Kylläpäs olikin hieno ilma tänään! Heti aamusta paistoi aurinko ja pikkupakkasen myötä olikin pakko napata kamera mukaan ulos. Motti on jo isopienimies, tuntuu että koivet ovat ojentuneet parissa viikossa hirmuisesti.

Raita taas näyttää nuoremmalta kuin aikoihin, selvästi kaveri tekee muorille hyvää, siitäkin huolimatta että ipana tuntuu käyvän hermoille melkoisen vähällä vaivalla. Ikinuori 10-vuotias, olkaa hyvät:

Motilla on alkanut naamankin väritys muuttumaan, vaaleita karvoja on enää päälaen ja uusien hienojen "kulmakarvojen" välillä, kas tässäpä naamapäivitystä:

Mullapas onkin niin fiksu koira, ettei sille tarvitse opettaa kuin alkeet, se jalostaa hommaa eteenpäin ihan itse. Aloitettiin siis ruokatapojen opettelu ihan siitä, että istutaan ennen kuin kuppi menee telineeseen. Pari toistoa ja homma oli ymmärretty. Sitten venytin istumisaikaa siihen, että takapuoli pysyy lattiassa kunnes saan räpylät irti kupista... helppo nakki. Seuraava askel olikin, että istumassa pysytään kunnes saan ruodon suoraksi (tässä vaiheessa suunnittelin kontaktin opettamista seuraavaksi)... sälli kohotti katseensa ihmeissään kupista minuun: "Miksi ei vapaa-käskyä kuulu, mitä?" - ja sehän piti oitis palkata! Siispä otamme jo kontaktin joka kerta (Motin omasta aloitteesta) ja suoristamme selkärankaa jahka aika koittaa.

Sivulletuloa ollaan tavailtu pikkuhiljaa ja perusidea alkaa olemaan jo aluillaan, maahankin osataan mennä kädellä ohjattuna ja Motista on ihan luonnollista, että keittiöstä häädetään ruokailun ajaksi pois, joten se kasaa kiltisti luut ja lelut matkaansa ja menee namskuttelemaan niitä eteisen puolelle. Raita lähinnä nakkelee niskojaan jälkimmäiselle: kumma juttu kun aletaan muuttelemaan asioita, jotka on aina tehty toisella tavalla. Eikö mikään ole enää pyhää?

Autossa matkustaminen jännittää Mottia sen verran, että kuolaa irtoaa vesikupillisen verran. Silti ei tärisytä ja nukkuakin voi mainiosti, myöskään autoilun jälkeen ei ahdista yhtään. Täytyy pakkailla noita nyt autoon ja käydä vaikka sahaamassa tuota tietä edestakaisin, Raidasta nyt ainakin saa vähän matkustuksen mallia, siitä autoilu on huippuhauskaa.

Täällä asuu (maito)hampaaton pieni eläin, olen ihan varma, että se on jemmannut irtoleegonsa Raidan nahkaan. Ainakin roikkuu kimpussa niin ahkerasti, että se tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Satunnaiset kakat jätetään sikseen melko hienosti "jätä"-käskyllä, siinäpä meidän treenit ovatkin sitten olleet - ko. jätöksistä puheenollen, sisäsiisteydessä on tullut nyt työviikon koittaessa takapakkia. Ulkona riekutaan sen verran tunteella, että näyttää unohtuvan ensisijainen syy miksi sinne mennään. Siispä ensin käydäänkin sivistyneellä kävelyllä ja tullaan telmimään pihaan vasta sitten. Kotiin tultaessa ei silti edelleenkään ole ollut kuin pissa sanomalehdellä, jos sitäkään.

Motilla on tapana poistua sylistä rennosti taakse nojaamalla ja valumalla alas. Ihan kätevää, kunhan sylin haltija on ajan hermolla ja ottaa käsillä vastaan. Negatiivisessa tapauksessa seurauksena on ei-niin-hallittu mötkähtäminen lattialle. Miksi tehdä asiat helposti, jos ne voi tehdä myös selkärangattomasti. Ei ainakaan pääse pojalla stressi yllättämään, jos/kun elämänasenne on laajemminkin... hmm... rennohko.

Mikähän järjen riemuvoitto oli vallalla taas tänään: töistä tullessa pilkkopimeässä tuossa viereisessä mäessä näkyi miljoona ja yksi heijastinta. Pieni kirosana oli luikahtaa, kun älysin että tenaviahan siellä on taas kiikutettu vähän pulkkamäkeen. Siis autotielle. Onhan tuo varmaan mukavan jyrkkä mäki vaikka sitten mäenlaskuun (ja teoriassa hiljainen tienpätkä - paitsi että varsinkin ylhäältä tultaessa näkyvyys rinteeseen on olematon), mutta kyllä siellä yhden naperon henki on löysässä kun joku tööttää autolla päin. Olkoonkin, että sekä ylhäällä että alhaalla on aikuinen vahdissa. No, tänään(kään) se joku en ollut minä ja toivottavasti jää tapahtumatta. Viime kesänä oli ratsukko jäädä roska-auton renkaisiin samaisessa mäessä, joten ei tuo ihan mahtavin idea leikkipaikaksi ole.

Phuuh. Lumityöt tehty, kiitos traktorisetä, että pidät kunnostani huolta. Ei vaan, ei saa moittia: täällä on noiden teiden auraus hoidettu (pääasiassa) esimerkillisesti. Ysitieltä on suorastaan huojennus puikahtaa tännepäin tuleville kulkuväylille. Silti kovaksi pakkautunut lumimuuri kotipihan sisäänkäynnillä töistä palatessa saa sydämen sykkimään kovin... aggressiivisesti. Hyvää: koirat pihalle leikkimään ja lumikola esiin - ja kaikki hyötyvät. [/mukapositiivisuus]

Mottia ärsyttää: toin töistä leluksi pahvitötterön, jonka sisälle tungin häiskän vinkulelun. Se ei meinaa keksiä millään, miten sen saa pois. Runnoo, houkuttelee, kiukkuaa ja lirkuttelee - eikä mikään auta. Välillä on meinannut iskeä jo epätoivo ja tulee pyytämään, että voisikohan arvon emäntä auttaa. Kieltäytymistä seuraa lannistuminen, jonka jälkeen nousee sisu ja pitää yrittää kahta suuremmalla "no johan nyt!"-meiningillä. Voi Motti, Motti. I feel your pain.

Kakkabongari on ollut taas vauhdissa, ihan sama millä aggrella lapioi eteen osuvia (tai jalkoihin kannettuja) kikkareita metsän puolelle, niin se kaivaa uusia esille samaan tahtiin ja tuo niitä näytille, että kato taas mää löysin. Tontin nimen muuttamista on vakavasti harkittu Päivärinteestä Kakkarinteeksi.

Illalla kuuntelin keittiöstä, että mitä ihmettä olohuoneessa tapahtuu... Ensin luun varastamista edeltävä rähähdys, sitten hiljaista ja kohta kimeää pentuhaukkua "Mää haluu-uun!" johon vastattiin kumealla murinalla. Hiljaisuus ja uudelleen. Hiippailin katsomaan niin hiljaa kuin nyt kauttaaltaan narisevilla lattioilla voi. Motti istui selin iholla painostavaan Raitaan, edessään tämäniltainen kiistakapula, ympyrän mallinen luu. Aina kun se alkoi laskemaan kuonoa luuta kohti kuului MURR, kuono pompsahti takaisin ylös ja ilmoille pääsi turhautunutta kitinää. Lopulta kakara kääntyi poispäin luusta, varoen visusti edes ajattelemasta menetettyä aarretta, ja käveli pois. Muori alkaa selvästi saamaan gurmotuksesta tarpeekseen, näköjään edelleen löytyy se Raita jota kakarat eivät ole nuorempanakaan tuuppineet - ja sen Raidan löytymisestä olen kyllä ihan iloinen. Tähän saakka nassikka on katsonut voivansa kävellä muorin yli mennen tullen, toinen on lähinnä nurissut vastalauseita. Ero käytöksessä oli sunnuntaina aikuisten karjakoirien kanssa huikea: ei puhettakaan, että Motti olisi edes miettinyt pullistelua vaan lähestyi viimeisen päälle vaarattomana koiranpentuna. Se osaa käytöskoodit kyllä erinomaisesti, viitseliäisyydestä (ja ilmeisesti vastapuolen vakuuttavuudesta) riippuu jaksaako niitä käyttää.

Mossoposso oli reipas äijä, kotona oli isännän kotiutuessa lattialla ainoastaan pissat. Ainahan on tietysti mahdollista, että kakkoset on popsittu päivän aikana, ainakin jäisinä tuntuvat olevan kovassa huudossa. Juuei ole muuten koiranpojan sukupuolesta epäselvyyttä: vessalukemiseksi oli otettu mitäpä muuta kuin V8!

Motilla oli tänään bileet! Alku ei luvannut hyvää, varsinkin alkumatka autossa pisti hieman kuolaamaan, mutta menon tasoittuessa olikin ihan hyvä aika ottaa pienet nokkaunet. Onneksi päätepisteessä olikin vastassa mukavia juttuja: fan club sekä pari pikkukundin kanssa samaa kieltä puhuvaa karjista. Varsinkin Katlan kanssa meno oli selvästi Motin mieleen, vauhtia piisasi kummallakin. Sisällä riekunnan jälkeen hieman luun jyrsintää ja paljon palluttelua, mikäs pienen karjakoiranalun ollessa. Ennen kotiinlähtöä ehdittiin pihistää Seelan (Seela, ei Sella - nimi korjattu. Sellakin koirakamuista löytyy, mutta nyt ei kyseisestä pitkäsäärisestä blondista ollut kyse kuitenkaan.) sininen vinkupallokin, sekä jättää keltaiseen matoon vähän uutta punaista sävyä irronneen maitohampaan jäljiltä, täytyyhän sitä nyt merkkihenkilön jotain tageja jälkeensä jättää.

Aamulla opeteltiin keittiökäyttäytymistä: tarkoituksena on, että nelijalkaiset eivät etene ovensuuta pidemmälle silloin, kun kaksijalkaisilla on eväshetki kesken. Pöydänaluskyttäilyt johtavat sen verran helposti tunteiden kuumenemiseen, sekä koirien kesken että lopulta allekirjoittaneen taholta, että näin saadaan pidettyä rauha maassa - kun vain saan iskostettua kaikkien keittiötä käyttävien päähän saman periaatteen... Nopeasti nuo hoksasivatkin, että enää ei voi tulla odottelemaan sattumia ja jäivät eteisen puolelle. Mottia asia ei juurikaan hetkauttanut, kun taas Raita taisi ottaa moisen rajoituksen liki henkilökohtaisena loukkauksena.

Huomenna pitäisi jo jättää koirat keskenään päiväksi, ei millään raaskisi! Toisella on sisäsiisteysjutut jo niin hyvin hallussa, että kiukuttaa pakottaa tekemään sisälle. Onneksi yksinoloaika ei ole kuin kuutisen tuntia, niin kauaa ei pieni kylläkään vielä jaksa pidättää, mutta parempi silti kuin täyden työpäivän verran.

Motti taisi saada illalla Raidalta tällin, kiusaaminen loppui nimittäin ihan yhtäkkiä, jopa kinastelun kohteena oleva luu sai maata rauhassa Raidan huostassa loppuillan. Pentu kävi kyllä kyselemässä välillä, että joko sopii tulla, mutta murinan saatuaan meni takaisin leikkimään leluillaan ja muilla luilla. Aamupäivänkin ajan on ollut melko rauhallista, välillä pitää tietenkin kokeilla eikö millään saisi tulla makaamaan päälle ja pureskelemaan naskaleilla...

Aamupäivän lenkin jälkeen tehtiin pieni kontaktiharjoitus ja mallailtiin perusasentoa. Osa meni ihan hienosti, osaa ihmeteltiin otsa kurtussa rattaiden pyöriessä v e r k a l l e e n . . . No, päiväunien jälkeen sapuskaa odotellessa sitten uusintakierros.

Tapasimme iltapäivällä naapurin Paten omistajineen, Pate on samanikäinen uros ja Panu-vanhuksen kanssa opetteli pitämään holsku-uhasta huolimatta pihaamme vessana. Motti olisi suorittanut tutustumiset kohteliaasti haistelemalla, Patella ei kärsivällisyys riittänyt moiseen vaan hääri ja pyöri hyrränä Raidan möykätessä jaloissa. Motti päätti, että nyt riitti ja ilmoitti asian erityisen painokkaasti, minkä seurauksena huomasi lennähtäneensä takaisin "portin" taakse. Wanhasta tottumuksesta odottelin itkupotkuraivaria, holskuilla kun on ollut tapana kiehua tovi (jos toinenkin) rähähdyksen jälkeen. Mitä vielä. Häiskä istua läsötti omalla puolellaan ja tarkkaili rauhassa hötkyämättä ja kierroksitta, välillä haisteli täysin rentorepana Paten kanssa verkon läpi ja olisi ollut mieluusti tulossa penkkojen kautta takaisin. Raidan sekoileminen oli kuitenkin sen verran levotonta, että edessä olisi ollut helposti toinen miniraivari, joten tällä kertaa katseltiin vain omalta puolelta. Motti sai jopa kehuja siitä, kuinka rauhallisena patsasteli vaikka muori ja naapurin koirakakara remuavat toisella puolella. Elämä ei aina ole reilu, mutta mitä pienistä. Tutkaillaan asiaa myöhemmin eri kokoonpanolla, jos osutaan huudeille samaan aikaan.

Iltaruoan tarjoilutapa oli suuren hämmennyksen aihe: laitoin nappulat aktivointipalloon. Ensimmäinen viisi minuuttia yritettiin tunkea kieltä pienestä reiästä sisään, ilme oli luokkaa "Aika vaikee tää uusi kuppi!" Annoin pähkäillä asiaa rauhassa, kauan se kesti mutta vihdoin sytytti: kun pyöritän palloa, tulee sapuskaa. Taidetaanpa käyttää jatkossakin, Raitahan on aktivointipalloon hullaantunut ja on saanut ruokansa siitä usein. Sen mielestä tosin pallon pyörittely on hupia ja sieltä tulee herkkuja, joten alkaa jossain vaiheessa kyselemään aina "sitä oikeaa ruokaa".

Ollaanpas sitä nyt ahkeria. Aamulla kävimme ensitöiksemme harjoittelemassa naapurin räkyttävien rekkujen ohittamista, siitä kun on pakko osata kulkea riitaa haastamatta jos tahtoo muitakin lenkkeilysuuntia käyttää hyväkseen omien nurkkien lisäksi täällä mäellä. Ensin piti nostaa sekä häntä että karvat pystyyn, mutta emännälläpä olikin salainen ase: Frolicit. Raita on tässä harjoituksessa erinomainen apulainen, se menisi herkkujen perässä vaikka takapuoli edellä puuhun, joten napero hoksasi heti jutun juonen: kannattaa vaan kiinnittää huomio omaan porukkaan, niin herkkuja ja kehuja satelee. Hieman edempänä piipittävä pystykorva ei saanut osakseen enää kuin katseen ja paluumatkalla alettiin möykkääjien kohdalla tähyilemään herkkuja ilman erillistä houkuttelua. Hieno mies!

Motti on erittäin kiinnostunut linnuista, vähän ornitologin vikaa. Lintulautaa pitää käydä tutkimassa säännöllisesti ja täytössäkin Motti on kovasti "apuna". Heti, jos laudalla näkyy liikettä, on mentävä tarkistamaan tilanne - toivon mukaan tulevana kesänä saataisiin viinimarjojakin, kun potentiaalinen räksäpoliisin alku on kasvamassa...

Raidalla selvästi kiikastaa sisätiloissa siitä, ettei se näe kunnolla. Eilen piti testailla asiaa, vaikuttaisi siltä että se näkee heikommassa valossa lähinnä muotoja/hahmoja. Pienen mielistelevät lähestymiset menevät siis täysin harakoille, kun muoria pelottaa iholle tuleva terävähampainen möykky ja pentu puolestaan ei käsitä, miksi toinen murraa vaikka kuinka pienenä (riiviönä) yrittää lähestyä. No, ulkona hyvässä valossa on muorillakin kakaran kanssa kivaa: