Onpas aikaa taas vierähtänyt. Eipä täällä kai suuremmin mitään naputeltavaa ole tapahtunutkaan; Raita tokeni hyvin antibiooteilla ja on kuin uusi, kakarat ovat... no, kakaroita (kts. kuva yllä) jne. Tänään olisi kiikutettava kontrollipissanäyte muorilta kuurin loppuessa, jospa sieltä ei enää mitään löytyisi.

Treeni-into on kyllä täydellisen hengetön. Tiedä sitten johtuuko luontaisesta laiskuudesta vai vuodenajasta, mutta ei vaan nappaa. Ennemmin heittelen kepukoita hankeen, nappaan otsalampun mukaan ja painelen elikkoin kanssa tien päälle.

Motista paljastui jouluna varsinainen kukkahattu (tai sitten sillä on vaan erityisen hyvä maku). Kylään tulevat olivat käyneet morjenstamassa junnuja tarhalla, Rude oli loikkinut kenguruhyppyjään innoissaan mutta Motti oli huutanut karvat pystyssä kopin katolla suostumatta tulemaan lähemmäksi. Ihmettelin kovin, mitä siellä oli mahtanut oikeasti tapahtua, käytös ei nimittäin kuulostanut Motilta vähääkään. No, aika kului ja vieraat olivat lähdössä. Koirat olivat sisällä ja eteisestä alkoi kuulumaan julmettu meteli. Kirmasin katsomaan, että mitä hiivattia siellä puuhaillaan, selvisi että  yhden vieraan karvakaulus oli Motista jotain niiiiiiiin ällöttävää, että asia piti tuoda julki kovaan ääneen. Selkis. Heti, kun kaulus napattiin irti ja laitettiin kassiin, suu meni suppuun ja kaikki oli taas hyvin. Piti varsin supattaa Mossoposson korvaan, että hyvä poika. Meillä ei kuolleisiin eläimiin pukeutumista tueta. ;)

Vuoden vaihtuminen alkaa olemaan niin lähellä, että laitetaas räyhäkkäät uudenvuodentoivotukset tähän saman tien. Pitäkää hauskaa ja käyttäkää niitä raketteja siellä missä pippuri kasvaa!

Mummeli kävi eläinlääkärin juttusilla keskiviikkona. Alunperin varasin aikaa selkäkipujen varalta, aristi nimittäin selvästi ja onhan siellä se vanha vamma minkä on povattu alkavan vihoittelemaan vanhemmiten. Kipulääkkeillä sai muorin näennäisesti kuntoon, siksi aikaa että päästään katsottavaksi, siinä odotellessa alkoi näyttää siltä ettei vika ehkä olekaan selässä. Ensinnäkin rouva harrasti piehtarointia entiseen tapaan hyvinkin ahkerasti, toisekseen huomasin sen aristavan kylkien ja vatsan seutua, säpsähteli ihan kevyestä silityksestäkin. Päätin jo etukäteen, että jos mahasta mitään ylimääräistä löytyy, niin muori jää sille reissulle.

No. Lämpöä oli vähän, sydänäänet ok. Vatsaontelosta ei röntgenkuvassa löytynyt mitään poikkeavaa, selkärankaa kommentoitiin taas kerran sanoin: uskomattoman puhdas ranka näin iäkkäälle koiralle, varsinkin kun se on corgi. Oli kieltämättä mukava nähdä kuva ruodosta itsekin, oikein nätit ja siistit nikamavälit, pientä epätasaisuutta yhdessä välissä (jonka siis piti alkaa oireilemaan) muttei mitään vakavaa. Maksa- ja munuaisarvot sekä pieni verenkuva ok. Ärhäkkä virtsatietulehdus löytyi kyllä, siihen saimme pitkän antibioottikuurin ja tulehduskipulääkkeet, alkuviikosta soittelen bakteeriviljelyn tuloksista.

Helpotus siitä, että tämä on hoidettavissa on kyllä valtava! Raita sai ensimmäiset lääkkeet jo illalla, nukkui koko yön ilman herätyksiä ja oli aamulla erittäin virkeä ja reipas. Nyt vain toivotaan, ettei tulehdus ole ehtinyt levitä.

Jatketaanpas hieman mukavammalla aiheella loppuun... Huligaanit ovat saaneet pantapostia pariinkin otteeseen:

Olen vannonut ja vakuuttanut, että meidän elikoille ei kuuna kullan valkeana tule mitään vaaleanpunaisia vermeitä. Sitten bongasin Ellin luona tämän koristenauhan ja se nyt vain oli niin Ruutia, että oli pakko tehdä tilaus... Miss Captain Sparrow gone pink. Noin viikko tämän jälkeen saapuivat nämä:

Jälleen kerran Ruden syvin olemus on onnistuttu vangitsemaan pantamatskussa täydellisesti, Motin panta passaa väreihin myös oikein loistavasti. Näistä kiitos Katille! Jatkoa odotellessa... ;)

Tänään oli Motin vuoro, saatiin kyyti kaupunkiin joten tie vei Ellin kentälle ja tottelevaisuuden imitoinnin pariin. Motilla oli samansuuntainen suunnitelma kuin Rudellakin eilen (oikean paikan löytyminen ja kontakti liikkeessä), lisänä eteenmenoharjoituksia (sekä pelkästään eteenlähetyksenä että ruutuun) sekä paikkamakuu.

Tuttuun tyyliin namppa ei voi vähempää kiinnostaa kontaktinhaussa, sillä saa kyllä hyvän perusasennon, mutta liikkeessä se ei kanna pätkääkään - ei vaan jaksa kiinnostaa niin paljoa, enkä vielä ole löytänyt sellaista herkkua joka tuolle siniselle olisi ihan superjuttu. No, eihän me seuraamista tultu treenaamaankaan, vaan kontaktia. Motskari kainaloon ja kipittämään kentälle: aina, kun sälli oli oikeassa kohdassa kuono kohti taivasta, jostain lennähti mystisesti motskari jolla pääsi leikkimään. Kummasti pienen ravistelun jälkeen mopo käynnistyikin taas kerran ja lampun sytyttyä tekeminenkin alkoi olemaan edes pienesti sitä mitä haettiin, eli oikea paikka ja kontakti liikkeessä saatiin ihan mukavaksi.

Paikallamakuut piti suorittaa vähintäänkin kohtuullisen häiriön alla: Katla teki kuonon edessä ruutuunlähetyksiä ja luoksetuloja - kyllä muuten teki pienellä miehellä tiukkaa pitää maha maassa! Muutaman palautteen jälkeen siellä hieman nyrpein mielin alettiin pysyäkin, toisella kierroksella ei tehnyt enää tiukkaakaan.

Ruutuunlähetyksessä riittää toistaiseksi se, että Motti ylipäätään löytää ruudun ja siinä oivana apulaisena toimii rakas, soikeaksi venytetty motskari. Sällillä oli hauskaa, joten päivän tavoite saavutettiin kirkkaasti, lopuksi uudelleenlämmitelty perusasento ja kontaktin pito liikkeessä menivät tyydyttävästi. Ihan hyvä treeni, kun otamme huomioon suunnattoman aktiivisuutemme näissä jutuissa - ja sen tason pystyy lukemaan tästä blogista aivan täysin.

Kotona oli yllättävän väsynyt kurjakoira, en muista milloin olisin tuonut viimeksi koiran noin ryydiksenä kotiin. Treenejä enemmän taisi tosin väsyttää kissan ihmettely ja Mion suljetun oven takaa esittämät hiljaiset, mutta ilmeisen vakuuttavat uhkaukset. Jos pitäisi viikonlopun esitysten perusteella arpoa ensi kesän alokasluokkaan osallistuja, niin melkein voisin pistää eurot likoon Ruudin puolesta, mutta eipä mennä vielä asioiden edelle!

Ruudilla olikin tänään jännittävä päivä! Taisi olla ensimmäinen kerta koko lyhyen eliniän aikana, kun se pääsi reissuun ihmisten ilmoille ilman Mottia. Aamulla molemmilla vallitsi samanlainen epätoivo: minä tuskailin, että miksi pitikään päättää viedä tuo pellossa kasvanut hilluiita kaupungille, nyt ei jaksaisi kovin laajamittaista perseilyä millään. Ruuti tuskaili, että miksi pitää lähteä auton kyytiin, aamupalaakaan ei ole vielä saatu ja maisemat on autosta nähty moneen kertaan. No, osallistujien vastahakaisuudesta huolimatta suunnitelma toteutettiin.

Jätin auton jäähallin nurkille, pakkasin herkkuja taskuihin ja lähdettiin liikkeelle. Ajatus oli alunperin palkata reagoimattomuudesta, mutta neitiä taisi jännittää sen verran, että ruoka ei maistunut, joten taskun vetskari kiinni ja mennään sitten ilman evästä. Yllätys oli melkoinen, kun Rude ei piitannut tuon taivaallista ympärillä olevasta hulinasta: juoksijat saivat mennä menojaan, no fillarista se nyt ainakin... ei, ei sittenkään. Liikennevaloissa maltettiin odotella rauhassa ja vastaantulijoita olisi voinut käydä häntä heiluen moikkaamassa.

Tähän väliin mainittakoon, että asumme siis sen verran maalla, että polkupyörällä ajavaa ihmistä tuo neiti ei ole nähnyt varmaan ikinä (poislukien omat polkupyörälenkit), lenkillä vastaantulijoita on tavallisesti tasan kaksi ja he ovat näille kaikille jo sen verran tuttuja etteivät viitsi juurikaan lenkilläollessa edes reagoida (paitsi Motti, joka ilahtuu kohtaamisesta silmittömästi). Ei siis mitenkään hirvittävän vilkas tämä kotikylä.

Vierailu Tarjan ja Empun luo onnistui myös yli odotusten, onneksi liikkeessä ei ollut asiakkaita. Saattaa olla, että siitä olisi jo tullut suullinen huomautus. Ruu kävi rapsuteltavana, ruokakin maistui ja hetken patsastelun jälkeen pisti pötkölleenkin matkan jatkumista odotellessa. Takaisin autolle mutkittelimme mahdollisimman vilkasta ja ahdasta reittiä, ei niin minkäänlaista ongelmaa minkään suhteen. Hyvä Ruuti!

Hymy huulilla siis ajelin Killerille holskutreeneihin, oli melkein voittajafiilikset. Melkein. Kentän toisella reunalla oli ihminen. Siis IHMINEN, meidän kentällä! Joku ilkesi myös kävellä auton läheltä matkalla jonnekin, sekin oli kommentin arvoista. Kun viereen kurvasi auto, josta Joku Vieras tuli jopa juttusille... se oli liikaa pienen holskun ymmärrykselle: nyt jotain rajaa. No, rutinoista joutui tuttuun tapaan "pakkorakastettavaksi" (kiitos kuvaavasta ilmaisusta), kyllä se sitten lopulta vastentahtoisesti hyväksyttiinkin. Tutut treenikaverit otettiinkin sitten ihan eri modella vastaan, ilmeisesti oli helpotus, että maailmasta löytyy edelleen tuttujakin ihmisiä. Jospa sitä kokemusta suuresta maailmasta alettaisiin sitten hieman ahkerammin keräämään: kulkevathan koirat nytkin lähes kaikkialla mukana, mutta vartavasten esim. kaupunkikierrokselle tulee lähdettyä täältä korvesta todella harvoin. Juteltiinkin, että ilmeisesti kaupungissa ärsykkeitä mihin tarttua on liikaa, joten niiden annetaan olla, mutta treenikentällä on aikaa kytistellä kaikkea poikkeamaa maisemassa ja kommentoida niitä.

No sitten sitä treeniä, kun kerran treeneissä oltiin. Ajatus oli ottaa leidi liinaan ja leikkiä motskareilla treenikavereiden treenaillessa omiaan. Opetella siis keskittymään omiin juttuihin ja olemaan välittämättä muista. No mutta, sehän onnistui oikein hyvin. Motskarit saivat kyytiä ja pienellä koiralla oli hauskaa! Pienen tauon jälkeen lihapullat taskuun ja kontaktikävelyä harjoittelemaan, tämä meni noin sata kertaa paremmin kuin kesällä: Rude malttoi kulkea neljällä jalalla, piti jopa kontaktia (tosin palkkaustiheys auttoi asiaa, sai namppaa aika tiuhaan tahtiin) vaikkei siihen ole panostettu liikkeessä käytännössä lainkaan, mm. ulos lähtiessä ja ruoka-aikaan kyllä. Maassaoloharjoitus meni ensikertalaiselta ihan hienosti, välimatkan malttaa pysyä paikallaan mutta nousee erittäin helposti lähestyttäessä. Ei huono suoritus lainkaan, loppuonnistuminen otettiin vain seisomalla edessä ja palkkaamalla maahan.

Ehdottomasti hyvä juttu, että Puuppis pääsi ilman Mottia matkaan, uskaltaa taistella lelulla ja tehdä muutenkin ihan eri tavalla, kun painostava katse ei seuraa autosta koko aikaa. Varsinkin "kaupunkiosuus" teki Rudelle oikein hyvää: joutui pähkäilemään käytöstavat ihan itse ilman Motin mallia, ilahduttavan rauhallisesti ja iloisesti Ruuti kyllä suoriutuikin. Minut se yllätti kyllä ihan täysin, odotin ihan jotain muuta nimenomaan keskustakävelyltä. Ei muuta kuin jatkamaan harjoituksia!

Jälkipäivä tänään!

Ensimmäistä kertaa Motille teki jäljen joku muu kuin allekirjoittanut. Jännitti hieman, tuleeko hommasta mitään, mutta kaveripa ajoikin jäljen tarkemmin ja varmemmin kuin koskaan aikaisemmin. Ei järkyttävää kiirettä, muttei myöskään haahuilua tai huteja. Ruoka ei näytä enää jäljeltä kelpaavan, ehkäpä alamme sitä sitten jättää pois. Keppi-ilmaisuja voisi ihan oikeasti alkaa jo opettelemaan, taidetaankin ottaa heti huomenna pihassa ensimmäiset harjoitukset.

Motin terveystarkkien tulokset tulivat KoiraNetiin näkyviin selkää lukuunottamatta, ne on päivitetty omalle välilehdelleen. 

Hakutreenit

Jahas. Pitkästä aikaa oltiin metsässä haun merkeissä huligaanien kanssa, mummo jäi tänään kotiin. Rudella olikin superjännittävät paikat, kun ensin työnnettiin makkararinkiin ja sitten olisi jotain vieraita tyyppejä pitänyt vielä mennä metsästäkin hakemaan. Ruudille maalimiehet lähetettiin tosin näkyville 15-20 metrin päähän, eikä ilman pientä saattelua olisi irronnut sinnekään. No, saipahan käydä "treenaamassa".

Mietin kuumeisesti Motin vuoroa odotellessa jatketaanko haukulla vai ei, menenkö piilolle perässä vai en. Teimme niin, että maalimies haukutti sen piilolla, palkkasi lelulla ja antoi palata keskilinjalle, mutta luulenpa että seuraavissa treeneissä koira pidetään taas piilolla ja menen sinne itse perässä. Nyt oli tyypillä treenimotivaatiokin kohdillaan: pinkoi lähetyssuuntaan minkä jaloistaan pääsi ja oli edennyt piiloille suoraan. Ensimmäisellä pistolla moni kaartoi alueelta jyrkästi vasemmalle, mikä lie sinne vetikään, Motti pysyi tiukasti asiassa ja paineli suoraan eteenpäin. Kakkonen meni myös vauhdilla, kolmosella pyöri hetken metsänrajassa ennen kuin jatkoi syvemmälle ja perille saakka.

Joitakin tottistreenejä on näemmä jäänyt raportoimatta, mutta eipä noissa suuremmin raportoitavaa olekaan. Enimmäkseen sekoillaan ja välillä onnistutaan tekemään jotain suunnilleen sinnepäin. :D Mikäpä kiire tässä, valmiissa maailmassa.

Karvaeläinhän täytti muuten vuoden 16.9. eikä sitäkään ole tänne muistettu raportoida! Aikamoinen matka pienestä karvapallerosta nykyiseen puuhkaan, nyt sitten jäädäänkin odottelemaan järkeä jälkitoimituksena. Holskuilla tosin tuppaa jalat viemään nopeammin kuin herne pystyy korvien välissä toimimaan, joten en ehkä hirmuisesti pidättele henkeäni asian suhteen. ;)

Jahas, oltiin sitten Mossoposson kanssa vähän treeneissä. Voihan naamapalmu sentään. Eilen käytiin treenailemassa kentällä seuraamisia, jotka menevät vielä/edelleen lähinnä sähläämällä, koko kööri oli mukana. Ruoalla on ihan turhaa yrittää motivoida Mottia, kyllä se ne syö kun kerran tarjotaan, mutta ei syty hommaan lainkaan. Lelulla saa jo ihan eri ryhtiä, mutta tarkkuus kärsii. Vaan vaadipa tarkkuutta, kun toisella on vasta kalpea aavistus siitä mitä ollaan tekemässä.

Ruuti popsi odotellessaan takapenkin niskatukea, hetken jo harkitsin mukavien pitkäkarvaisten talvihanskojen teettämistä. Taitaa pässillä jäädä treenireissut tekemättä siihen saakka kunnes saan sille pomminkestävän häkin autoon, tämä on nyt toinen mitä leidi pistää odotusaikana päreiksi (edellisestä repi takaluukun tiivisteet pois). Rude kävi kentällä pitkälti leikkimässä ja Raita veti oman osuutensa onnesta ovaalina kuten aina. Muorilla paistaa kyllä jo läpi se, että näillä aamuilla ei tarvitse enää pingottaa: intoa piisaa, mutta enää ei ole muuten niin justiinsa. Hauska tyyppi.

Tänään vuorossa oli esineruutu ja jälki, mukana vain Motti (sekä Elli ja Katla tietysti). Ruudusta tuotiin ainoastaan kiva esine: tyyppi bongasi toisen ensin, mutta jäi vielä etsimään ja vaihtoi parempaan - eikä se typerä lapanen noussut sieltä enää lainkaan. *piip*

Vesi- ja raekuuro yllätti, joten esineruudun jälkeen istuskeltiin tovi autossa sateensuojassa ja jäljelle lähdettiin sen jälkeen. Selvästi oli vaikea jälki molemmille, varsinkin heinikkoisemmalla osalla seilattiin missä sattuu (etsi kuitenkin lähes koko ajan jälkeä), tiivispohjaisemmalla loppuosalla homma helpottui silminnähden, sinne ei sadekaan ollut samalla tavalla puiden lomasta päässyt kuin alkupätkällä joka oli litimärkä.