Motti Hangossa

Menomatkalle osui kuuma päivä, vaan eipä hätää: onni on ilmastoitu auto. Siitä huolimatta tuntui hyvältä idealta taukopaikalla kokeilla josko edellisenä päivänä opittu uusi taito olisi vielä hallussa.

Kun vihdoin oltiin perillä, vastassa oli tontin valtias Mosse, joka ei ollut koirankuonolaisen ilmaantumisesta lainkaan hyvillään vaan hiippaili niska kyyryssä ja karvat pystyssä tutkimaan tilannetta. Alkuihmetyksen jälkeen paikallaan pötköttelevä kissi oli saanut olla rauhassa, pyrähtelevä kolli taas oli liian vastustamaton ja sai koiranpojan peräänsä. Kotikenttäetu onneksi oli Mossella, joten koiran kannoilta karistaminen onnistui heittämällä.

Ranta oli ihan huippujuttu! Siellä sai ottaa kiinni aaltoja, uida joutsenten kanssa, loikkia kuin vähäjärkinen, noutaa levää (nam) ja uida niin paljon kuin ikinä jaksaa.

Hangon keskustassa rentoreiska oli herättänyt huomiota sen verran, että kaksijalkaiset olivat jo väsyneet vastailemaan kysymyksiin. Kovasti ihasteltiin rauhallista ja ystävällistä koiraa (siitäkin huolimatta, että yritti erään mummon mansikkapussille ohikulkiessaan) ja mikäs tuota ihastellessa, onhan se varsin rakastettava komistus.

Tihutöitäkin ehdittiin tehdä olosuhteiden pakottamana: kukkapenkkiin sai kaivettua kenenkään huomaamatta mukavan syvän ja viileän poteron, voimille urakka ainakin kuvasta päätellen oli ottanut!

Pohjavillat karisivat (karstan avustuksella) reissun aikana, kotiin tuli siis karvaton ja huimasti hoikistunut pieni koira. Pyöräilyreissut ja kallioilla seikkaileminen varmasti auttoivat senttien kadottamisessa myös, fillaroiminen olikin ollut Motin kanssa odotettua helpompi nakki. Yksi kerta kankun ja eturenkaan kevyttä kohtaamista riitti, sen jälkeen heppu oli jolkotellut kiltisti pyörän vierellä takarenkaan tuntumassa. Siitäpä onkin polkupyöräilyä hyvä jatkaa kotonakin.

Kuvia löytyy lisää taas tuttuun tapaan kuva-albumista, kertovat aivan varmasti enemmän kuin kotona olleen tuhat sanaa. :)

Raidalla kävi eilen vieraita: cardi Nata ja belggari Luura. Muori oli kyllä ilmeisen iloinen koiravieraista, seuraili tosin ihmeissään kun tyypit ennemmin leikkivät kukin omalla lelullaan kunnon taklailuleikkien sijaan. No, Raidalle jäi sitten sopivasti aikaa seurustella ihmisvieraan kanssa.

Luura löysi vinkupallon! *skviiksviuuuuskviikskviikiuuuiiuu*

Tällä hetkellä hieman vajaa uima-allaskin piti tietenkin kuuman päivän vuoksi testata

Luuran ihmetellessä ammetta Nata hoksasi tilaisuuden takavarikkoon tulleen ja päätti, että pallo on MUN.

Raidalle homma oli ihan ok (sitä ei vinkulelut voi vähempää kiinnostaa), joten pyöritteli silmiään sivummalla. Luura sen sijaan äkkäsi, että aarre uhkaa vaihtaa omistajaa, jolloin sillä tuli kiire saartamaan rikospaikkaa.

Lopulta Nata kyllästyi vahtimaan moista turhaketta ja lähti tutkimaan pihaa. Luura ignorasi silti palloa hetken varmuuden vuoksi, ettei vaan tule sanomista...

Vaan eipä hätää. Nata oli bongannut jo yhden Motin puruluujemmoista ja namskutti sopivasti pehmentynyttä herkkuaan jo tarmokkaasti.

Raitaa mokomat aarteenmetsästäjät naurattivat, se tarkkaili tilannetta omenapuun varjosta huvittuneena.

Yhtäkkiä tuli hiljaista. Luura vihelteli tuijan juurella viattomana... (Pahus, toivottavasti ne ei huomanneet...) "Joo-o, onhan kyllä kuuma päivä! Pidänpä pienen tauon tässä."

Nataa ei niin vain huijata. Hiljaista! Ei kai se kikkarapää nyt vaan hajottanut mitään?

Ehei tässä mitään, kattokaa vaikka, on se ihan ehjä!

Hetki vei kuitenkin mukanaan ja tuli aika tarkistaa mikä pallon toimintamekanismi mahtaa ollakaan...

 Natan säälivä katse "No voi elämä noiden honkkeleiden huvituksia..."

Kaikki kuvaset löytyvät taas kerran kuva-albumista, tervemenoa katsomaan. Raita kyseli illan kavereiden perään ihmeissään, sille ilmeisesti jäi epäselväksi että leidit lähtivät jossain vaiheessa kotiinkin. Jospa seuraavalla kyläreissulla olisi tuolla ammeessakin sen verran vettä, että se soveltuu pidempikoipistenkin viilennyspaikaksi paremmin. Ihanaiselle Luuralle iso kiitos ärsyttävän pallon eliminoimisesta, toivotaan ettei samanlaista supervinkujaa enää tänne eksy!

ARGH! Kuusi päivää ilman Pientä Sinistä, onneksi yksi niistä on jo kohta takana. Toinen onni: eilen oli kiva ilta, käytiin moikkaamassa sporttirotikka Nattea "naapurikylällä". Motille oli järkytys, kun vastassa oli ihan samanlaista sikaa pelaava kaveri kuin itsekin on - Naten töötätessä (tai vain koskiessa) alkoi armoton kiljuparku, oikeaa hätää ei kyllä ollut. Rannassa sälli lähti pokkana Naten perässä järveen - ui siis ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla. Taustalla hieman huolestuneen oloinen pieni koira, ohjaus ei ihan ensimmäisellä rundilla toiminut kuten pitäisi ja paatti meinasi väkisin suuntautua harhaan:

Lopulta oikea periaate löytyi ja ukkelikin kroolasi rantaan:

Yllättäen uiminen olikin Motista huippukivaa, kävi illan aikana MONTA kertaa oma-aloitteisesti uimassa, siis ihan kunnolla niin, etteivät tassut yletä pohjaan. Ensimmäinen tämän talouden koirista, joka harrastaa moista ilman mitään houkutinta (keppi). Natte osoittautui sellaiseksi beibeksi, jonka kanssa olisi voinut ajatella muutakin kuin ystävyyttä, onneksi leidi oli sen verran tiukka tapaus, ettei lämmennyt sammaliin sulautuvan sulhon ehdotuksille. Sehän ei tietenkään estänyt kokeilemasta onneaan toistuvasti uudelleen ja uudelleen... kun Natte kyllästyi vahtimaan oman tonttinsa kepukoita ja Motti vonkaamaan, alkoivat riekkuleikitkin jo sujua - siellä mentiin ohjuksena pitkin kallioita ja kivenjärkäleitä, mulahdettiin välillä viilentymään veteen ja ralli jatkui.

Motille teki kyllä hyvää päästä riekkumaan pitkästä aikaa sellaisen kaverin kanssa, joka ei hämmenny junttaamisesta vaan junttaa takaisin. Ensimmäistä kertaa meidän yhteiselon aikana kotona oli illalla hyvin väsynyt pieni koira. Kuvia löytyy kuva-albumista, valitettavasti tuon enempää en ehtinyt napsimaan, kun musta salama kekkasi uuden ihanasti ääntelevän lelun (kamera), jolloin alkoi olla jo kiire laittaa aarretta parempaan talteen. Nattehan siis ei kysy "voinko ottaa", vaan tulee, katsoo iloisesti virnistäen, toteaa "MUN!" ja vie mennessään mitä nyt tulikin hakemaan. Josko laajennetaan kuvavalikoimaa seuraavilla treffeillä taas hieman.

Pakko vielä laittaa allekirjoittaneen kuningasidea paluumatkalta. Sen sijaan, että olisin ajanut kiltisti (ja nopeasti) asfalttitietä kotiin, päätin kurvata maisemareitille. Mahtavaa! Tyytyväisenä ajelin jyrkkää ja mutkaista mäkeä, ohitettiin yksi maamerkki (terveisiä vaan Tuirelle, hieno kyltti tien vieressä!) ja hymy huulilla ajattelin, että kohtahan se meille menevä tie tästä kääntyykin. No eipä kääntynyt, tulee mutkaa mutkan perään, tuntemattomia tienviittoja ja hämärtyvää iltaa (no ei se nyt vielä hämärrä, siltä se kuitenkin tuntui). Lopulta piti pistää auto tien viereen ja soittaa kotio, että missä mää oon? Olin sitten sadan metrin päässä oikeasta tienhaarasta, koira kitisi takapenkillä kuin väsynyt lapsi: "Koska ollaan perillä? Tylsäääää... väsyttääää... koska me oikein ollaan perillä?" ja itse kurvasin tyytyväisenä kotitien... toiseen päähän. No, nyt ei mieltä voinut lannistaa mikään, siispä köröteltiin kapeaa ja kuperaa tietä eteenpäin, helpotus oli suuri kun alettiin olemaan lenkkimaastoihin ulottuvilla hoodeilla. Kävellen olisit jo perillä, niinpä niin.

Mitä tästä opimme? Jos matka korvessa etenevää pikkutietä vaikuttaa lyhyeltä ja näppärältä, se mitä todennäköisimmin on hidas ja pitkä kuin nälkävuosi. Muistetaanko tästä ns. vastoinkäymisestä silti mitään? Tuskin, olihan siellä hienot maisemat. ;)

No nyt on pihasiili bongattu taas, tavoitteena olisi saada siitä kesän aikana kuva, jossa se olisi muussa kuin piikkipallomodessa. Eiköhän siitä koirattomalla iltaulkoilulla ja pitkällä putkella selvitä. Nätisti nämä kyllä sitä käyvät katsomassa, kumpikaan ei yritäkään härkkiä vaan käyvät haistelemassa varovasti ja antavat olla sen jälkeen rauhassa.

Jässikkäpässikkä löysi tänään aarteen... se imeskeli jotain tuijan alla, ilme oli vähän sen oloinen ettei ollut varma onko toimenpide laiton vai ei. Pyynnöstä pullautti aarteensa kuitenkin heti suustaan ja kuollut myyrähän se siellä. Motin saalis ei varmaankaan ollut, siltä puuttui häntä ja kaikki jalat. Herkkupala joutui valitettavasti maan alle, kenen projekti lie alunperin ollutkaan.

Karvanlähtö on alkanut vihdoin! Koira ohenee silmissä jokaisen pohjavillakasan poistuttua kyydistä, viimeisimmän operaation jälkeen se alkoi näyttää jo liiankin pieneltä. Kyllähän tuolla muhkea turkki on ollutkin ja pohjakarvaa piisaa edelleen - jospa se alkaisi näyttää karjikselta tässä lähipäivinä?

Suurin epäreiluus miesmuistiin kohdattiin tänään, kun mieli teki päiväunille, mutta joku oli tuonut kumisaappaansa liian lähelle löhönurkkausta - eihän sinne nyt mahdu kunnolla! Ilme kertoo kaiken oleellisen...

Saappaita siirrettiin hieman ja herra sai oikaista itsensä niin pitkäksi kuin tahtoi. Palvelu pelaa sentään pienen huomauttamisen jälkeen.

Lomareissu Motin silmin

Motti kävi vähän pohjoisessa. Ei ollut turha reissu, se tapasi Ilonan!

Aamu ei alkanut häävisti, ensin marssittiin pistelevillä neulasilla...

...tavattiin hieman pelottava Sella, jota Motti piti aikamoisena amatsoonina...

Onneksi innokkaan blondin ja sen kireän mutta, myönnettäköön, reilun turvamiehen käpälistä pääsi lopulta pakoon! Tule pian!

Pikkumiehen silmät laajenivat ihastuksesta ja henki salpautui, kun se mökin pihaan tultaessa huomasi jonkun punaisen, hoikan ja pitkäsäärisen neidon saapuneen poissaoloaikanaan...

Kuinka ihana eau de metsämyyrä siitä tuoksahtikaan - ja miten taidokas suurten kauniiden silmien rajaus sillä olikaan!

Kyllä kelpasi neidon kanssa kirmailla pitkin hiekka-aavikoita ja mäntykankaita.

Toki viikon aikana ehti tutkia lähimetsien polkuja Raidan kanssa...

 

Etsiä käyttökelpoisia kepukoita namskuteltavaksi...

 

Rapsutella muorin kivistävää selkää kohdista jonne se ei itse yltänyt...

Ja tietenkin jekuttaa heti kun siihen tuli mahdollisuus!

Ei pöllömpi reissu.

Kajjjaanissa ollaan, en pääse muokkailemaan kuvia, joten lisäilen niitä myöhemmin. Eilinen olikin Motille varmaan paras päivä miesmuistiin, ensin hurmattiin pari uutta ihmistä aamupäivästä (tuttu juttu) ja iltapäivästä ajeltiin Koutaniemelle. Tapaaminen Tristanin ja Sellan kanssa meni paremmin kuin odotettiinkaan, vaikka Motti alkaa omasta mielestään olemaan jo ihan iso mies niin koirien kieli on silti nulikalla hienosti hallussa ja sluibaili isompiensa joukossa ihan mallikkaasti, vaikka välillä tuntui hirvittävänkin. Raita merkkaili pihaa onnessaan kun Velociraptorit olivat ipanan kimpussa ja se itse sai hipsutella kaikessa rauhassa.

Hevonen oli taas kerran asia joka ohitettiin olankohautuksella, epäilen hieman ettei Motti koko pollea laitumeltaan edes huomannut, vaikka vieressä seisoskelimme.

Päivä vain parani paranemistaan, kun ajelin mökille vanhempieni koiraa Ilonaa katsomaan. No mutta mikä beibe! Motti oli aivan myyty, Ilonakin vaivautui muutaman juoksukierroksen heittämään ja luikahti sitten mökin alle viileyteen jättäen nuoren sällin kimittämään asian epäreiluutta pihan puolelle. Paras juttu koettiin illalla, kun Ilona tuli takaisin kaupunkiin: Motin ilme oli näkemisen arvoinen - Miten sää tänne osasitkin tulla!

Tänään ollaan podettu taas kerran hellettä, pikkuhiljaa tekisi mieli jo mäntykankaan turviin. Jospa viikonlopun aikana siirrytään sitten sille suunnalle. Motti on keksinyt, että maailmassa on tyttö- ja poikakoiria, meno alkaa olemaan hieman rasittavaa. Onneksi Ilona hieman yllättäen kivahtaa napakasti kun intoilu alkaa rasittamaan, kyllähän tuo nulikka näemmä välillä malttaa keskittyä puruluihinkin ihanan punapään sijaan.

Wihii, pihasiilit ovat taas aktivoituneet. Polku näyttää tulevan yhden kukkapenkin keskeltä tuohon talon taakse, kyseinen penkki saa siis jatkossakin pysyä turvallisen raakkaamattomana. Koiria kiinnostaa yllättävän vähän: Raita ei wanhana hippinä ole suhtautunut elollisiin koskaan verenhimoisesti eikä Mottikaan tarkistuskäyntiä kummempaa jaksa innostua. Saralle ei meinannut viime kesänä mennä vielä sadannellakaan kerralla muistiin, että siilin piikit pistävät edelleen kivuliaasti... no, yrittänyttähän ei tunnetusti laiteta (ja taisipa Karakin naamansa muutamaan kertaan siiliin tökätä siitä suuremmin oppimatta - holskujen ominaisuus?).

Kävin viemässä tuhisijalle vesikippoa tuonne talon taakse, onnistuin hiippailemaan kulkureitille sen verran hiljaa ettei se keskittyneeltä mutkittelultaan huomannut minua ennen kuin oli noin metrin päässä. *nuuhnuuh* loppui välittömästi ja siili kipitti pikaisesti turvaan viereisen viinimarjapensaan alle. Täytynee kaivaa navetan uumenista joku tukeva, siilin nojailun kestävä astia vesikupiksi, jospa nyt tulevat huomiseen toimeen tuolla köykäisemmällä mallilla.