) heräillessä vastassa oli hieman pullakkaposkinen neiti, turvotus ei kuitenkaan ollut lisääntynyt, pissallakäynti onnistui, hengitys kulki ongelmitta ja myös leuanalus oli entisellään. Ei pieniä mustelmia kummempaa myöskään limakalvoilla, ikenet hyvän väriset. Myös aamuruoka lääkkeineen maistui ja potilas paineli sen jälkeen pedilleen nukkumaan.


26.5. sievä naama alkoi näyttämään jo paljon paremmalta. Myöhään edellisenä iltana pötkötellessä Metkalle sattui melko runsas pissavahinko ja kuin sormia napsauttaen väheni pöhötys naaman ja kaulan alueelta. Puolisen tuntia myöhemmin toinen, määrältään pienempi liraus ja taas olivat posket aiempaa kapoisemmat.

Selvästikin jokin viemäri alkoi vihdoin vetämään kunnolla (vaikka tarpeiden tekemistä ulos oli todistettu toki joka päivä muutoinkin).

Tämä kuva on se, missä pysyttiin sitten muutama päivä ennen kuin kuono palautui normaaliin: hienoinen pullea poski, mutta ei enempiä vahinkoja tai muita muutoksia.

Tämän jälkeen ongelmia aiheutti ainoastaan se, että leikkikieltoa kesti vielä monta päivää, ei ole karjakoiran psyykelle hyväksi moinen.

No mutta. Sitten jälkipyykkiin. Jäikö ikuiset traumat, joutaako joka ikinen tontille eksyvä luikero päätyä kahteen osaan? No ei. Parhaansa se yritti alta päästäkseen, nyt ei vain olleet kortit otolliset ja ihmisen sijaan päälle käveli koira. Ei ollut kyy kytiksellä, että koska tulee vähän isompia paisteja tarjolle. Minä olen tätä päivää pelännyt niin kauan kuin mulla on ollut koiria, yhtä kauan olen toivonut että jos osuu kohdalle niin toivottavasti puree minua. Huomattavasti nopeammin pääsee ihminen hoitoon ja huomattavasti paremmat ovat mahdollisuudet selvitä kohtaamisesta. Kyllä, "pelkään" uutta kohtaamista mutta ei se meitä rajoita sen kummemmin: kyitä on ihan joka paikassa, eikä se vittuillakseen haukkaa. joskus käy paska tuuri ja se siitä. Jos jotain, niin tälle käärmepelkoiselle tuli tarve saada oppia siihen, miten käärmeen saisi turvallisesti kiinni ja siirrettyä tarvittaessa pois alueelta. Vielä en tähän ole oppeja lähtenyt etsimään, mutta ehkä siihen joku päivä taas kimmoke tulee. Nykyisellä asuinpaikalla kallioinen metsänreuna alkaa heti takapihalta ja meitä on varoitettu jo näköhavainnoista juuri tuolla kivikossa, mutta ihme olisikin jos niitä ei tuosta löytyisi, tieto ei siis tullut yllätyksenä. Valitsen pelon sijaan luottaa siihen, että kyy väistää jos suinkin ehtii. Minä yritän puolestani ehtiä jatkossa työntää kinttuni väliin ennen koiraa.

Yhteenvetona:

- Jos kyy puree, älä odottele yhtään. Tila muuttuu ihan oikeasti hetkessä, ei leikitä tällä asialla.
- Pidä se koiran vakuutus voimassa. Ei ota yhtään niin paljon päähän maksella loppulaskua, etenkään jos käy niin, että koira viettää valvotuissa olosuhteissa yön.

tiistai 1. huhtikuuta 2025

Kevät!

Diör daiöri. Tai jotain sinnepäin. Niin oli keväinen sää kolmen aikaan tänään, että tuumailtiin Metkan kanssa että nyt jos koskaan vedetään lenkkarit jalkaan ja lähdetään nautiskelemaan ulkoilusta! Metka on kysellyt jo tovin, joko litsupallon voisi ottaa lenkille mukaan, mutta yhteistuumin on sovittu, että katellaanpa sitä sitten lumien sulettua.

No, eihän ne mihinkään vielä sulaneet ole, mutta koska ote pallosta oli jo kovin päättäväinen, oli aika myöntää kevään tulleen ja napata aarre kierrokselle mukaan. Muuten ihan hyvä suunnitelma ja punainen peffa keikkuen leidi pallonsa kanssa määrätietoisesti lähtikin taivaltamaan - ja taivalsi noin sadan metrin päähän lokoisalle hangelle, jonne jäi pallonsa kanssa tyytyväisenä touhottamaan. Ei auttaneet houkuttelut, ei pieni hoputuskaan, Papiiri oli sitä mieltä että voit mennä ite sinne lenkille, meikä otti pallon mukkaa ihan syystä!

Siispä nautiskeltiin aurinkoisesta pallohetkestä, päätettiin että eiköhän tämä ollut tässä ja suunnistettiin kotio kahvinkeittoon. Ovi takapihalle onneksi avautuu jo ongelmitta, joten leidi sai jatkaa tovin pallonhalaustaan takapihan lumikasan päällä - heittämistäkin ehdotettiin, mutta lopputulos oli kuvan mukainen - voisit heittää, mutta en kai minä nyt irti ole päästämässä.

Muutimme kesällä ihanasta hyvänmielen kodistamme ihmisten ilmoille rivitaloon. Talvi oli vähästressisin noin 15 vuoteen, mikä oli mukavaa vaihtelua, mutta näin kevään kurkistellessa on käynyt tuskallisen selväksi, että ahistaa, eikä meinata mahtua henkisesti enää oikein aloillemme. Tykkäisin tavallaan tästäkin kodista, mutta mutta. Jos olisi mahdollista asua täällä talvet ja häipyä kesän yli vapauden lähteille, niin olisihan se mainiota. Tunnetusti muuttolintuna yritän nyt olla antamatta tälle liikaa tilaa, tämän sirkuksen muuttoalttius kun ei ole mikään vitsin aihe ja jo nämä rivit ovat melkoisen riskialtista yllytystä. Eikä vähiten siitä syystä, että Metka ei ole oikein asettunut taloksi enkä voi sitä oikein siitä syyttääkään: muutos valtavalla aidatulla alueella pitkälle syksyyn liki ympäri vuorokauden vapaasti omiaan puuhaavasta tyypistä remmilenkkeilijäksi (tästä se ei itse asiassa ole kovin pahoillaan, Metka on ollut aina aurattujen teiden ystävä) ja postimerkin kokoisen pihan loikoilijaksi on ollut iso, puhumattakaan siitä että ympärillä väistämättä liikehtivät kansalaiset eivät varsinaisesti ole meidän kummankaan lempparia.

No, katsellaan ja yritetään hyödyntää taas mökkimaisemia mahdollisuuksien mukaan, onneksi työ mahdollistaa melkein missä tahansa olemisen, sen kun nappaa läppärin ja lisänäytön matkaan ja vaihtaa maisemaa haluamaansa.

Vastuupohdintoja (1.4.2023)

Tämä tuli vastaan Facen muisteloissa, ja koska yritän kasata sieltä muutenkin mm. Mottiin liittyviä muistoja talteen, laitetaas kirjoitus kahden vuoden takaa:

Voihan koiran omistamisen vastuu. Jos jollakulla osuu tämä ns. liian lähelle, niin kukaan mun koskaan tuntemani ei ole kohde millään tasolla, korkeintaan minä itse ja kokemukset omista roduista/koirista liittyvät tähän edes löyhästi. Näköjään tulee taas maratonviesti, mutta tulkoon. En oo vielä jaksanut jatkaa blogin parissa. 

Juuri screenille putkahtaneessa kansainvälisen ryhmän esimerkkitapauksessa kotona karjakoira, omistajat pois, hoitajana sukulainen. Tuttu, muttei sen koiran *perhettä*. Tämä sukulainen on päättänyt kutsua sinne koiran kotiin vieraan henkilön, kouluttajan, joka on päätynyt näykkäistyksi. Tämän ammattilaisen suositus on ollut linnaa, vancilaa, kuonokoppa ja kytkettynä kaikkialla ja omistajalla koko jutusta paha mieli, koulutushommat eivät ole olleet sovittuja. Ei ei ei, ei.

Palataanpa mun omiin otuksiin. Väittäisin, että nämä molemmat ovat sosiaalisia ja kivoja tyyppejä. Ne ovat sitä erityisesti, kun minä olen paikalla. Jos en ole, niin pintaan voi pukata paikallaolevasta henkilöstä riippuen enemmän/vähemmän simputusta ja muuta sekoilua "etoomunmomster"-henkeen - ja se on ihan okei. Se vain rajoittaa sitä, kenelle voin jättää koirat hyvillä mielin hoitoon, yhdessä en esimerkiksi jättäisi näitä saatavilla oleville vaihtoehdoille kuin siten, että hoitaja on jo tosi tuttu, hyväksytty ja pystyy hoitamaan nämä meillä kotona. No. Miten tämä niiden epämukavuus sitten ilmenee?

Motti on ollut aina rentoreiska, mutta kokemus on osoittanut, että ei senkään kotiin ja pihalle ole muitta mutkitta asiaa, jos en ole mukana tilanteessa ja tulija on vieras. Se on myös tuttujen kanssa paljon vakavampi/tosikompi jos en ole paikalla ja *se pitää tajuta ja hyväksyä*. Niin minun, kuin sen koirien kanssa olevankin. Se on myös koira, joka arjessa blokkaa heti jos esim. minua lähestytään väärällä asenteella. 

Metkalla, joka on meidän sosiaalinen perhonen ja ihan aidosti rrrrrakastaa ihmisiä, jännitys siitä, jos se kokee että main bitchin pois ollessa jonkun on varmaan vedettävä sirkusta ja se itse on valittu tehtävään, purkautuu hössöttämisenä, sekoiluna ja riidanhaastamisena Motin kanssa.

Juu, todella hyvillä mielin vien siis molemmat samaan paikkaan hoitoon ja käsken vielä jättämään leluja ja luita ympäriinsä. Not.

Kotona molemmat saman katon alla ovat puolestaan ihan ok, varsinkin nyt kun tilaa olla on reilusti niin pieni jänskätyskään ei haittaa.

Holskuaikakaudella tilanne oli aika sama. Kotiin ei täysin vierailla ollut ilman minua asiaa, tässä mun koirista Kara oli myös ihan ehdoton. Sellainen tuttu tyyppi, joka oli jo käynyt meillä moneen kertaan ja jonka kanssa muutenkin oli jo hengailtu sai tulla ja mennä kuten haluaa, muut joko heitettiin kirjaimellisesti oven ulkopuolelle tai pysäytettiin. Sille kiinnostavia ihmisiä oli pienestä asti maailmassa tasan yksi ja se asui jo sen ihmisen kanssa.

Jos mun otukset ovat ikinä osoittaneet epämukavuutta läsnäolevien takia, niin koirat menevät omaan tilaan portin taakse, eikä niihin mennä koskemaan tai tuijottelemaan. Ei niiden tarvii pyöriä jaloissa koko ajan, etenkään jos se oleminen ei ole rentoa. Tätä tein Karan kanssa jonkin verran, se nakersi luitaan tyytyväisenä omissa oloissaan ja mun ei tarvinnut vahtia mitä ympärillä tapahtuu. Koirat päätyvät portin taakse myös silloin, jos meillä oleva henkilö ei kuuntele mun sanomisia koiriin liittyen ja tekee ne levottomiksi. En muista sellaisen henkilön käyneen meillä toiseen otteeseen. 

Olipa holsku tai karjis, mun koirien kanssa on ensisijaisesti hoidettu siirtymiskäskyt ja ohjaamiset suullisesti tai, etenkin itsekin tätä paljon käyttävien karjisten aikakaudella, kropalla ohjaamalla. Ihmisten into siirtää muuta kuin omaa (no okei, jos kyse on jo oikeasti tutusta haukusta, niin tuskin se siitä pahastuu jos on otettava pannasta kiinni) koiraa esim. pannasta kiinni ottaen on musta ihan käsittämätöntä.

No niin. Kahvittamaton aivopolo osoittaa vihdoin hiipumisen merkkejä, joten jätän tän luennon nyt ihan suvereenisti vaan roikkumaan tähän.

Lopuksi sen verran, että *tuntekaa* teidän koirat, olkaa itsellenne rehellisiä niiden hyvistä ja haasteellisemmista puolista ja kertokaa tarvittaessa tarkatkin ohjeistukset niiden hoitajille/muuten tekemisissä oleville aina, jos se on tarpeen.

Jos on kyse yhden ihmisen koirasta, niin sen ja kanssaihmisten touhuja nyt vaan pitää muistaa valvoa tarkemmin kuin varauksetta ihmisiä armastavan. Silti vahinkoja voi tapahtua, kun vastakkain on kaksi elävää olentoa, eikä se automaattisesti ole kenenkään syy.

Nyt sitä kahvia. Ja kuva liitteeksi, koska osui vaan taas niin sopivasti eteen.



lauantai 2. joulukuuta 2023




Huhheijaa, onpas aika kulunut vauhdilla kun on hauskaa, vai miten se nyt meni. Hauskaa ei tosin juurikaan ole nyt syksyn mittaan piisannut, Motti lähti lokakuun alussa tepastelemaan reilun 13 vuoden iässä sinne, missä ei tassuja kolota ja kukaan ei varasta vanhan miehen puruluita - ja mulla on niin ikävä että sattuu.

Joku tänne eksyvä saattoi olla meidän menossa mukana jo silloin, kun lyhytkarvaholsku Kara oli olemassa, joten ymmärrätte kun sanon että mua pelotti etukäteen aivan järjettömästi, että tämän sielunpuolikkaan menetyksen koittaessa käy samanlainen romahdus.

Viimeinen reissu oli odotettua "helpompi", toki olin vollottanut silmät päästäni jo kuukausitolkulla etukäteen, mutta jotenkin päällimmäinen tunne oli lopulta vain rauha ja ajatus siitä, että tämä polku oli nyt loppuun kuljettu, mun luottoheppuni ei makaa tuossa enää vaan on jo jatkanut matkaa. Valitettavasti meille vanhojen koirien kanssa eläville ei ole tarjolla Kingin aurinkokelloa, jolla kääntää aikaa taaksepäin, tämän tyypin kohdalla olisin tehnyt sen silmää räpäyttämättä.

Viikko vierähti asiaa tarmokkaasti järkeistäessä ja siinä jo taputtelin itseäni olalle, että reippaana selvittiin tästäkin *****sta - kunnes kesken työpäivän puhelimeen kilahti viesti tuhkaamolta. Kupla puhkesi sen myötä täysin ja tässä sitten kasaillaan edelleen sirpaleita ja toivotaan, että "kyllä se siitä, joskus".

Joka yö silittelen mustia korvia, otan jemmaan Motin mulle tuomia luita ja leluja ja upotan sormet sen niskavilloihin. Se tiesi jo nuorena miten emännän saa asettumaan jos temperamentti meinaa vallata liikaa ilmatilaa: hankkiutui välittömästi käsien ulottuville että kuule silitäpä tästä, niin helpottaa. Ja sen teki. Ehkä se jossain vaiheessa toteaa, että yöllisiä vierailuja voi harventaa, ja kotiväki selviää jo paremmin. Faceen on vuosien varrella tullut kirjoitettua monia juttuja, harkitsen josko niitä siirtäisi tänne jossain välissä ns. takautuvasti talteen, mutta tässä välissä on vain pakko saada kirjoitettua edes jotain ulos.

Pieni punainen tukihenkilö Metka oli alkuun vähän kummassa välikädessä. Se on saanut sooloilla aika lailla koko elämänsä melko väljissä rajoissa emännän puolelta (Motti piti sitä kyllä kurissa ja herran nuhteessa parhaansa mukaan) ja ollut siihen hyvin tyytyväinen. Puolin ja toisin Motin poistumisen jälkeen pohdittiin tovi, että ai kahdestaan pitäisi yrittää pärjätä, kuka toi on? Pärjätäänhän me, todella outoa tämä on edelleen, mutta punanuttu on näyttänyt itsestään niin paljon uusia juttuja, joita se on pitänyt jemmassa vuosien varrella, että lähestulkoon hävettää.

Haluaisin ajatella, että tunnen kunkin koirani vähintäänkin kohtalaisen hyvin, mutta Metkan kohdalla olen aina epäillyt, että se osaa kaikenlaista kiltin ja hupsun ulkokuorensa alla, sitä ei vain juurikaan kiinnosta hirveästi esitellä osaamistaan koska silloin joutuu tekemään hommia ja sehän ei meille alisuoriutujille ole niitä ykkösprioriteetissa olevia asioita.

Näillä mennään nyt parhaamme mukaan, yritän saada edes vähän ahkerammin tänne postauksia vastedes, joten stay tuned. Or not.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Jälkihommeleita

Oops, eilen vahingossa tehtiin jotain treeniliikkeitäkin, meinasin unohtaa raportoida tänne. Pitkästä aikaa siis jälkeä, olen yrittänyt keksiä millä tuohon siniseen herrasmieheen saisi vetoa ja tulin siihen tulokseen, että aloin ehkä vaikeuttamaan treenimäärään nähden liian aikaisin. Se nimittäin hyytymisen alettua aloitti tekemisen innolla, mutta homma lätsähti muutaman metrin jälkeen aivan täysin. Jossain välissä kesällä tein sille parit motivaatiojäljet (lyhyt, läpeensä "nakitettu", loppupalkkana frisbee) ja kyllä se nenä ja etenemishalu ovat tuolla jossain, ilmeisesti tarvitaan vaan huisisti enemmän ja huolellisempia lyhyempiä tekeleitä.Työmoraali ei kyllä ole päätä huimaava, joten voihan se olla, ettei tuon sällin kanssa pidetä sen korkeampaa rimaa kuin huvikseen puuhastelu, Metka mua kiinnostaa kyllä kovasti - jos tuon säätämisen ja kälättämisen saa kanavoitua joksikin järkeväksi, niin pieni punainen voi olla melkoinen raketti kun palikat menevät kohdilleen. Olipa laji sitten lopulta mikä hyvänsä.

Metkalla meinaa tosiaan alku mennä kaahaamiseksi, kymmenen metrin kantapääjarrutuksen jälkeen se yleensä yks kaks asettuu ja alkaa tekemään hommia. Edelleen vähän arvon, että onko se nakkien kylvö hyvä vai huono asia, kun koira etenee jäljen päällä koko ajan, muttei ole kiinnostunut enää kuin ihan satunnaisista suupaloista matkan varrella. Eilinen jälki oli taas kerran aivan liian lyhyt, on varmaan alettava ottamaan matkaa trackerin kanssa, kun etenen vain puusilmillä tehdessä ja joka kerta homma loppuu kesken juuri, kun koira olisi pääsemässä vauhtiin. Toisaalta voi olla nyt alussa hyväkin, että sille jää vielä into jatkamiseen päälle ja siitä joutuu vaan tylysti autoon, josko tuota leidiä ei saisi kyllästytettyä kuten taisi Motin kanssa päästä käymään.

perjantai 28. elokuuta 2015





Morjens pitkästä aikaa! Kesä on mennyt mökkeillessä ja töissä, joten ettepä ole taaskaan paljosta jääneet paitsi vaikka päivittäminen on ollut "hieman" laiskaa. Jälkeä oli tarkoitus alkaa tekemään reippaammalla tahdilla, mutta ensin kesä oli vasta edessä, sitten satoi aina ja sen jälkeen hullukaan ei lähde tuonne tarpomaan helteellä. ;) Ainoita saavutuksia ovat siis olleet muutamat näyttelykäynnit, muuten ollaan vaan röllötelty mahdollisuuksien mukaan kaukana sivistyksestä omissa oloissamme.

Välillä toki eksyy hyviä ideoita päähän siitä, miten jo muutaman minuutin pikatreenit per päivä olisivat parempi kuin ei lähes lainkaan - niinq ikinä - mutta aika pian siitä taas tokeentuu järkiinsä, olishan tuo kunnossapidetty treenikenttä niinkin kaukana kuin parin minuutin kävelymatkan päässä... Tehkää mulle treenisuunnitelma ja tulkaa vahtimaan, että myös menen sinne kentälle, en mä yksin saa aikaan mitään. Kai siihen koirien kanssa tekemiseen joku aneeminen kipinä vielä jossain piileskelee, kun sitä piileskelyä jaksaa ajasta toiseen tuskailla. Kaipa se velvollisuuden tuntu on se, mikä siellä tökkii. En tiedä.

Piileskelystä puheenollen, täytynee alkaa valmistautumaan nappularahojen hankintaan, se on siis moro taas, yritetään palata asiaan ennen ensi vuotta!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lastentauteja


Nappula kehitti sitten silmätulehduksen. Viikonlopun huuhtelin keittosuolaliuoksella, mutta tunnustin jo tappioni hyvissä ajoin ja varasin tälle aamulle eläinlääkäriaikaa. Pitkä kortisonitippakuuri edessä, huuhdellaan siinä sivussa edelleen rähmiä pois ärsyttämästä. Pentukurssin lopulle saadaan siis sanoa heipat, ei viitsi lähteä muita tartuttamaan, tämä kun todennäköisesti on tarttunut toisaalta. Motilla ei toistaiseksi ole mitään, sain ohjeeksi kokeilla asettuuko huuhtelemalla, jos alkaa näyttää siltä että senkin silmät meinaavat oireilla. Kuulemma pitäisi olla selätettävissä aika helposti tämä vitsaus, toivotaan että menee tipoilla ohi.

Tulipahan todettua, että 17,5-kiloinen silakka on liukas kuin saippua, kun sen silmiin pitäisi saada tällättyä tippaa ja lamppua ja kaikenlaista testiliparetta. Tämän totesin tosin jo viikonloppuna silmiä huuhdellessa: jos Papirus ei pidä jostain, niin se tosiaan EI pidä siitä jostain. Vastaanotolla päädyimme pyytämään apuvoimia, neiti 6 kk kyykytti siis kolmea (3) aikuista ihan tyytyväisenä. Ei sitä silti ottanut yhtään päähän: häntä vippasi koko ajan ja kun pääsi kurimuksesta, niin iloisin mielin olis kiivetty hoitsun olkapäälle ja suuteloimaan lääkäriä. Se vaan oli sitä mieltä, että ihan turhaa tämä tällainen.

Pimatsu kehittelee myös selvästikin juoksuja: Motin tutka ei petä koskaan. Jos Mottiin on siis luottaminen (jälleen kerran), niin odotettavissa on juoksut kuukauden sisällä, veikkaan 2-3 viikkoa. Tietää siis Motille maaseutulomaa, onneksi sälli pysyy niin lähellä, että sitä voi käydä moikkaamassa vaikka päivittäin.

torstai 27. marraskuuta 2014


Papiruksella oli pentukoulu illalla. Kolmen vartin kohdalla ipanalla loppui jaksaminen aivan seinään, mutta valitettavasti silloin korvat höröllä silmiin tillittävän nappulan tilalle astuu hilluva pieni hirviö... No, onhan se tunti oikeasti tosi pitkä aika etenkin pentukoiralle, eipä silti.

Tänään oli ohjelmassa perusasennossa istuskelua ja siinä pysymistä myös liikkeessä. Hyvin huomaa eron näiden kahden välillä: siinä missä Motista perusasento on aivan ykkösliikehdintää (liikuta vain silmiä ja kuonoa), Metka pitkästyy kuoliaaksi hetkessä. Voi olla, että joudutaan treenaamaan malttia taas pitkästä aikaa, mutta siitähän on holskuaikakaudelta runsain mitoin kokemusta...

Lopussa tehtiin ohitusharjoituksia, tosi mahtava loppuhuipentuma pennulle, joka käy väsymystään jo kierroksilla ja haluaisi vain ja ainoastaan leikkimään toisten kanssa. Oli miten oli, mukavasti tuntuisi olevan vetoa tuossa pienessä punaisessa. Vielä kun opin kanavoimaan sen oikein ja säästelemään paukkuja hieman pidemmälle kaavalle, niin avot.

Motin kanssa oli kotiin tullessa tehtävä tiellä pientä "treeniä" myös: kummasti silläkin näemmä motivaatio kasvaa, kun ensin on katsellut treenikamojen keräämistä ja joutunut jäämään odottelemaan kotio. Täytyy ensi viikolla jättää se takki päällä odottelemaan autoon ja käydä vaikka Paavolan kentän kautta tekemässä ihan omat treenit Metkun treenien jälkeen. Jos yllättäisi vaikka itsensäkin, ja tekis jonkun hahmotelman mitä tehdään.

Meillä on vietetty vapaapäivää kämpän lämmittämisen ja luopumisharjoitusten merkeissä. Jälkimmäinen oli viime viikon kotiläksy ja väistellessäni voileipää huulet tötteröllä hamuilevaa pikkukarjista aamulla tuli mieleeni että tosiaan, tänään olis taas pentukoulutusta... mikäpä se parempi motivaattori voi ollakaan kuin viimehetken paniikki! Ei-niin-yllättäen tenava äkkäsi hyvinkin nopeasti mitä "jätä" tarkoittaa - ja tämä on superahneen pikkuapinan todennäköisesti tärkeimpiä taitoja ikinä. Muistelimme samalla sivulletulon alkeita ja opettelimme niinkin tärkeää taitoa kuin kierähtämistä - kyllä nyt on oltu ahkeria. Vapiskaa, harrastajatoverit!

Pitäisi (siellä se konditionaali taas kummittelee) tehdä ihan oikeasti noille jonkinlaista koulutussuunnitelmaa, nappula oppii nyt valtavaa vauhtia ja Motti kaipaa selvästi paitsi jotain ekstraa allekirjoittaneelta myös jotain järkevää tekemistä. Harmi, etteivät suunnitelmallisuus ja kurinalaisuus ole varsinaisesti vahvimpia ominaisuuksiani, mutta eipä tässä arjen hallintaa kummempia kunnianhimoja olla tyydyttämässäkään.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Metkunpetku aloitteli pentukoulua pari viikkoa sitten. Tähän mennessä on tehty kontaktitreeniä ja opeteltu malttia ylipäätään, nappula keskittyy yllättävän mukavasti vaikka ympärillä omiaan puuhailevat koirakaverit ja niiden ihmiset ovat sille äärettömän suuri kiusaus. Yhdet näyttelytreenitkin on käyty "kummitädin" ohjauksessa, aloittelevaksi missiksi kuulemma ihan lupaava leidi kuitenkin, eli sielläkin oli jaksettu keskittyä keksimään mistä saa palkkaa, vaikka hallissa oli muitakin treenaajia.

Kotona on hieman kummalliset kuviot, näyttää siltä, että neiti (alle 6 kk) vedättää arvoisaa herrakoiraa aika kympillä, eikä tuo jässikkä yrityksistä huolimatta saa siihen oikein mitään otetta. Metkan taktiikka on olla röyhkeä, itkeä lohduttomasti kun saa palautteen (aivan sama onko kyse tuikeasta tuijotuksesta vai naamanapsusta) ja, kun toinen antaa tilaa, siepata nyyhkyttäen alkuperäinen kohde ja kas, taas saatiin se minkä perässä oltiin alunperinkin. Motillahan on hieman resurssiongelmaa - paitsi että se ei ole sen mielestä laisinkaan ongelma: kaikki nyt vaan on MUN. Harmillisesti nappula on aivan samoilla linjoilla, sillä erotuksella että sen mielestä kaiken voi kyllä ihan hyvin jakaakin, pieniä neuvotteluita milloin mistäkin käydään siis päivän mittaan useita. Pentu ei niissä jää yleensä kakkoseksi, se nyt vaan tekee vastapuolta kuultuaan tavallisesti oman päänsä mukaan. Ennustan täten mielenkiintoista teini-ikää...

Hirvittävän reipas nassikka tuo punainen paholainen on, ihmisiä kohtaan aivan äärettömän ystävällinen peffanpyörittäjä. Toisille koirille ilmoittaa hyvin selkein merkein, että tiedän olevani pieni pentu - toisaalta osaa seuraavassa silmänräpäyksessä olla pikku röyhkimys, kun on todennut vastapuolen vaarattomaksi. Neiti räpsyripsi. :)

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Talavi tulloo

Talvi meinasi yllättää - eilen kipiteltiin vielä mukavan syksyisissä tunnelmissa kuvaten ruskeaksi taittuvaa keltaisuutta ja vielä hieman vihertäviä nurmikoita... aamulla herättiin puoleen sääreen ulottuvan kinoksen ympäröimänä. Onneksi oli semivapaapäivä, ei tarvinnut olla liikenteessä heti aamusta: traktori kävi nimittäin avaamassa tien varttia vaille kaksi iltapäivällä.

Jos nyt jotain hyvää äkillisestä järkytyksestä, niin koirilla oli julmetun hauskaa! Metka on aivan innosta soikeana, loikkii, sukeltaa, pyörii, tutkii... pantoja on hukattu hankeen jo muutamaan otteeseen, onneksi on Motti joka ne sieltä etsii.

Hei ihan mieluusti saa talvi tulla ja lumikin (kunhan pysyy maltillisena, kiitos), mutta ei tällaisena hyökkäyksenä! Ensin tulee olla pakkasöitä (kaksi aamukuuraa ei täytä kriteerejä), sitten sadella pikkuisen ja lisätä sitä valkoisen määrää pikkuhiljaa. Kertarytinä on useimmiten parempi kuin ainainen kitinä, mutta ei oo kyllä mistään kotoisin, että ihmiset yllätetään tennarit jalassa, lumikolat puuliiterin ylisillä varoittamatta. Nii. Ettäs tiedätte.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Jälkeä jäljen päälle

Kuinkas kävikään, aktiivisempi päivittäminen unohtui kaiken hengailun alle. "Hups".

Metku on starttaillut jälkeä ja varsinainen Miss Nenä onkin. Jos olisin oikein fiksu, alkaisin rakentelemaan sille jonkinlaista treenisuunnitelmaa, ettei juututa minulle ominaiseen paikallaan junnaamiseen ja sen myötä kyllästymiseen - joka puolestaan johtaa helposti paremman tekemisen keksimiseen. Oli miten oli, tässä myös itselle muistiin ensimmäiset kötöstykset näin jälkikäteen. Kahdesta ensimmäisestä löytyy videota, pahoittelen suttuista Lumia-laatua.

Ensimmäinen jälki...
...lähti ihan hienosti, ruokaa jäljellä jokaisella askeleella. Pientä pyörimistä jäljen päällä MUTTA se ei juurikaan eksynyt jäljeltä pois nakkeja etsiessään, mikä on hyvä juttu. Videota katsoessa harmitti vähän, etten jarruttanut juurikaan vaan se sai kiihdytellä nakinhajun perässä, mutta ainakin nenänkäyttökipinä tuli herätettyä.


Toinen jälki...
...huomattavasti keskittyneempää jo. Ei juurikaan pyörinyt vaan eteni jäljellä reippaana häntä heiluen. Nyt jarruttelin pikkuisen, taaksepäin ei päässyt tarkistelemaan ja eteenmenoa joutui hidastamaan niin, ettei evästä jää jälkeen. Hieno pentu!


Kolmas jälki...
...harmillisesti ei ollut kuvaajaa mukana, mutta aika lailla kakkosen kaavalla mentiin. Pituutta oli hieman enemmän kuin aikaisemmin. Jaksoi äärettömän hyvin loppuun saakka.

Maasto kaikissa samanlainen, kuvanmukainen helppo mäntykangas. Aika lailla puhdas sikäli, että tiedossa on ketä tuolla liikkuu ja milloin, mitään sekoittavia juttuja ei siis ollut pienen jälkikoiran reitillä. Koirat ovat olleet mulla jäljentekopaikalla autossa,  näkevät että siellä se akka jotain puuhaa ja aloitteleville se on osoittautunut ihan toimivaksi jutuksi. Metka on ahne pieni otus, joten sille ruokapalkka tulee olemaan paras motivaattori todennäköisesti lajissa kuin lajissa, Motille ruoka puolestaan on ennemminkin välttämätön paha, joten porkkana on löydettävä muualta.

Motilla tökkii nyt joku ihan huolella. Jälki on ollut sille ihan kivaa puuhaa aikaisemmin, nyt vetää aivan ali riman ilman motivaatiota. Ruokahan sitä ei motivoi, joten palkka lopussa on lelu, viimeisimmältä jäljeltä lähdettiin kesken pois kun työnteko ei kiinnostanut - ei ollut yhtään mukana hommassa. En tiedä pitäiskö sillä nyt helpottaa tuota hommaa tauon jälkeen, lyhyempää ja entistäkin helpompaa (Metkan jälkeä se tekis aivan mielellään, omat tökkivät) ja loppuun esim. frisbee joka on tuolle siniselle aivan yliveto lelu. Kunhan nyt saisi sen taas siihen modeen, että jälki on huippua ja lopussa on aivan ykköspalkka! Valjaat voivat olla yksi motivaation laskija, se tuntuu inhoavan niitä riippumatta mallista. Jatkossa siis panta kaulaan ja katsotaan miten mieli muokkautuu.

Onneksi hyvät maastot ovat pienen ajon päässä (kynnys aloittaa on pienempi, kun ollaan hoodeilla joille ajeltaisi muutenkin) ja työt sallivat koirien kanssa harrastamisen hienosti - aamusta ja alkuiltapäivästä pääsee kunnolla valoisaan aikaan metsään ja saa koirat väsytettyä ennen töihinlähtöä.

maanantai 18. elokuuta 2014

Mökkireissuja


Metka pääsi sunnuntaina ensimmäistä kertaa mökille yökylään. Ympärillä riittää lääniä missä kirmailla ja kiusata isompiaan, joten luultavasti tullaan hengailemaan siellä usein myös jatkossa... Illalla saatiin pennunkatsoja kivenheiton päästä kylään, lähtiessään kysyi Motilta että tuutko mukaan? Sälli oli heti juonessa mukana, siinä hekoteltiin että katotaan kuinka pitkän matkan se mukana tulee, ennen kuin iskee akkaa ikävä. Ei iskenyt ei, sinne se lähti taakseen vilkuilematta - ilmeisesti loma koiranpennusta tuli tarpeeseen.

Tänä aamuna sininen kaveri ilmestyi yhdeksän nurkilla takaisin mökille, infotekstari naapuriin kertoi että oli käynyt aamupalan jälkeen ilmoittamassa, että meikä häipyy nyt ja hiippaillut omine aikoineen takaisin mökille. Jospa seuraavan kerran sitten vaikka odotellaan joko saattajaa tai hakijaa, vaikka reitti onkin tuttu ja lyhyt...

Koirilla alkaa menemään jutut yksiin jo todella hienosti. Varsinkin retuutusleikkejä Motti jaksaa yllättävän hyvin, välillä pitää konahdella muista asioista kuitenkin. Metka on osoittautunut melkoiseksi kenguruksi, se juoksee ja hyppii kaikkialle (ja sieltä alas) ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Karjisten pompputaipumus ei lakkaa ehkä koskaan yllättämästä, vaikka sitä on jo yhden koikkaloikan verran ihmetelty. Muutenkin tuolla pikkuisella on äärettömän määrätietoinen ja varma ote kaikkeen mitä se puuhailee, ei tietoakaan pentumaisesta kömpelyydestä.

lauantai 16. elokuuta 2014

Pohjoisen Metka tuliainen



Vapaapäivän kunniaksi ajelimme keskiviikkona Motin kanssa Ranualle ja tulimme takaisin pienen punaisen kanssa. Alkumatkasta takapaksin kuljetushäkistä kuului muutamia närkästyneitä haukahduksia, mutta aika pian ipana rauhoittui nukkumaan. Taukopaikalla tutkaili pientaretta reippaana häntä heiluen ja jäi taas yksiöönsä tyytyväisenä, kun matka jatkui.

Motti oli hieman epäuskoisen oloinen moisen sintin ilmaantumisesta, muutama leikkikutsukin saatiin iltalenkillä, mutta sisällä alkoi tavaroiden ja paikkojen omiminen: tää on mun, ja tää, tää kans, se varsinkin on mun! Fiksuna virittelin porttia keittiön oviaukkoon, ajatuksena että pentu nukkuu ainakin alkuun vesivahinkojen vuoksi siellä - lopulta oli pakko luovuttaa kun se kiipeili portin yli, kiukutteli kuin vähäjärkinen ja kiipeili hieman lisää. Portti pois, kakara kipaisi sänkyyn kainaloon (karjikset - ei tee tiukkaa päästä itse sänkyyn, tai mihinkään muuallekaan minne mieli halajaa) ja kävi vetämään unta kuulaan. Nukkui siinä tyytyväisenä aamuun saakka, teki tarpeensa pihalle ja jatkettiin vielä hieman unia.

Torstain työpäivän (-illan) ajan kotona oli ollut yllättävän rauhallista, lattialle ei ollut ilmaantunut siivottavaa ja rekut olivat rauhallisia. Mökilläkin ehdimme jo käväistä, Ilona-muori oli Metkasta huippukiva tyyppi, se kun osaa ja haluaa leikki nätisti eikä ruttaa ja tuupi pientä. Uskomattoman reipas kolmikuinen tuo nassikka kyllä on, tutkaili mökkimaastoa itsekseenkin häntä pystyssä. Illalla kotona olikin harvinaisen tyytyväisiä kurjakoiria ja emäntä sai taas kerran hyvin nukutun yön.

Tänään kakara oli murtautunut päivällä Motin puolelle (olen pitänyt työssäoloajan porttia ovella, tuon ipanan olemassaolo kun ei ole herra koirapoliisille pelkästään mieluinen asia), mutta putkahti ilmoille yhtenä kappaleena ja omana ilopilleri-itsenään. Selvästi jotain neuvotteluita on päivän aikana käyty, pentu kuuntelee Motin konahteluita tarkemmin ja Motti taas ei jakele naamanapsuja ihan yhtä mielivaltaisesti kuin vaikkapa vielä eilen. Tuhmailuihin Possonen näyttää puuttuvan heti, esim. huonekalujen nakertelu ym. kikkailut ovat ehdottoman kiellettyjä, toru ei vaan näytä kovin montaa hetkeä tuolla sievässä punaisessa päässä asuvan. Tuhma pentu, paras pentu!

Hirvittävän ahne ja nenäänsä ahkerasti käyttävä pentu tuo Metkunpötkö on, nameilla saa piuhat yhdistymään älytöntä vauhtia ja kaikki edes etäisesti ruokaa muistuttava kelpaa. Ihmisten perään Metkalla on aivan älytön veto, eikä nuo pihapiirin ajokitkaan sitä näytä jännittävän - olisi kovasti menossa juttusille iloinen virne naamallaan.

Notta semmoisia kuulumisia tällä erää, jospa tämän blogin saisi elvytettyä taas henkiin tulokkaan myötä. Motin kanssa kahdestaan on vaan hengailtu tyytyväistä lötköeloa, ei ole ollut siis sen suurempaa dokumentoitavaakaan.

Palataan asiaan!

torstai 1. toukokuuta 2014

Haaskaa vappua!

Tervehdys taas täältä Kainuusta! Eilen oli pitkästä aikaa treenipäivä, vappuaaton kunniaksi muisteltiin liikkeestä pysähtymistä, seuraamista ja sitä, että mikäs se oikea paikka taas olikaan... sivu? Kentältä löytyy sekä tokoeste, että pk-esteet, joten hyppyjä pääsimme harjoittelemaan myös ja niihin varmaankin keskitymmekin seuraavaksi. Motilla pysyy motivaatio nyt hämmentävän hyvänä jopa "tylsässä" seuraamisessa, ylipäätään näyttää siltä että iän mukana tulee myös tekemiseen erilaista intoa. Osaamisesta ei meidän tekemättömyydellä nimittäin voi puhua, mutta onneksi tuo treenikenttä on nyt viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa ja toisekseen sijaitsee lenkkireitin varrella, joten olemme käyneet siellä tekemässä pieniä pyrähdyksiä muutamaan otteeseen ihan muun ulkoilun sivussa. Vielä kun saisi kaivettua itsestään jonkinlaista järjestelmällisyyttä, että saisi tehtyä ihan treenisuunnitelmaa ja mieluusti kirjoitettua ylös mitä milloinkin on tehty...

Aamukierrokselta palatessa kuulin, että naapurissa on venäjänajokoiratehdas käynnissä parhaillaan, eli pentuja pukkaa. Siitä tulikin mieleeni, että eräät pikkuhuligaanit täyttävät tänään vuoden, siispä ONNEA Motin ja Heilin mukuloille!

Kolmen nassikan kuulumisia ja kasvamista on onneksi saanut seurata tässä vuoden aikana, seuraava tavoite olisi bongailla pienet siniset ihan "oikeassa elämässä" myös mahdollisimman pian.


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ensimmäinen jälki tälle vuodelle tehty. Pituus Sports Trackerin mukaan 250 metriä, sai vanheta ainoastaan sen aikaa kun kävelin takaisin autolle. Alkupätkä (noin 100 metriä) oli melko avoimessa ja tasaisessa rinteessä, jossa tuuli puhalsi rivakasti takaviistosta ja pisti hieman siksakkaamaan. Metsän puolella eteni huomattavasti tarkemmin ja varmemmin, näyttää siltä että matkaa voisi pidentää eikä jäljen pidempi vanheneminenkaan asiaa ainakaan hankaloita.

Kepit tekisi mieli ottaa mukaan menoon myös, en vain ole päässyt itseni kanssa vielä yksimielisyyteen siitä, opetanko niiden ilmaisun erillään vai lisäänkö ne jäljelle ja palkkaan niihin reagoimisesta siellä. Päätöksiä, päätöksiä...

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Päivittelyä

Kylläpäs tämä päivittäminen on taas takkuista... no, edelleenkään ei olla puuhasteltu mitään raportoinnin arvoista, joten kai tämä kerran kuussa on ihan riittävä tahti todeta se. Mökkimetsiä olemme kuluttaneet urakalla nyt, kun sinne pääsee puolen tunnin ajolla. Jälkeä olen suunnitellut jo liki kuukauden aloitettavaksi, maasto kun on aivan sula, mutten ole saanut aikaiseksi. No, tämä viikko on lähes kokonaan iltavuoroa, eli täytynee ottaa ohjelmaan asap. Keppien ilmaisua en (kovista suunnitelmista huolimatta) ole edes aloittanut edelleenkään, mutta vastahan kausi on aluillaan. Täytyy nyt ensin tehdä helppo läpijuoksu ja katsoa, kuinka paljon tuolla isossa sinisessä päässä on vielä dataa jäljellä.

Pitäisi alkaa tutkailemaan takapihan tarhoja ja raivaamaan niitä käyttökuntoon. Näyttää olevan "hieman" heinittynyttä, eli asukkaita ei ihan hetkeen ole ollut. Suunnitelmissa olisi avata ainakin mahden reunimmaisen välinen ovi ja tuplata Motin oleskelutila, luullakseni kesän koittaessa on kuitenkin mukavampaa hengailla työpäivän ajan ulkoilmassa kuuman asunnon sijaan.

Raita on pysynyt kohtalaisen hyvässä hapessa edelleen, metsässä loikkiminen ei näytä suuremmin aiheuttavan jäykkyyttä, mutta pari loikkaa auton penkiltä alas vetää helposti jumiin, joten vanha rouva saa nyt vain totutella nosto-operaatioihin, jos omalta paikaltaan penkille nousee. Sen korvienväli ei näytä muistavan vieläkään, ettei kroppa pysy enää samaan kuin nuorempana, onneksi BOT näyttää palauttavan äärettömän hyvin.

Motin kanssa on odoteltu fillarikelien koittamista, kuulemma se on menossa Maailman Voittajaan, joten tarttis kaiketi yrittää kasvattaa pattia siihen mennessä. Pitäisköhän meidän kenties treenata myös missikisamuuvsseja kaiken tärkeämmän ohella, hmm?

Olipa kerran...

 ... puolet elämästään paimenkoirien kanssa elänyt, ja niihin varsin tykästynyt jääräpäinen naisihminen. Koiralla on oltava pystyt korvat, p...