Täällä asuu (maito)hampaaton pieni eläin, olen ihan varma, että se on jemmannut irtoleegonsa Raidan nahkaan. Ainakin roikkuu kimpussa niin ahkerasti, että se tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Satunnaiset kakat jätetään sikseen melko hienosti "jätä"-käskyllä, siinäpä meidän treenit ovatkin sitten olleet - ko. jätöksistä puheenollen, sisäsiisteydessä on tullut nyt työviikon koittaessa takapakkia. Ulkona riekutaan sen verran tunteella, että näyttää unohtuvan ensisijainen syy miksi sinne mennään. Siispä ensin käydäänkin sivistyneellä kävelyllä ja tullaan telmimään pihaan vasta sitten. Kotiin tultaessa ei silti edelleenkään ole ollut kuin pissa sanomalehdellä, jos sitäkään.
Motilla on tapana poistua sylistä rennosti taakse nojaamalla ja valumalla alas. Ihan kätevää, kunhan sylin haltija on ajan hermolla ja ottaa käsillä vastaan. Negatiivisessa tapauksessa seurauksena on ei-niin-hallittu mötkähtäminen lattialle. Miksi tehdä asiat helposti, jos ne voi tehdä myös selkärangattomasti. Ei ainakaan pääse pojalla stressi yllättämään, jos/kun elämänasenne on laajemminkin... hmm... rennohko.
Mikähän järjen riemuvoitto oli vallalla taas tänään: töistä tullessa pilkkopimeässä tuossa viereisessä mäessä näkyi miljoona ja yksi heijastinta. Pieni kirosana oli luikahtaa, kun älysin että tenaviahan siellä on taas kiikutettu vähän pulkkamäkeen. Siis autotielle. Onhan tuo varmaan mukavan jyrkkä mäki vaikka sitten mäenlaskuun (ja teoriassa hiljainen tienpätkä - paitsi että varsinkin ylhäältä tultaessa näkyvyys rinteeseen on olematon), mutta kyllä siellä yhden naperon henki on löysässä kun joku tööttää autolla päin. Olkoonkin, että sekä ylhäällä että alhaalla on aikuinen vahdissa. No, tänään(kään) se joku en ollut minä ja toivottavasti jää tapahtumatta. Viime kesänä oli ratsukko jäädä roska-auton renkaisiin samaisessa mäessä, joten ei tuo ihan mahtavin idea leikkipaikaksi ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti