Raita ja Motti ovat löytäneet yhteisen sävelen päiväsaikaan ulkona leikkimiseen, woohoo. Aamulla osa ajasta meni lumitöiden teon sijaan kolaan nojailemiseen ja peräkkäin juoksevien koirien seuraamiseen, pyörivät keskenään pitkään navetan kulmalla ennen kuin tuli mieleen, että minnekähän se emäntä jäikään... Raita pysyttelee sivistyneesti kolatuilla tai muuten vähälumisilla alueilla, Motista taas on ihan huippua hypätä umpihankeen pommilla ja mönkiä sieltä sitten mahdollisimman hankalasti pois.
Naapurin tontilla kolaileva mies sai osakseen pitkän katseen, Raidan hälytyksen jälkeen Mottikin kimitti mukana pari kertaa mutta tuli kuitenkin siihen tulokseen, että kepukan tuominen on paljon mielekkäämpää kuin jonkun omalla puolella tietään pysyttelevän hiipparin vahtaaminen.
Illalla meno luiden päältä yltyi sen verran äänekkääksi, että muistutin turhasta rutkuttavaa muoria käytöstavoista ja takavarikoin kiistakapulat kokonaan pois. Ah, mikä hiljaisuus.
Raita välttelee Mottia selvästi, en tiedä kuinka paljon parin viime vuoden tossun alla eläminen on tehnyt tehtäväänsä ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa reilusti heikentyneet kuulo ja näkö. Se on viimeisen vuoden aikana alkanut jännittämään vähänkään vieraampia paikkoja, eikä sitä ole voinut araksi sanoa koskaan. Päinvastoin sen on voinut viedä mukanaan kaikkialle, se on ollut tyytyväinen kun tutun hajuisia tavaroita on mukana edes yksi. Kaipa stuo aistien heikentyminen tuo turvattoman olon mukanaan. Motti ottaa kyllä väistämisistä kaiken ilon irti, pompottelisi muoria mielin määrin jos sen antaisi niin tehdä. Päätin jo ennen Motin tuloa, että nukkuvat eri puolilla porttia ja ovat erillään myös keskenään ollessaan (ihan jo tulevan kokoeron vuoksi), ainakin yöt ovat olleet rauhalliset kun kumpikin saa keskittyä unien näkemiseen turhan häröilyn sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti